Anna Puun toinen levy

Onko Anna Puun toinen levy ”Sahara” hyvä?
On.
Tekeekö Anna Puu hyvää suomalaiselle musiikille?
Tekee.

Anna Puu rikkoo kaavaa. On tehnyt sitä alusta asti. On selvää, että hän on erilainen Idols-tähti. Jo se on positiivista. Minusta vieläkin hienompaa on, että hän rikkoo kaavan siitä monien vaalimasta oletuksesta, että musiikkia uudistetaan vain sivuteillä, syrjässä valtateiltä ja suurelta yleisöltä.

Anna Puu tiimeineen osoittaa, että noin ei aina ole eikä tarvitse olla. Jos on riittävästi ymmärrystä, näkemystä ja rohkeutta, uudistaminen voi tapahtua musiikkikentällä missä tahansa.

Toisaalta, niin kuin olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, Anna Puun kohdalla ei ole mitään tarvetta miettiä, mihin lokeroon tai genreen tämä musiikki pitäisi asettaa.

Tuollaiset kysymykset tuntuvat Annan kohdalla lähinnä koomisilta.

Samanlainen vai erilainen?

Tämä on kuitenkin oikeutettu kysymys: Kuulostaako levy samanlaiselta kuin Anna Puun ensimmäinen?

Kyllä ja ei. Annan oma tyyli tekee levystä edellisen kaltaisen, hyvässä mielessä. Uutta on levyn jotenkin miettivämpi ote ja sävy. Ehkäpä siksi ”Sahara” ei avaudu niin nopeasti kuin ensilevy. Uutta ovat myös híenovaraiset jousisovitukset, lastenlaulutyyppiset kappaleet (”Anna ja merikarhu” , ”Ruusunen”), hiipivä tanssigroove (”Vuoroin vieraissa”) ja 50-lukumainen iskelmätyyli (’nimikappale ”Sahara”).

Ainakin ”Sahara” on jälleen kaunis, mietitty, monimuotoinen kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Tälläkään levyllä ei ole mitään turhaa, mitään päälle liimattua, mitään joka ei siihen luontaisesti kuuluisi.

Anna on itse eräässä haastattelussa kuvannut ”Saharaa” ensilevyä naisellisemmaksi.

Luulen ymmärtäväni, mitä Anna tarkoittaa.

Itse koen tuon toteutuvan pienimuotoisesti vaikkapa ’Onnen viipaleet’ -laulun kolmessa sanassa: ’Tanssittaa niin vietävästi’.

Tyyli

Hämmästyttävää Anna Puun kohdalla on se, kuinka nopeasti hän on löytänyt oman persoonallisen tyylinsä. Hän on nyt, tämän albumin myötä, levyttänyt 20 laulua ja yksikään niistä ei kuulosta siltä kun laulu ei olisi Annan oma.

On oikeasti outoa, että Anna Puu ei kuulosta keneltäkään muulta kuin Anna Puulta. Ei Suomessa tai ulkomailla. Ja naislaulajat ovat sentään tehneet valtavan esiinmarssin tällä vuosituhannella, joten vertailukohtia pitäisi löytyä.

Tiimityötä

Anna Puun ympärillä ei ole koneistoa, mutta kylläkin tiimi. Hieno tiimi. Se on tällä uudella levyllä lähes sama kuin ensimmäisellä. Tuottajina, säveltäjinä ja soittajina Jukka Immonen, Lasse Kurki ja Knipi, sanoittajina pääosin Mariska ja Heimo Hatakka, osin myös Anna itse.

Omat suosikkini levyltä ovat, tällä hetkellä, 1. singleraita ”Riko minut”, nimiraita ”Sahara”, ”Sinä olet minä” ja ”Nopeimmat junat”. Erityisesti viimeisin näistä on melodisesti, soitannollisesti ja sanoituksellisesti poikkeuksellisen kaunis laulu.

Pisteitä?

Annoin Annan ensilevyllä pisteitä, asteikolla yhdestä kymmeneen, 9/10. Tälle uudelle annan 8/10. Lähinnä siksi, että kappalemateriaali ei ehkä ole aivan yhtä vahvaa kuin ensimmäisellä ja/tai siksi, että ensimmäisen levyn yllätyksellisyys ei luonnollisesti voi enää yhtä voimakkaasti toistua.

Mutta antaa nyt niiden pisteiden olla. Viime kädessä tämän musiikin, käyttääkseni Peter von Baghmaista ilmaisua, pohjavire on, kepeydestään huolimatta, syvästi humaani. Tämä musiikki kertoo tarinaa ihmisyyden parhaista, rohkaisevista puolista.

Tämä musiikki ei kyynistele, ei viisastele, ei asetu minkään tai kenenkään yläpuolelle.

Levyn lopettavalla raidalla Anna laulaa ”Miltä nyt tuntuu /mistä tuulee nyt?/ Mitä aion nyt?”

Omasta asemastaan musiikin tekijänä ja tähtenä hän varmaankin tuossa laulussa laulaa.

Mutta luulenpa, että vähän myös tästä meidän kaikkien elämästä.

Levy loppuu sanoihin:

”Uskomaton juttu, kerta kaikkiaan”.

”Sahara” ilmestyy 26.5.