Huutoja ja kuiskauksia!
Alku- ja välikilpailut ovat takana ja finalistit valittu. Sibelius-Akatemian konserttisalin penkkejä kuluttaessani olen monen laulajan kohdalla kirjoittanut itselleni muutaman sanan tämän äänestä ja esiintymisestä. Jäin pohtimaan, miksi olen tehnyt niin. En ole suinkaan ainoa, joka on varustautunut kuuntelukokemukseen ohjelmavihkon ja kuulakärkikynän kanssa. Voiko laulamista, tai musisointia ylipäänsä arvostella ja asettaa paremmuusjärjestykseen? Mikä saa yleisön antamaan jollekin esiintyjälle aplodit huutojen ja tömistyksen kera, kun toinen saa osakseen vain innostuneet ja kohteliaat aplodit?
Olen huomannut itsessäni vuosien saatossa prosessin, joka on muuttanut suhtautumistani laulamiseen ja esiintymiseen. Alkujaan olen ollut äärimmäisen kiinnostunut laulajan äänestä, siitä kuinka hän ääntään soittaa ja kuinka alkuvoimainen hänen äänensä on. Alkuvoimaisuuden ymmärrän käytännössä tarkoittaneen itselleni lujaa, muhkeasti soivaa ääntä. Äänen on tullut soida kauttaaltaan melko tasaisesti, mutta ennen kaikkea lujaa. Ei ole ollut väliä, onko luja ja muhkea ääni tuotettu vapaasti vai painamalla.
Kontratenorien tapa käyttää päärekisteriä on korvissani kuulostanut aiemmin vain heikkolahjaisten miehenpuolikkaiden huomionkipeydeltä. Alkuvoimaisessa mylvinnässä on sen sijaan ollut sitä jotain. Siinä on soinut suomalainen luonto kahlitsemattomana. Vapaa mies se siinä myrskyä vasten huutaa ja tuntojaan purkaa.
Myöhemmin olen yrittänyt oppia kuulemaan laulajan tekemiä nyansseja, kuinka hän kertoo minulle tarinaansa. Minua on koskettanut erityisesti se, jos laulaja on uskaltanut poimia sanoja esiin ja värittää niitä äänellään. Erityisen hienolta on tuntunut, jos hän on saanut yksityiskohdista punottua kokonaisuuden, joka kantaa laulun alusta loppuun saakka.
Jossain vaiheessa minua ei enää tyydyttänyt loputtomien yksityiskohtien suo. Minua alkoi tympiä se, että joka mutkassa sanoja painotetaan eri tavoin, ja laulussa esiintyvissä samanlaisina toistuvissa fraaseissa hengitetään eri tavoin, vain jotta saadaan vaihtelua tekemiseen.
Näiden kilpailujen aikana olen nauttinut suuresti saadessani istua salissa ja kuunnella erilaisia laulajia, heidän persooniaan ja tapaansa tehdä musiikkia. Jonkun laulajan kohdalla olen ihaillut hänen vapaata ja suurta ääntään. Toisen kohdalla nautintoa on tuottanut kaunis hymy ja tapa, jolla hän kehollaan viestittää laulun sisältöä kuulijoille. Jotkut laulajat hallitsevat äänensä erittäin hyvin ja ottavat siitä irti sen, mitä otettavissa on. Joidenkin laulajien äänenhallinta ei ole vielä varmaa, mutta materiaali on niin hieno, että sitä kuuntelee myös keskeneräisenä. Joskus olen myös ymmärtänyt pysähtyä ja jäänyt kuuntelemaan laulajan ja pianistin yhteistyötä. Tuntuu hienolta, kun huomaa pianistin hengittävän laulajan rytmissä ja auttavan tätä yli hankalan kohdan.
Mitä pitempään olen laulajia vuosien saatossa kuunnellut ja mitä enemmän olen itsekseni laulamisen syvintä olemusta etsinyt, sitä enemmän olen alkanut nauttia siitä kirjosta, jonka erilaiset esiintyjät, konserttitilanteet ja äänitteet tarjoavat. Olen saanut mielestäni yhden vahvimmista oivalluksistani musiikista silloin, kun kuuntelin erään Mirjam Helin -voittajan levytystä Sibeliuksen lauluista. Jäin pohtimaan, miksi hänen ja pianistin yhteistyö kosketti minua niin voimakkaasti. Teknisen taidon ohella minua jäi puhuttelemaan tapa, jolla molemmat elivät musiikissa. Kahden muusikon läsnäolosta ja yhteistyöstä syntyy jotain uutta. Syntyy ikään kuin kolmas persoona, joka on läsnä vain hetken ja katoaa, kun soitto ja laulu taukoavat. Silti tämä kolmas persoona jättää lähtemättömän jäljen, muistikuvan, jonka haluaa kokea uudelleen, ja jonka kanssa haluaa päästä kosketukseen aina, kun se vain on mahdollista.
