Ulkomaalaiset pakollisen suomalaiskappaleen äärellä
Mirjam Helin -laulukilpailujen välikilpailuohjelmaan on kisan historian alusta asti kuulunut pakollinen suomalaisen säveltäjän laulu, Mirjam Helinin toivomuksesta. Ulkomaalaisten kilpailijoiden ohjelmistovalintaa helpottamaan Suomen Kulttuurirahasto julkaisi Suomalaisia yksinlauluja -kokoelman, jossa on edustava valikoima keskeisintä suomalaista vokaalimusiikkia. Suomen- ja ruotsinkielisten alkutekstien ohella vihossa on myös saksan- ja englanninkieliset tekstit.
Viikonloppuna käydyssä välikilpailuissa kuullut suomalaiset numerot ovat meille suomalaiskuulijoille tuttuakin tutumpia, puhumattakaan suomalaisista osallistujista, jotka ovat tottuneet esittämään kotimaista musiikkia perustutkinnoista alkaen. Ulkomaalaisille osallistujille suomalaisiin lauluihin perehtyminen tarkoittaa useimmiten sukeltamista aivan vieraaseen koodistoon ja tulkintatraditioon. Joissakin tapauksissa nuo koodit jäivät murtamatta, mutta välikilpailun suomalaisosasto tarjosi paljon myös uusia puolia ja tuoreita näkemyksiä. Tehtävä ei tainnut olla helppo kenellekään ei-suomalaiselle – en tiedä kuvittelinko, mutta olin aistivinani, että moni kilpailija jännitti erityisesti juuri suomalaisosuuttaan.
Suurin osa ulkomaalaisista kilpailijoista oli valinnut ohjelmaansa Sibeliusta. Useimmille lienee Sibeliuksen nimi tuttu entuudestaan, muiden suomalaissäveltäjien tuskin niinkään. Sibeliuksen laulutuotantoa ei maailmalla tosin tunneta läheskään yhtä hyvin kuin orkesterimusiikkia. Osaltaan tämä tietysti johtuu siitä, että suurin osa laulujen teksteistä on ruotsiksi. Sen lisäksi Sibeliuksen laulujen tyyppikirjo on harvinaisen laaja: mukana on saksalaisen perinteen mukaisia liedejä, skandinaavisen tyylin romansseja, omintakeisia, dramaattisia resitaatiolauluja sekä pieniä kansanlaulunomaisia numeroita. Tulkinnallisesti Sibelius vaatii tietynlaista pidättyvyyttä, eikä oikean otteen löytäminen niiden sinfonisen laajakaariseen muodontaan onnistu aina ongelmitta suomalaislaulajiltakaan.
Sibeliuksen otsalla oli tunnetusti monta ryppyä, ja niin on tietysti meilläkin suhteessa musiikkimme kansallisikoniin. Katsomossa kävi levoton kuhina, kun kanadalainen kontratenori David DQ Lee avasi ensimmäisen välieräpäivän Sibeliuksen lauluista pyhimmällä, laululla Flickan kom ifrån sin älsklings möte.
Leellä on kyky ottaa kaikki irti paitsi ilmiömäisistä näyttämöllisistä lahjoistaan, myös fakkinsa erikoisesta, gender-rajoja hätyyttelevästä luonteesta; on kuin hän loisi ironisoivan queer-katseen koko laulamaansa repertuaariin. Leen välieräohjelman kabareemaisten numeroiden seassa Flickan-laulukin sai teatraalisia, huvittaviakin piirteitä: tytön vihjailevista eleistä kävi selväksi, että heilan kanssa oli tehty muutakin kuin poimittu vaapukoita.
Laulun dramaattisessa huippukohdassa petturille viattomuutensa antaneen tytön epätoivo kohosi kieltämättä vaikuttavaan hysteeriseen kiihkoon. Hyvää makua ja Sibelius-kaanonin traditioita rikottiin niin älykkäästi ja tyylitietoisesti, että Leelle oli pakko antaa synnit anteeksi, vaikka suurien Sibelius-tulkkien joukkoon hän tuskin kohoaa.Australialaisen Anita Watsonin kaikin puolin hieno esitys samasta laulusta oli lähempänä totuttua lähestymistapaa, pienistä rytmionnahteluista huolimatta
Yhdysvaltalaiselta Nadine Sierralta oli sen sijaan Sibelius pahasti hukassa laulussa Säv säv susa. Hän lauloi sen saksaksi, mikä ei sinänsä ole suurikaan haitta, sillä saksan kielen väritys ja sanarytmi on melko lähellä ruotsia.
Tyyli sen sijaan ei ollut laulajalle auennut lainkaan. Sierra väänsi laulun dramaattisen rytmiikan tunnistamattomaksi ja teki laulusta sentimentaalisen nyyhkytarinan pateettisine huokailuineen. Varmaankin Sierralle oli Sibelius uusi tuttavuus, mutta nykyaikaisin tiedonhankinnan keinoin ei tyylilajiin ja tulkintaperinteeseen perehtyminen olisi ollut mitenkään mahdotonta. Tehtävän tasolle pääseminen olisi sitä kyllä edellyttänyt.
Myös korealainen basso Kihwan Sim lauloi Sibelius-numeronsa Se’n har jag ej frågat mera saksaksi, mikä olikin viisasta, sillä alkukielellä laulu ei sovi miehen laulettavaksi. Simin ilmeeltään ankara, veistoksellinen tulkinta liitti sen samaan perheeseen hänen välieräohjelmansa hienojen Winterreise-numerojen kanssa. Venäläinen Mihail Korobeynikov oli valinnut saksankielisen laulun Im Feld ein Mädchen singt. Tämä laulu on puhdaspiirteinen saksalainen lied, mutta tyyli ei muutenkaan ollut Korobeynikovin heiniä. Kiinalainen Bo Yang tavoitti germaanisen tyylin paremmin elegantissa myöhäisromanttisessa Sehnsucht-laulussa.
Suloinen Julia Lezhneva oli valinnut ohjelmaansa Var det en drömin. Sen melodian laajat kaarrokset tekivät hänelle tepposet; nopeahkosta temposta huolimatta puhti ei tahtonut riittää fraasien loppuun saakka. Laulun riipaiseva menetetyn onnen kaipuu ei myöskään ehkä oikein vielä kuulu yhdeksäntoistavuotiaan kokemusmaailmaan (toivokaamme hänen takiaan, että ei!). Lezhnevan olisi äänellisistäkin syistä kannattunut valita jokin kevyemmin liikkuva laulu. Korealaisen Keunghea Kangin uhkealle äänelle laulu sen sijaan sopi kuin nakutettu.
Myöskään srilankalaisen Kishani Jayasinghen Svarta rosor ei jättänyt toivomisen varaa, vaikka laulu koetteli hänen suhteellisen lyyrisen äänensä äärirajoja. Brittiläisen Elisabeth Baileyn En slända jäi myös mieleen tyylikkäänä, hyvin tutkittuna esityksenä. Hieman levollisempi ote olisi tosin tehnyt laululle oikeutta.
Kazakstanilainen Azamat Zheltyrguzov lauloi Sibelius-numeronsa Demanten på marssnön venäjäksi. Meillä sitä laulavat enimmäkseen naiset; se on alkuperäisessä sävellajissaan varsin korkea ja sopii hyvin timanttisesti kimmeltävälle korkealle naisäänelle. Zheltyrguzov fraseerasi sitä kauniilla tummanhimertävällä äänellään ilmeikkäästi, mutta rivakka tempo kutisti laulun kepoiseksi välipalaksi. Laulu en tuntunut olevan tuttu pianistillekaan.
Muutamat kansainvälisistä vieraistamme olivat valinneet suomenkielisiä lauluja, ja nämä laulajat olivatkin paneutuneet kummallisen kielen fonetiikkaan perinpohjaisesti. Kaikkien suomi oli huolellisesti artikuloitua ja ymmärrettävää, vaikka vokaalien väri toisinaan jäi löytämättä.
Yhdysvaltalaisella Timothy Mixillä on kuulemani mukaan suomalaiset sukujuuret. Ehkäpä häntä on joku sukulaistäti opastanut kielen saloihin, sillä hänen suomensa oli täysin moitteetonta, joskin jotenkin vinkeällä tavalla vanhanaikaista. Mixin järeä, linjakas ääni teki Kasken Lähdettyäs-laulusta suuremman kuin mitä se onkaan.
Kuulan melodiikka on varsinkin varhaisissa lauluissa lähellä Tshaikovskia (mitä suomenmielinen Kuula ei varmaan mieluusti itse myöntäisi). Andrei Serovin slaavilaisen romanttinen fraseeraustapa ja upea sitkeä legato tekivät Syystunnelmasta ehdan venäläisen romanssin, melkoisen uskottavasta suomesta huolimatta.
Korealaisen Sangmin Leen Kilpis-valinta Illalla oli ensimmäisen välikilpailupäivän mieleen jäävimpiä esityksiä. Meillä on totuttu laulamaan Kilpistä saksalaisen ankarasti ja eleettömästi. Leen antaumuksellinen esitys toi lauluun italialaisia piirteitä. Leen maanmiehellä Daejin Bangilla oli sunnuntaina huono alaäänipäivä – sääli, sillä se saattoi maksaa tälle kaunisääniselle baritonille finaalipaikan.Yläkerta soi kyllä hienosti Merikannon Kun hiipuva hiillos tummentuu –laulun hienosti toteutetuissa legato-linjoissa. Merikantoa oli valinnut myös saksalainen Katharina Göres: viehättävästi esitetty Ma elän oli hänen välieräohjelmansa parhaimmistoa.
