Hanna Pakarinen: Idols takana, elämä edessä

 

 

Olen kerran polvistunut Hanna Pakarisen edessä.

Tuosta on lähes kahdeksan vuotta aikaa. Hanna oli hieman aiemmin voittanut Suomen ensimmäisen Idols-kisan. Hanna oli tehnyt vaikutuksen tuhansiin ja taas tuhansiin suomalaisiin, myös minuun.

Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols-voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.

Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?

Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ”No täytyyhän hänen jotain vielä yrittää”.

Paperimiehen tytär

Hannan ensimmäinen suomenkielinen albumi ’Paperimiehen tytär’ (ilmestyy 20.10.) on aivan jotain muuta kuin pelkkä yritys.

’Paperimiehen tytär’ on hieno levy. Merkittävä levy. Totta kai Hannan kannalta, mutta laajemminkin.

Hannan ensimmäinen suomenkielinen levy ei todellakaan ole mikään yritelmä. Uusi suunta ja tyyli ovat löytyneet ensi yrittämällä, toki pitkällisen synnytysprosessin jälkeen.

Tiedämme Hannan äänen vahvaksi ja persoonalliseksi. Nyt noille ominaisuuksille on löytynyt myös luonteva suunta ja ilmaisutapa.

Levyn yleissävy on voimakas, täynnä sanomisen pakkoa, jopa vimmaa. Kuitenkin samanaikaisesti levyltä kuuluu vilpitön sanomisen ja laulamisen ilo ja rentous.

’Paperimiehen tytär’ kuulostaa siltä, että sillä on tarkoituksensa. Levyn musiikki osuu maaliinsa, menee läpi suoraan keskeltä ja luo samalla uutta.

Siinä mielessä tämä levy muistuttaa toisen Idols-tähden, Anna Puun ensilevyä. Sekin uudisti suomalaista musiikkia, ei marginaalista vaan keskeltä käsin.

Muuten ’Paperimiehen tytär’ poikkeaa paljon Anna Puun ja muidenkin uusien suomalaisten naislaulajien ilmaisumaailmasta.

Debyyttilevy?

Ei ole syytä epäillä Hannan omia ajatuksia tästä levystä. Vasta nyt Hanna on ollut tilanteessa, että edes pystyy kirjoittamaan tekstiä omista ajatuksistaan ja tunteistaan. ”Sitä varten on tarvinnut elää riittävästi tätä elämää. Välillä on tuntunutkin, että tässä tehdään debyyttilevyä.”

Debyyttilevy kahdeksan vuoden harjoitusajalla. Suurimpana harjoitusareenana Euroviisujen finaali.

Harjoitus kyllä kuuluu lopputuloksessa.

Ehkä juuri siksi ’Paperimiehen tytär’ tarjoaa yhden vakuuttavimmista albumin aloituksista, joita olen kuullut. ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan /sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan’ (’Prinsessa Armaada’).

Sävy, jolla Hanna nuo sanat laulaa, on niin lempeän määrätietoinen, että tuossa muutamassa sekunnissa levy saa heti suuntansa. Niin tyylillisesti kuin sanoituksellisesti.

Albumi sisältää myös yhden parhaista kappaleen lopetuksista, joita olen kuullut: ”Miehet ovat meidän ystäviä / pöntön rengas ylhäällä” (”Miehet”).

Puhumattakaan siitä, että samainen laulu on yksi terävimmistä, hauskimmista ja samalla lempeimmistä lauluista, mitä miehistä on tässä maassa kirjoitettu.

On turha kieltää sitä tosiasiaa, että tämä levy on naisen tekemä, naisen näkökulmalla. Tuo ei ole leiman lyömistä, vaan suoraan levyltä välittyvä asia.

Levyn tuottaja ja Hannan sanoittajakaveri Markus Koskinen on suoraan minulle tunnustanut, että tämän levyn teko oli hänelle oppimatka nuoren aikuisen naisen maailmaan.

En epäile.

”Sun täytyy oppii miten nainen käyttäytyy / ensin seuraus ja sitten syy” (’Hetken pieni liekki’).

”Kaksi Saimaan neitoa / illan punaa poskilla / katsoo yli selän / katsoo kohti tulevaa / minä rakastan sinua / eikä koskaan uppoa / Prinsessa Armaada” (’Prinsessa Armaada’).

’Ei perhokalastus mua kiinnosta / mut koskessa seison kumisaappaissa/../Bruce Willis konnat selättää / kyllä tää HD:n laatu hämmentää” (’Miehet’).

”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro /
laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen” (’Nyt on mun vuoro).

Hienoja riimejä jo pelkästään paperilla.

Rockia? Poppia? Iskelmää?

Hannan aiemman päätyylin, keskitien popin kanssa tällä levyllä ei ole paljoakaan tekemistä. Jos vähän liioitellaan, niin ilmaisun voimassa ja tunneskaalassa tällä musiikilla on enemmänkin tekemistä oopperan kuin kevyen popin (tai ’runotyttölaulun’) kanssa.

Jos tyylillistä suuntaa etsitään, niin ”Paperimiehen tytär” istuu ehkä jonnekin rockin ja iskelmän välimaastoon. Tehden sen kuitenkin niin luontevasti, että koko genremäärittely menettää samalla merkityksensä.

Mutta ok. Tämä levy on iskelmää, jos sillä tarkoitetaan selkeitä muotoja ja sävelkulkuja, suurta tulkintaa ja isoja, jaettaviksi haluttuja tunteita. Ja olkoon tämä rockia, jos sillä tarkoitetaan yhtyesointia, omakohtaisuutta, tinkimättömyyttä ja itsensä likoon pistämistä.

Mutta ennen kaikkea tämä on hyvää, hienoa musiikkia, jos sillä tarkoitetaan musiikkia, joka saa sinut tuntemaan, innostumaan, hiljentymään, laulamaan, miettimään, nauramaan, väittelemään, kirjoittamaan, liikuttumaan.

Markus Koskinen

Markus Koskinen on tämän levyn tuottaja, säveltäjä, Hannan sanoittajapari ja kannustaja. Hannan sanoin: ”Ilman häntä tätä levyä ei olisi ikinä syntynyt, sen uskallan myöntää”.

Koskinen (mm. vuoden tuottaja-Emma 2007) on jostain loihtinut nämä yksitoista
levyn kappaletta, joista yksikään ei tunnu turhalta välipalalta. Koukkuja ja oivalluksia riittää, vaikka pysytäänkin perusasioissa. Tärkeintä on laulun ja tulkinnan tukeminen ja siivittäminen, ei ylimääräiset päälle liimatut hienoudet.

Myös minulle levyn pääosassa on Hanna Pakarisen ääni. Siinä on herkkyyttä ja päättäväisyyttä, haavoittuvuutta ja uhmaa, tyttömäisyyttä ja kypsyyttä,
leikittelyä ja vakavuutta.

Vertailukohtia?

Muistuttaako Hanna ketään toista suomalaista laulajaa? Ei tyylillisesti, mutta ilmaisun intensiteetissä ehkä Anna Erikssonia.

Lähin sukulais-sielu voisi kuitenkin olla Paula Koivuniemi. Ei niin voimakas ja karheaääninen kuin Paula, mutta, ja pyydän tätä anteeksi, ääneltään monipuolisempi ja sävykkäämpi.

Löytyy tästä kritisoitavaakin. Levylle toki yhtenäisyyttä antava bändisointi alkaa pitemmän päälle syödä tehojaan. Hieman monipuolisemmat sovitusratkaisut olisivat kuitenkin voineet tuoda vähän lisäväriä. Myös jotkut sanoitusriimit eivät joko osu laulun kanssa kohdalleen tai ovat riimeinä ehkä jo kuluneita. Ja totta myös se, että Hannan voimakas tunnelataus voi koko levyn mittaisena olla..aika paljon.

Mutta kuitenkin: Jos tämä levy ei kosketa eikä synnytä vastakaikua monissa, monissa levyn kuulleissa suomalaisissa, niin sitten minä en ymmärrä mitään naisista, miehistä, elämästä tai musiikista.

Tuon sanominen on sinänsä pelkkää varman päälle pelaamista suhteessa tämän levyn panoksiin.

Voin jo nyt helposti kuvitella millaista on olla Hannan keikalla sen jälkeen kun yleisö on nämä laulut kuullut ja ottanut omakseen.

Luulenpa, että ilmassa on silloin kotiinpaluun, uuden alun, elämän tuntua.

Hanna, lauluasi siteeraten: Olet menossa suuntaan oikeaan.

Terveisin,
fanisi