Yksi voittoarpa, kiitos!
RÄÄÄÄHHH sanoi eräs laulaja Facebookissa valmistautuessaan Merikanto-kilpailuihin. Seuraavana päivänä kuvan vieressä komeili jo LALALALAAA. Ystävämme lisäksi monen muunkin suomalaisen laulajan kesä on kulunut kisaillessa. On ollut merikantoa ja kangasniemeä. On ollut puurtamista harjoituskopeissa. Konsertteja, hääkeikkoja, sairastumisen pelkoa. Ja nyt vihdoin kansainväliset Mirjam Helin -laulukilpailut. Yksitoista suomalaista lähtee tähän koitokseen. Heillä on vastassaan yli kolminkertainen määrä ulkomaisia taitureita. Hyvä Suomi! Tässä vaiheessa kannattaa kaivaa Suomen liput esiin ja alkaa valmistautua kilpailutunnelmaan. Paras voittakoon! Tärkeintä ei ole voitto vaan reilu peli! Vai olikos se sittenkään näin?
Varminta on ensin määritellä sana ”paras”. Laulukilpailun ollessa kyseessä paras lienee varmaankin se, joka laulaa lujimmin. Tai ehkä korkeimmalta? Vaiko kenties sittenkin se, joka miellyttää eniten silmää? Se, jonka tekniikka toimii saumattomasti?
Jätetään suosiolla parhaimmuus. Voittaja pitäisi kuitenkin valita, kilpailu kun on kyseessä. Millä perusteella siis? Tätä kyselevät myös nuoret muusikot Facebookiin perustamassaan ryhmässä Young Musicians Against Competition Mafia. Tuomariston päätöksiin vaaditaan läpinäkyvyyttä. Ei sukulaisia, ei oppilas-opettaja – suhteita. Karsintanauhojen kuuntelu nimettöminä ja äänestysten tulokset julkisiksi. Hyviä ideoita. Nämä tuskin kilpailutapahtumaa pilaisivat.
Mutta miksi ylipäätään kilpailla musiikissa? Nuorelle taitajalle kilpailu on hyvä päämäärä. Se motivoi hiomaan teoksia viimeiseen saakka ja voipa siitä ansaita rahaakin – maineesta puhumattakaan. Jos suhtautuminen kilpailuun pysyy oikeissa mittasuhteissa, kokemus voi olla mitä myönteisin.
Näin siis ideaalisti. Valitettavasti mittasuhteissa pysyminen ei aina ole helppoa. Paineita voivat asettaa niin opettaja kuin oma menneisyyskin. Menestys tulee helposti taiteentekoa tärkeämmäksi ja suorittamisesta jos mistä on musisoinnin ilo kaukana.
Joillekin henkilöille kilpailu on kuitenkin juuri se oikea paikka. Jos näin, kannattaa muistaa professori Erik T. Tawaststjernan lausuma viisaus: ”Kilpailut ovat niin kuin arpajaiset. Mitä paremmin soittaa tai laulaa, sitä enemmän arpalippuja saa. Voitosta ei kuitenkaan koskaan voi olla varma.” Siinäpä se. Ja nyt niitä arpalippuja hankkimaan!
2 kommenttia
Ti 04.08.2009 @ 02:04
Jokaisella on oma parhaansa, esittäjillä, yleisöllä ja tuomaristolla. Ei voi kun tehdä oman parhaansa (jos on rehellinen taiteilija). Kilpailu on hyvä sauma harjoitella tuota rehellisyyttä ja myös rentoa suhtautumista yleisöön, vaikka se olisi arvovaltainen raatikin. Tuomarit arvostelkoot (en kadehdi heitä). Joka tapauksessa kokemusta ja julkisuutta tulee, jota esiintyvä nuori taiteilija tarvitsee. Jos sitten vielä palkintojakin, niin se on vielä plussaa. Valitettavasti näitä kisoja on järjestettävä senkin vuoksi, kun ne näyttävät uppoavan hyvin suureen yleisöön.
La 15.08.2009 @ 23:31
Ehdottomasti samaa mieltä siitä, että nauhakarsinta tulisi tehdä vain kuulovaikutelman perusteella, ja laulajat tuomareille siinä vaiheessa anonyymejä.
Lisäksi tuomaristossa pitäisi olla sellaisia henkilöitä, joilla on todellista tietämystä oikeanlaisesta äänenkäytöstä. Nyt kilpailuun, jopa välieriin ja finaaliin valittiin laulajia, joiden perusäänenkäyttö ei ole kohdallaan. Ääni ei kanna suuressa tilassa, ylä- tai alaäänissä on suuria ongelmia, ja teknisistä syistä äänen ilmaisuvoima on hyvin rajallinen.
Vilppu Kiljunen muuten osui asian ytimeen kommentoidessaan tv:n finaalilähetyksessä suomalaista laulunopetusta!
