Levy, jonka Tony Soprano valitsi lopuksi
Ostin pari kuukautta sitten Journey -yhtyeen tupla-kokoelman ’The Essential Journey’. En oikein tiedä miksi. Jokainen tiedostava musiikkidiggari kun löytäisi jo tuosta levyn otsikosta loogisen virheen, ei Journey -yhtyeellä ole yhtään olennaista biisiä! Itseänikin ostos nauratti. Ja että vielä tupla-levy!
Journey ei ollut suosikkini 80-luvulla. Ylen Rockradiossa emme todellakaan kokeneet Journeyta meidän bändiksi. Eikä kai olisi pitänytkään. Journey tuntui hyvin kaukaiselta amerikalaisyhtyeeltä suomalaisesta perspektiivistä.
Mutta eilisillan Sopranos-sarjan viimeisen jakson jälkeen Journey -ostokseni sai tarkoituksensa! Sarjan musiikki päättyi Tony Sopranon jukebox-valintaan hampurilaisbaarissa. Tony selailee jukeboxin tarjontaa ja Dean Martin ja REO Speedwagon -nimet taisivat ainakin vilahtaa kuvassa. Perhetapaamista varten Tony valitsee kuitenkin Journeyn ’Can’t Stop Believin’-levyn. Valinta oli Tonylle looginen. Kyseessä oli Journeyn vuoden 81 hitti ja Tony olisi voinut hyvin parikymppisenä kuunnella radioista juuri tuota biisiä.
Sarjan viimeisessä jaksossa musiikilla oli jälleen tärkeä osansa. Fanilla Fudge ja Dylan ainakin soivat merkitsevästi. Ehkä myös kulttibändi Sonic Youth. Mutta olisiko Tonyn valinta voinut olla jotain ’katu-uskottavampaa’ kuin Journey? Ei tietystikään. Se oli Tonyn valinta Tonylle. Vai kuvitteleeko joku, että Tonylla ei olisi muuta mietittävää kuin musiikkimakunsa katu-uskottavuus!?
Pakkohan se oli mennä nettiin ensi kertaa etsimään Journey-yhtyeen..sanoituksia.
Löytyisikö sieltä jotain oleellista!? Totta kai. ’Don’t Stop Believin’-kappaleen sanat kertovat taas sarjan tekijöistä paljon ja saavat vaikkapa miettimään loppuiko tämä sarja todella tähän, kuin katkaisten.
’Some will win, some will lose
Someone were born to sing the blues
Oh, the movie never ends
It goes on and on and on and on
Don’t stop believin
Hold on to the feeling’
Sopranos oli musiikkidiggarin unelmasarja. Löysin esim. sarjan ensimmäiseltä soundrack-levyltä pari esitystä, jotka tulevat jäämään ikuisesti mieleeni, ilman kuvaakin (Nils Lofgrenin ’Black Books’ ja Cecilia Bartolin ’Sposa son disprezzata’).
Ehkä se ei loppujen lopuksi ole ihme, että sarja sai lopuksi minut herkistymään jopa Journey-yhtyeen teoksen äärellä.
