Ei se voitto vaan jalo kilpa
Niskavillani nousevat pystyyn joka kerta, kun taidekilpailujen olemassaoloa perustellaan sillä, että elämme kilpailuyhteiskunnassa. Anteeksi vain - missä kilpailuyhteiskunnassa? Eikö taitelija ole hyvä, jos jokin lautakunta ei ole todennut parhaaksi? Onko kaikkea inhimillistä kyvykkyyttä aina punnittava vaa’alla ja verrattava muihin? Pitääkö taiteesta tehdä urheilua?
Urheilussahan riittää, että suorittaa urheilusuorituksen paremmin kuin muut läsnäolijat: urheilun tarkoitus toteutuu kilpailussa eikä sen ulkopuolella (kuka viitsisi katsoa keihäänheittäjää tyhjällä stadionilla?). Kilpailun päätyttyä voittaja kävelee pois kainalossaan pokaali ja kenties tukku rahaakin, tietäen olleensa kiistattomasti ja olemuksellisesti parempi kuin kanssakilpailijansa.
Voittajan kannalta tuollainen on toki mukavaa, mutta urheilumaailman mustavalkoisuus tarkoittaa myös sitä, että kaikki muut jäävät auttamattomasti nuolemaan näppejään. Jokin aika sitten eräs suomalainen juoksija rikkoi oman ennätyksensä ja tuli vain himpun päähän edellisestä Suomen ennätyksestä yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Hieno juttu, ajattelin, mahtaa hän olla onnellinen ja ylpeä uransa tähän asti parhaasta saavutuksesta! Ja vielä mitä. ”Kyllähän se korpeaa”, hän mutisi ja vältteli tv-kameran katsetta. Suomen ennätys jäi rikkomatta, eikä juoksijalle riittänyt se, että hän oli maan paras kolmeenkymmeneen vuoteen.
Laulumaailmassa kilpaillaan, mutta ei rikota ennätyksiä. Toiseksi tullutta voi toki harmittaa, mutta hän tuskin tuntee olevansa kiistattomasti ja olemuksellisesti huonompi kuin voittaja. Varsinkaan, jos hän vuoden päästä nappaa tärkeän roolin tämän nenän edestä – tätähän tapahtuu kaiken aikaa.
Niin sen pitää mennäkin: oikeassa elämässä palkintosijoilla ei enää ole suurtakaan merkitystä. Tietenkin kilpailut ovat tärkeitä, koska niillä nuori taitaja saa nimensä tunnetuksi - mutta siinä kaikki. Kilpailut eivät saisi nousta musiikkielämän olemassaolon tarkoitukseksi eikä niiden pitäisi olla ainoa reitti muusikontyöhön. Urheilukilpailun ja laulukilpailun ero on siinä, että laulumaailmassa kaikki olennainen toiminta tapahtuu itse asiassa kilpailun ulkopuolella.
Lavan takana olevaan kilpailun tunnusbanderolliin pitäisi kirjoittaa suurin kirjaimin: ”Muistakaa, että tämä ei ole se homman juju. Pointti on siinä, mitä tämän jälkeen tapahtuu”. Pointti on siinä, miten hienoja ja koskettavia Sarastroja, Charlotteja, Violettoja ja Lenskejä näistä nuorista laulajista pian puhkeaa, kuinka syvälle he tulevat pääsemään Schuberteihinsa, Wolfeihinsa tai Sibeliuksiinsa ja, oikein pitkällä tähtäimellä, kuinka he pystyvät välittämään näitä tietoja ja taitoja uusille nuorille laulajille.
Kun kirjoitin tätä blogisivua varten pikku esittelyn itsestäni, julistin suhtautuvani kilpailuihin kriittisesti. Vieroksun vilpittömästi ihmisten lajittelemista karsinoihin, taiteilijoiden eritoten. Sensitiiviset niskavillani joutuvat eettisen närkästyksen valtaan.
Etiikkaa juu. Mutta myönnettäköön ihan rehellisesti, että kilpailuille tuhahteleminen on myös kulttuurisnobismia. Kaikenlainen tuhahteleminen on nimittäin snobismia. Jospa siis omasta puolestani lupaisin jättää snobismini narikkaan ja antautua iloitsemaan pieteetillä valmistetuista esityksistä. Jokaisesta esityksestä ei välttämättä tarvitse pitää, mutta joka ikisen laulajan työpanos on kunnioituksen arvoinen jo siinä vaiheessa, kun hän ensimmäistä kertaa astelee tutisevin polvin Sibelius-Akatemian konserttisalin lavalle. Eikä ehkä ole niin paha asia, jos se kilpailun huuma ja innostus hieman tarttuu kulttuurisnobiinkin.
Tuhahtelen siis seuraavan kerran vasta kun Mirjam Helin -kilpailut ovat ohi. Se olkoon oma tavoitteeni näissä kisoissa – tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää.
