2000-luvun kymmenen suomalaista iskelmäklassikkoa

Jäivätkö iskelmäklassikot iskelmän vuosisadalle, 1900-luvulle? Vai onko 2000-luku synnyttänyt vielä sellaisia? Mitä tarvitaan jotta iskelmästä tulee klassikko?

Kimmokkeen kysymykselleni antoi viime lokakuun Tampereen Musiikki & Median (musiikkialan suurin vuosittainen tapahtuma) iskelmäpaneeli, jonka lopuksi keskustelijoilta kysyttiin, että mainitkaa viimeisin mieleen tuleva iskelmäklassikko? (Kysymys esitettiin minusta sävyllä, että onko niitä enää oikeasti syntynyt?)

Me vastaajat, iskelmämusiikkia eri näkökulmista katsovat ja tuntevat ihmiset, oltiin sitä mieltä että kyllä niitäkin vielä löytyy, tältä vuosituhanneltakin.

Mistä sitten syntyy iskelmäklassikko?

Lopullista vastausta tuohon tuskin löytyy, mutta luettelen tässä muutaman ajateltavissa olevan:
1) Se kestää aikaa, kappale ei ole vain sen hetken hitti tai suosikki. Se jää parhaimmillaan osaksi ’kansankunnan muistia’.
2) Se on saavuttanut iskelmäyleisön laajan hyväksynnän ja on usein ylittänyt yleisönsä rajat nousemalla ’koko kansan’ tuntemaksi kappaleeksi. Useat osaavat sen sanat osin tai kokonaan ulkoa ja useat pystyvät ainakin hyräilemään tai ajattelemaan mielessään sen melodiaa.
3) Siinä kiteytyy jotain olennaista iskelmän olemuksesta, se on lajinsa malliesimerkki ja tarinaltaan kuulijalleen ’niin totta kuin vain musiikki voi totta olla’.

Jos iskelmäklassikkoja ei enää synny niin kuin menneinä vuosikymmeninä, siihen on löydettävissä suhteellisen selkeä syy: Iskelmiä kuluttava yleisö ei ole enää niin suuri kuin aiemmin. Iskelmämusiikki oli Suomessa 80-luvulle asti populaarimusiikin keskiössä, mutta ei enää. Iskelmällä on edelleen suuri yleisö, mutta kun se ei enää ole musiikki ym. medioiden keskiössä, sen saama julkisuus ei ole samaa luokkaa kuin 1950 - 80-luvuilla. Eli konkreettisesti: ’koko kansan’ iskelmät, joihin ei voi olla törmäämättä vaikka ei iskelmistä välittäisikään, ovat vähentyneet.

Iskelmä kuuluu olemukseltaan julkisten levyautomaattien, ei iPodien, Suomi-filmien, ei tosi tv:n maailmaan.

Toki koko klassikon käsite on, lajista riippumatta, nykypäivänä uhan alaisena. Makujen ja medioiden lisääntyessä ja hajaantuessa, yhteisiä klassikkoja, yhteisiä kokemuksia on yhä vähemmän.

Tuo ei ole populaarimusiikille hyvä asia.

Mutta eikö ole liian aikaista valita 2000-luvun klassikoita?

Ei. Iskelmä ei ole kuollut, mutta se voi kuolla, jos se ei edes tuota potentiaalisia klassikkoja.

Tässä oma listani 2000-luvun klassikoiksi (aikajärjestyksessä:)

Anna Eriksson: Kun katsoit minuun (2001)
Katri Helena: Minä toivon (2003)
Anna Eriksson: Kaikista kasvoista (2003)
Yö: Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Simo Silmu: Kaikkea hyvää (2004)
Anne Mattila: Perutaan häät (2005)
Kari Tapio: Paalupaikka (2006)
Simo Silmu: Sydänsärkyä (2006)
Suvi Teräsniska: Hento kuiskaus (2008)
Vesa- Matti Loiri: Kaiken nähnyt (2009)

Omat henkilökohtaiset valintakriteerini olivat
1) minulla oltava läheinen suhde levyyn, sen on pitänyt tavalla tai
toisella koskettaa henkilökohtaisesti.
2) kappaleet ovat ilmaistutavaltaan ja muotokieleltään selkeitä iskelmiä tai ovat ikään kuin nousseet sellaiseksi (kuten Yön ’Rakkaus on lumivalkoinen’).
Näillä valinnoilla en ole koettelemassa iskelmän rajoja tai etsimässä vaihtoehtoisia, mukamas parempia iskelmiä (ja johon rocktaustani voisi houkutella).

Muutama kommentti valinnoista.

Anna Erikssonin kappaleet ovat itseoikeutettuja tähän sarjaan. Anna on loistava, yhtä aikaa sekä herkkä että kiihkeä tulkitsija, joka toi ko. kappaleiden kautta iskelmän 2000-luvulle.

’Rakkaus on lumivalkoinen’ on niin iso kappale, että sillä täyttää kyllä yhden kansakunnan ja tuo kansakunta on ja voi vain olla Suomi.

Yölinnun sijaan (anteeksi) oli pakko valita kaksi Simo Silmun soololevyjen kappaletta.
Koen että noilla levyillä on enemmän pelissä ja ne keskittyvät siihen, mikä ei ole vielä tullut kaikille selväksi: Simo Silmu on nyt kolmekymppisenä, ikää ja kokemusta lisää saatuaan, suomalaisen iskelmän suurin uusi miestulkki. Siinä sarjassa, jossa Kari Tapio on ollut jo pitkään paalupaikalla. Tämä lista ilman Kari Tapiota olisi kuin unohtaisi Elviksen 50-luvun rock&rollin pioneereista. ’Paalupaikka’ on hieno, Hectorin Karille tekemä tilaustyö.

Ne jotkut, jotka tuntevat minut Anne Mattila-fanina, voivat ihmetellä miten listalla on vain yksi Annen esitys. Mutta vain yhden valinnalla on tarkoituksensa. Annen laulumateriaali ja levyjen tuotanto ei ole toistaiseksi ollut kuin harvoin Annen lahjakkuuden tasolla ja siksi on pakko, ja helppo uskoa, että Annen suuret levytykset ovat vasta tulossa. ’Perutaan häät’ on kaiken muun ohella vuosikymmenen rohkein iskelmäsanoitus. ’Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka’.

Suvi Teräsniska on 2000-luvun paras uusi naisiskelmälaulaja ja ’Hento kuiskaus’ on alkanut saada sen aseman, mikä sille on alusta alkaen kuulunut.

Vesa-Matti Loirin ’Kaiken nähnyt’ on vasta ilmestynyt, mutta laitoin sen listalle potentiaalisena klassikkona. En tiedä onko se edes iskelmä, mutta edustakoon se sitten iskelmän uudistumista, jonka takana taustajoukkoineen on 65-vuotias suomalainen laulaja.

Jos joku vaatisi minua valitsemaan noista kymmenestä yhden ainoan, se voisi olla Katri Helenan ’Minä toivon’.

Siinä sävellys, teksti ja tulkitsija ovat sananmukaisesti yhtä. Siksi tätä kappaletta ei voi todellakaan suositella kenellekään muulle, pysykööt nuoret tangokuningattaret ja muut ihan hyvät laulajat kaukana tästä laulusta! Tämän Sinikka Svärdin sanoittaman laulun yleishumaani teksti kuuluu Katri Helenalle.

’Minä toivon’ on rohkea laulu. Paatoksellisen tunteikas, täynnä toivoa, haaveita ja elämän uskoa. Vaikka laulun keskiössä ei ole suuri suomalainen surumielisyys, se on kuitenkin sanomaltaan ja tulkinnaltaan hyvin suomalainen laulu. (Vaikka onkin vieläpä sävellyksenä italialainen. Mutta niin on myös Kari Tapion ’Olen suomalainen’ ja niin oli myös Olavi Virran ’Sinitaivas’ saksalainen!)

Luulenpa vaan ajan olevan sellaisen, että liian harva suomalainen tuntee tuon kappaleen.