Hanna Pakarinen rockkritiikin kourissa
Kirjoitin jokin aika sitten Hanna Pakarisen uuden levyn arvion yhteydessä näin:
"Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols -voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.
Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?
Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ’No, täytyyhän hänen jotain vielä yrittää.’’
Hanna ei tosiaan tunnu olevan musiikkimedian lemmikki, ei ainakaan rockhenkisen lehdistön. Uusin Rumba-lehti ruttaa surutta Hannan levyn antaen sille yhden tähden viidestä.
’Hanna Pakarisen viides albumi ’Paperimiehen tytär’ käyttää vielä viimeisen hätävarakortin: laulukielen vaihtamisen’.
Tämähän tuntuu menevän ihan käsikirjoituksen mukaan.
On hienoa, jos Hannan levystä ollaan eri mieltä. Mutta kun kyseessä ei ole keskustelupalsta, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitetun lehden kritiikistä, niin pysähdytään nyt kerrankin hetkeksi.
Rockkritiikki kun on kritiikin lajeista se, joka on eniten saanut elää ihan rauhassa muulta maailmalta.
Rockkritiikki: Oman elämänsä herra?
Ko. kritiikki jatkuu:
’Harmittaa Hannan puolesta, että..levyn tekemiseen on panostettu arviolta saman verran kuin aivokuolleen koomapotilaan herättelyyn ihmepelastuksen toivossa.’
Mitä tuollaisesta lauseesta pitäisi sanoa? Minustakaan musiikin arviointia ei voi perustaa sille, kuinka paljon sen eteen on mahdollisesti tehty töitä, mutta minun on kyllä äärimmäisen helppo kuvitella, miltä kyseessä olevan levyn tekijöistä tuntuu tuon lauseen luettuaan.
Tai miltä tuo voi tuntua viattomasta ulkopuolisesta eli ihan vaan musiikista monissa sen eri muodoissa pitävästä ihmisestä?
Ja jatkoa seuraa: ’Musiikillisesti levy on vain poikkeuksellisen halvan kuuloista ja joutavanpäiväistä pop-iskelmää, josta ei saa jalostettua hittejä kuin lahjomalla radiokanavat.’
’Joutavanpäiväistä pop-iskelmää’. Kyseessä on vain yksi monista ilmaisuista, joilla pyritään kuvamaan kaupallisen hittikoneiston ulos suoltamia tuotteita. Tuosta on olemassa monia versioita, keskitien pop, tusinapop, aikuispop & rock, iskelmällinen rock jne. Niille kaikille on ominaista, että niitä käytetään rockkritiikissä ilmaisemaan musiikkia, joka on tavalla tai toisella vesitetty muoto itse pilaantumattomasta, aidosta asiasta. Ne ovat ominaisuuksia, joita oikealla (so. meidän) musiikilla ei ole.
Kulttuurin tutkijat voisivat tässä yhteydessä sanoa, että luokittelu (’joutavanpäiväinen pop-iskelmä’) luokittelee luokittelun kohteen sijasta paremminkin itse luokittelijan (arvostelijan, joka haluaa tällä tavalla erottautua tavallisesta mausta). Itse musiikista nuo luokittelevat ilmaisut eivät paljoakaan kerro. Eikä se ole tarkoituskaan, koska ko. musiikki ei määritelmällisesti ansaitse lähempää tarkastelua.
Rockkritiikissä muoto korostuu. Jos musiikin muoto ei noudata rockin sisäisiä hyvän musiikin kriteerejä (rajoja rikkovaa, särmikästä, tinkimätöntä, ironisoivaa jne.),
koko sisältö saa mennä.
Siksi rockin ulkopuolisia konventioita noudattava musiikki ei yleensä ansaitse tarkempaa kuuntelua.
Tilanne on vähän sama kuin vähättelisi lännen elokuvia sillä perusteella, että niissä esiintyvät aina ne inkkarit ja pyssymiehet.
Vihje: Jos Hanna Pakarisen ’Paperimiehen tytär’ halutaan asettaa historialliseen yhteyteensä, niin pitää katsoa amerikkalaisen countryn suuntaan. Se on traditio, jossa ensimmäisenä on laulettu niistä asioista, josta Hannan levyllä lauletaan.
Naisten näkökulmasta. Hannan levy alkaa sanoilla: ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan / sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan”. Ja päättyy näin: ”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen”.
’Joutavanpäiväistä’? Ehkä nuoren miehen näkökulmasta.
Hannan uran loppu?
Arvostelu alkaa lauseella ’Säälin sinua, Hanna’.
Lause suomennettuna: Säälin ja harmin takaa löytyy ajatus, jossa syntipukki ei ole niinkään Hanna itse, vaan iso paha levy-yhtiö. Se on pakottanut Hannan viimeisenä kaupallisena keinona laulamaan suomeksi ja yhtiön olemattoman panostuksen tuloksena tuotantomyllyn toisesta päästä on tullut ulos ’joutavanpäiväistä pop-iskelmää’.
Kyseessä on klassinen, vahvasti rockkritiikkiä sävyttänyt käsitys taiteen ja bisneksen suhteesta. Artistin, ja hyvän musiikin, suurin uhka on paha bisnes.
Joskus tuo teoria on totta, joskus ei. Varmaa on vain se, että rockkritiikki on hellinyt tuota syntipukkiteoriaa alusta alkaen.
Hannan kohdalla tuo oletus tuntuu vain olevan kovin, kovin kaukana totuudesta. (En aio tässä yhteydessä sen enempää perustella, oma aiempi arvosteluni kertonee jotain asiasta.)
Arvostelun lopussa Hannan ura pannaan vielä varmuudeksi pakettiin:
’Albumi lienee viimeinen sinetti Pakarisen uralle. On silti täysin ansaittua, että Hanna sai vihdoin oma äänensä kuuluville edes hetkeksi, vaikkei ketään ei enää kiinnostakaan’.
Tässäkin toistuu halu ymmärtää Hannaa, mutta kun rockkritiikille niin tärkeä asenne painaa päälle, niin tuloksena on taas täysin käsikirjoituksen mukainen ylhäältä päin heitetty tölväisy. Ilmaisu ’ketään ei enää kiinnostakaan’ tarkoittaa käytännössä lähinnä kirjoittajan omaa kaveripiiriä.
Jos ette yleensä lue rockkritiikkiä, niin voin kertoa, etteivät tuonkaltaiset arvostelut ole harvinaisuuksia. Aineistoa löytyy helposti yhden väitöskirjan tarpeisiin.
(Siksi minulla ei ole mitään syytä nostaa silmätikuksi ko. arvostelun tehnyttä
Oskari Onnista, joka on kirjoittanut myös oivaltavaa kritiikkiä.)
Onko rockkritiikillä merkitystä?
Niin, miksi rockkritiikki on saanut elää varsin rauhassa omaa elämäänsä?
Paljolti siksi, että sillä ei ole niin väliä.
Kritiikin merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän se määrittelee menestystä.
Siksi kirja-, teatteri- ja kuvataidekritiikillä on ratkaisevasti suurempi merkitys on populaarimusiikin kritiikillä. Siksi kyseisten taidelajien piirissä käydään jatkuvalta tuntuvaa debattia kritiikin tilasta; milloin on kriisissä kritiikki, milloin itse taidelaji.
En muista, koska rockkritiikki olisi ollut kriisissä. Siksi se on saanut rauhassa luoda omat sääntönsä ja arviointimittarinsa. Niinhän ovat tehneet muutkin kritiikin lajit, mutta rockkritiikin kohdalla on yksi aivan erityinen ongelma.
Rockkritiikki yleensä, ja yleensä tiedostamattaan, kuvittelee, että sillä on monopoli määritellä millaisilla arvoilla kaikkea muutakin populaarimusiikkia arvioidaan. Aivan samoin kuin taidemusiikki on oikeastaan tähän päivään asti yrittänyt määritellä omat arvonsa universaaleina musiikin arvoina.
Siksi rockkritiikillä on merkitystä. Ei yksittäisinä kirjoituksina, mutta laajempana tapana hahmottaa ja arvottaa musiikkimaailmaa.
Suvaitsevaista?
Rockkritiikki ei perusteiltaan ole koskaan ollut erityisen suvaitsevaista. Ainakaan suhteessa muuhun populaarimusiikkiin.
Siihen on olemassa ymmärrettävät, historialliset syynsä. Rockin ideologiaan on niin syvälle rakennettu vaihtoehtoisuuden, kapinan, erilaisuuden, merkitsevyyden ajatus ja odotus, että tuon kehyksen kautta on vaikea ajatella, mitä musiikki voi olla ja merkitä tuon maailman ulkopuolella.
Rock on kehittänyt itsellensä monopolin tai vähintäänkin erikoisaseman määrittää, millaisia ovat populaarimusiikkia koskevat aidoimmat tai syvimmät tunteet ja merkitykset.
Tiedän tuon tunteen, 40-vuoden kokemuksella.
Eikä tämä ole pelkkää teoretisointia. Joka kerta kun musiikin kuuntelija esim. tuntee enemmän tai vähemmän häpeää pitämästään musiikista, ollaan tekemissä rockin (ja laajemmin korkeataiteen) perinteen kanssa ja sen kanssa, miten nuo perinteet ovat vaikuttaneet tapaan, miten ihmiset kokevat ja arvottavat musiikillisia elämyksiään.
Onhan rockin sisään rakennettu juuri siksi mm. käsite ’guilty pleasures’. Kyse on musiikista, jonka nauttimiseen on sisällytettävä häpeän tunteita ja pelkoja kasvojen menettämisestä.
Tiedän tuon tunteen, olen kokenut sen tuhansia kertoja.
Lopuksi
Musiikki, sen tekijät ja kuluttajat, ansaitsevat tuota parempaa, syvempää, oivaltavampaa kritiikkiä.
Voi hyvä kritiikki toki olla myös suvaitsematonta, omaan asiaansa silmittömästi uskovaa ja muun maailman kieltävää. Rockkritiikki on jopa usein parhaimmillaan ollut sitä. Se on vain aivan erityinen taitolaji, johon harvat pystyvät.
Hyvältä kritiikiltä voisi kuitenkin toivoa, jopa vaatia, erilaisia näkökulmia ja näkökulmien vaihtamista. Se on tietysti vaikeaa, jos näkökulmat on rajattu etukäteen yhteen.
Kyllä, tämä on yleistys. Ei rockkritiikki ole aina näin yksioikoista.
Ja sitä paitsi: Rock elää ja voi hyvin. Rockin aikakausi on vain jo sen verran pitkään ollut ohi, että on jo aika toivoa musiikkikritiikkiin lisää uusia, rockin asettamia rajoja rikkovia näkökulmia.
Rockkritiikin itsensä kannalta ikävintä on, että ne asiat, jotka sen omien kriteerien mukaan ovat perinteisesti olleet hyvän musiikin ominaisuuksia eli rajojen rikkominen, haastavuus, rohkeus, toteutuvat sen kritiikissä aivan liian harvoin.
69 kommenttia
Pe 05.11.2010 @ 17:35
Kirjoituksessasi oli hyviä huomioita! Itselleni siitä virisi muutamia ajatuksia. Muistelen kyllä, että rockkritiikin tilasta on aika ajoin oltu huolissaan -- ei niinkään "suuren yleisön" taholta kuin alalla toimivien, yleensä hieman pitempään mukana olleiden kirjoittajien toimesta. Itsekin olen tälllaisissa keskustelutilaisuuksissa ollut joskus mukana. Suurimmaksi ongelmaksi on kai perinteisesti koettu se, että ala on kirjava eikä minkäänlaista koulutusta ole tarjolla. Toisaalta alan toimijoiden keskuudessa on kyllä paljon myös koulutusvastaisuutta.
Rumban ja miksei myös muiden rocklehtien kritiikit ovat tavallaan oma lukunsa verrattuna vaikkapa päivälehtiin tai Yleisradioon. Niissä insiderit kirjoittavat muille insidereille. Kirjoittajien oletetaan kirjoittavan tietyllä tavalla tietylle lukijakunnalle. Sama tietysti koskee muitakin ammattilehtiä. Varmaan klassisen musiikin arvostelijoilla on samanlaisia erottautumisen ja joukkoonkuulumisen keinoja kuin rockkriitikoilla (itse asiassa väittäisin, että rockkritiikin juuret löytyvät klassisen musiikin kritiikistä, josta erilaiset "hyvän musiikin" ihanteet kulkeutuivat jazzkritiikin kautta rockiin; toki muualtakin vaikutteita löytyi, esim. underground-kirjallisuudesta; no, tämä menee jo hieman kauas varsinaisesta aiheesta...). Tähän kuvioon kuuluu, että välillä nostetaan esille inhokkeja. Olen seurannut Rumbaa melkein alusta lähtien, viime aikoina tosin hieman passiivisemmin kuin ennen. Saattaa olla, että Hanna Pakarinen on hyvää vauhtia nousemassa siihen joukkoon, johon ovat aiemmin kuuluneet mm. MIkko Alatalo, Riki Sorsa ja Neumann.
Hyvän rockkritiikin tehtävä on sama kuin minkä tahansa muun kritiikin: on kuvailtava, analysoitava ja arvotettava. Kirjoituksesi nosti mielestäni hyvällä tavalla esiin sen, että myös rockkritiikissä olisi syytä välillä hyvä pohtia omia lähtökohtia ja tavoitteita ja erilaisia työhön kohdistuvia vaatimuksia ja paineita.
Pe 05.11.2010 @ 22:33
Kiitos erittäin hyvästä kirjoituksesta! Levyarvosteluja myös kyseisestä lehdestä silloin tällöin lukeneena en ole voinut kuin ihmetellä, miten jotkut niistä ovat täysin vailla perusteluja ja rakentavaa kritiikkiä. Onneksi hyviäkin löytyy välillä, mutta tietyn objektiivisuuden toivoisi olevan perusvaatimuksena kaikissa.
La 06.11.2010 @ 11:11
Rumba-lehden journalistinen taso on ollut jo pitkään täysin luokatonta ja musiikkijournalismi on ollut aina Suomessa hämmentävän ammattitaidotonta. Musiikin tekeminen on kehittynyt 30 vuodessa paljon, mutta siitä kirjoittaminen ei yhtään -kummallista.
La 06.11.2010 @ 18:06
Lukaisin vielä kokonaisuudessaan tuon Rumba-lehden ko. arvostelun ja on pakko todeta, että itse en liittäisi sanoja arvostelu ja kritiikki kyseiseen kirjoitelmaan. Ennemminkin siitä tosiaan tulee vaikutelma nettifoorumikirjoituksesta, joissa ihmiset purkavat pahaa oloaan, silllä erotuksella, että se ei ole nimetön. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten puhdasta halveksuntaa sisältävien kirjoitusten motiivina on, mutta toki motiivista tulee tehtyä omia päätelmiä. Joka tapauksessa tällaisten julkaiseminen kertoo Rumba-lehden journalistisesta tasosta, johon tuossa aiemmin jo viitataankin.
Ti 09.11.2010 @ 15:47
Itse lopetin Rumban tilaamisen ja maksamisen jo kymmenisen vuotta sitten juuri kritiikin heikkouden ja potkuhousuisuuden takia. Huomasin aivan liikaa ailahtelua tykkäämieni levyjen suhteen: välillä ylistystä, välissä potkimista. Tajusin, että saman täytyy koskea myös niitä levyjä, joita en tunne. Johtopäätös: en saanut lehdeltä mitään.
Ti 09.11.2010 @ 15:59
Kiitos, hieno kirjoitus aiheesta, ja tosiaan, rock- tai ehkä populaarimusiikin kritiikki, kysehän ei ole pelkistä rock-asenteista, hipsterit, punavuorelaiset popparit jne ovat aivan samojen asenteiden vankeja, olisi herkullinen väitöskirjan aihe.
Aivan samoihin asioihin kiinnitin Hannaa koskevassa rumba-arviossa huomiota - ja samaa jargonia siellä on jauhettu pitkään, edeltävässä numerossa KP-asenteesta saivat tuta Lordi sekä Ressu ja Jussi.
Hannan uran lopusta faktana puhui muuten jo Wallu Valpio popkultissa viime keväänä, samoin perustein ja mantroin kuin Onninen.
Ti 09.11.2010 @ 16:46
lopetin Rumban monivuotisen tilaamisen mm.arvostelujen tason luokattomasta laskemista. Paska lehti nykyään, diletanttien muniinpuhaltelua.
Ti 09.11.2010 @ 17:07
Jukka Haarma se jaksaa kantaa koko maailman moraalia harteillaan tälläkin vuosikymmenellä. Hanna Pakarisen levyä ei edelleenkään tee kuuntelukelpoiseksi se, että narsistinen YLE:n setä kehuu sitä naiivin feminismin tai alkeellisen "minä tiedän" -kulttuurianalyysin kautta. Tai että levyä "kuuluu kehua" koska muut eivät kehu. Onhan Pakarinen suorastaan uhri ja romantisoitavaa vähemmistöä tällä metodilla, toverit! Josko huono musiikki olisi edelleenkin vain huonoa musiikkia. Ei väännetä siitä semioottisesti kikkaillen jotain muuta. Tosin jos työnantaja on YleX on vaihevirheitä lähetyksessä joka tapauksessa.
Ti 09.11.2010 @ 17:08
Pyydän tässä anteeksi kaikilta niiltä, joita olen kokemattomuudessani nuorena kirjoittajana loukannut ollessani RUMBAssa freetoimittajana.
Tarkoitus oli silloin(kin) vain kirjoittaa miltä minusta tuntuu kuunnellessani musiikkia, ja
nyt sen ymmärrän:
ei se ole kiinnostavaa.
Satu Kurvinen
Rumban toimittajakaarti neoliittisella aikakaudella ja nykyisin
YLEssä Whatever.
Ti 09.11.2010 @ 17:09
Aivan loistava kirjoitus, kiitos Jukka!
Muistan hyvin nuoren pojan hämmennyksen joka syntyi kun noin 30 vuotta sitten silloiset kriitikot löivät surutta ja lujaa, ja jotenkin ilkkuen, minulle tärkeitä artisteja - Rush oli tyypillinen naurupaalu. Kyse ei ollut vain mielipiteistä vaan rockpoliisien motiivina tuntui olevan oikeassa olemisen ja yleispätevyyden pakko.
Ajan kanssa ymmärsi että valtapelistä ja itsetunnosta skribenteissä oli kyse, ei musiikista lopulta ollenkaan. Zapan määritelmä (rockjournalismi on sitä että tyypit jotka eivät osaa kirjoittaa tekevät juttuja tyypeistä jotka eivät osaa soittaa tyypeille jotka eivät osaa lukea) on turhan jyrkkä mutta panee miettimään kritiikin tarkoitusta.
Itse pidän musiikkia niin subjektiivisena kokemuksena että etenkin rockin puolella on jopa hoopoa yrittää tehdä lopullisia arvostelmia juuri mistään. Tulemme eri paikoista ja taustoista, kuulemme eri tavoin - iloitaan siitä :)
Ti 09.11.2010 @ 17:15
Ette voi ola tosissanne rumbakriitikot, että nahka on noin ohut. Kun kirjoitattaa, pitää osata myös keskustella, kun vastakkaisia näkemyksiä esitetään.
Ei tässä ole kyse pelkästä Pakarisen levystä, niin kuin aihe yritetään trivialisoida, vaan siitä, että samat ongelmat toistuvat lehdestä toiseen. Krtiikiltä on täysi oikeus vaatia jotain tasoa. Ennakkoasenteelllisuus ja oman cooliuden todistelu ei sitä edusta. Sitäpaitsi kyllä se on aika noloa, jos tulee toistaneeksi esimerkiksi Wallu Valpion sanoja ja asenteita krtiikissä, jonka tarkoitus on arvioida musiikkia.
Ti 09.11.2010 @ 17:17
Ette voi ola tosissanne rumbakriitikot, että nahka on noin ohut. Kun kirjoitattaa, pitää osata myös keskustella, kun vastakkaisia näkemyksiä esitetään.
Ei tässä ole kyse pelkästä Pakarisen levystä, niin kuin aihe yritetään trivialisoida, vaan siitä, että samat ongelmat toistuvat lehdestä toiseen. Krtiikiltä on täysi oikeus vaatia jotain tasoa. Ennakkoasenteelllisuus ja oman cooliuden todistelu ei sitä edusta. Sitäpaitsi kyllä se on aika noloa, jos tulee toistaneeksi esimerkiksi Wallu Valpion sanoja ja asenteita krtiikissä, jonka tarkoitus on arvioida musiikkia.
ja tämän karanneen kirjoitti - tav
Ti 09.11.2010 @ 17:24
että narsistinen YLE:n setä kehuu sitä naiivin feminismin tai alkeellisen "minä tiedän" -kulttuurianalyysin kautta. Tai että levyä "kuuluu kehua" koska muut eivät kehu. Onhan Pakarinen suorastaan uhri ja romantisoitavaa vähemmistöä tällä metodilla, toverit! Josko huono musiikki olisi edelleenkin vain huonoa musiikkia. Ei väännetä siitä semioottisesti kikkaillen jotain muuta. Tosin jos työnantaja on YleX on vaihevirheitä lähetyksessä joka tapauksessa.
Juuri tästä blogissa on kysymys. Kiitos kun säkenöit lisää valoa Haarman käsittelemän ongelmakentän ylle.
Ti 09.11.2010 @ 17:28
Hannan uran lopusta faktana puhui muuten jo Wallu Valpio popkultissa viime keväänä, samoin perustein ja mantroin kuin Onninen.
Ja oli oikeassa. Katsotaan vaikka viiden vuoden kuluttua.
Ti 09.11.2010 @ 17:43
Ja oli oikeassa. Katsotaan vaikka viiden vuoden kuluttua.
Itselle on aika yllättävä tämä Hanna-inho - onko siinä jotain inside-henkilökohtaista, koska muutoin vaikea ymmärtää. Hannahan on hyvä laulaja. Viimeisin levy ei ole ihan niin hyvä kuin toivoi, mutta todella sympaattinen silti ja sen edustamalle musiikille kyllä näkee tulevaisuutta, vaikka jotkut piirit muuta toivoisivat. Nimibiisi edustaa tyyllillisesti uutta (vaikkei tyylissään) suomenkielisessä naislaulussa ja tuntuu sopivan Hannalle erittäin hyvin.
Ti 09.11.2010 @ 17:46
Mitä tarkoittaa kritiikissä: "ei tässä sinällään mitään vikaa ole" tai se että kriitikko ei edes vaivaudu lähettämään julkaisevalle taholle meiliä tarkistaakseen asioita, joista kirjoittaa? Tai kirjoittaa arvostelun muusta levystä kuin otsikossa on.
Mutta jonkunhan tuo arviointikin on tehtävä ja kun koordinaatteja ei ole, ollaan yksin hukassa merellä.
Ti 09.11.2010 @ 18:19
"kun kyseessä ei ole keskustelupalsta, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitetun lehden kritiikistä, niin pysähdytään nyt kerrankin hetkeksi"
Miksi yhden henkilön paperille painettu mielipide on vakavammin otettava kuin keskustelupalstalla, FB:ssa tai Tavastian baaritiskillä lauottu kommentti.
Ilmeisesti siksi, että sen oletetaan kiertävän toimituksen editointi- ja julkaisupäätösprosessn kautta.
Mielipidekirjoitustenkin kohdalla (joita kritiikit ovat) toimituksellinen johto päättää ja on vastuussa siitä, mitä julkaistaan. Pienemmän median kyseessä ollessa on tietysti niukkojen resurssien (= kiire) kanssa taistelu, eli julkaisupäätöksiä tai tekstin editointia ei aina ennätetä tehdä riittävällä huolellisuudella.
Huom. Tämä ei ole kannustus sensurointiin vaan riittävään resurssointiin. Viime kädessä se on siis kustantajasta kiinni.
Ti 09.11.2010 @ 18:20
Pyydän tässä anteeksi kaikilta niiltä, joita olen kokemattomuudessani nuorena kirjoittajana loukannut ollessani RUMBAssa freetoimittajana.
et saa ellet pyydä anteeksi niitä omia levytyksiäsi myös
Ti 09.11.2010 @ 20:14
On ihan totta, että osa Rumban kriitikoista on mutu-tuntumalla kirjoittelevia amatöörejä, jotka eivät juuri osaa näyttää kitaran otelaudalta, missä on C tai kuvailla, mikä on terssi, mutta en näe tässä mitään vikaa.
Rumban kaltaisten lehtien musakirjoittelun on tarkoituskin olla viihdyttävää, eikä mitään kuluttajavalistusta. Lisäksi minusta on ihan ymmärrettävää, että lauritähkät ja idolstähdet saavat tympeän kohtelun selkeästi profiloituneelta lehdeltä.
Ei niiden nörttien löpinöistä kannata loukkaantua. :)
Ti 09.11.2010 @ 20:37
On ihan totta, että osa Rumban kriitikoista on mutu-tuntumalla kirjoittelevia amatöörejä, jotka eivät juuri osaa näyttää kitaran otelaudalta, missä on C tai kuvailla, mikä on terssi, mutta en näe tässä mitään vikaa.
Rumban kaltaisten lehtien musakirjoittelun on tarkoituskin olla viihdyttävää, eikä mitään kuluttajavalistusta. Lisäksi minusta on ihan ymmärrettävää, että lauritähkät ja idolstähdet saavat tympeän kohtelun selkeästi profiloituneelta lehdeltä.
Ei niiden nörttien löpinöistä kannata loukkaantua. :)
Jukalle täydet pointsit osuvasta kirjoituksesta!
Kun lehti on profiloitunut tiettyyn suuntaan niin mikä on sen peruste edes ottaa käsittelyyn levyjä jotka eivät istu sen profiiliin ja tämän vuoksi niistä ei oletusarvoisestikaan pidetä. Mutta ehkä se tuottaa tyydystä toimituskunnalle lytätä näitä "kansan suosikkeja" ja näin boostata omaa kuviteltua paremmuttaan musiikin kuluttajina.
Kyseinen arvostelu osoittaa kuitenkin niin suurta ammattitaidottomuutta että tuskin levyn tekijätkään jaksavat tuollaisesta löpinästä välittää :)
Ti 09.11.2010 @ 20:44
Mä kyllä muistan lukeneeni Rumbasta lauseen, jonka sisältö meni suurinpiirtein niin, että voidakseen toivoa pitkäkestoista uraa artistin on voitettava kriitikot puolelleen.
Vallanhalusta ja - käytöstähän tuossa on kyse. Rumbalaiset haluavat olla skenen etuvartijoita ja ollakseen liidereitä niiden pitää pönkittää sitä omaa egoa lyttäämällä ja nostamalla.
Tietysti hommaa vähän syö se, että tosiaan nuo on aika ilmeisiä ne kollektiiviset inhokit. Vähän samaan tapaan kun on tooosi yllättävää että Tommi Läntinen ja Mikko Alatalo soi jatkuvasti Radio Helsingin paskalistalla. Mutta ehkä tollanen yhdessä nauraminen sitten yhdistää.
Ke 10.11.2010 @ 08:25
Kiitos hyvästä kirjoituksesta!
Olen kiinnittänyt tähän samaan asiaan huomiota jo pitkään ja kasvavalla vastenmielisyydellä luen arvosteluja edelleen. Kenties ei pitäis, vai? On myös totta ettei noihin kannattaisi kenties suhtautua niin vakavasti, mutta kun kyse on monessakin tapauksessa julkisesta lapsellista pätemisestä.
Ennen kaikkea monista kritiikeistä paistaa läpi äärimmäisen elitistinen asenne ja haluaisinkin tietää siihen perusteet. Ei se musiikkikriitikon status nyt kuitenkaan ihan niin vaikuttava ole. Miksi arvosteluja ei voisi tehdä ammattitaidolla, joissa asiantuntemus nousisi esiin? Koska se ei ole silloin "rock", vai?
Voi, olla että useinkaan sitä peräänkuuluttamaani asiantuntemusta ei löydy. Silloin kirjoittajan olisi mielestäni syytä miettiä riittääkö hänellä kannukset tehdä kyseessä olevasta aiheesta ammattitaidolla teksti. Ja jos ei riitä, niin jo median yleisen tason nostamiseksi kannattaa kirjoittajaksi etsiä se henkilö jolla riittää.
Ke 10.11.2010 @ 09:12
Hyvä ja tärkeä kirjoitus. Ehkä sellainen huomio kuitenkin - voiko ilmiötä yleistää "rock"-otsakkeen alle, Rumbahan on profiloitunut lähinnä indie-hipster-akselille. Toisaalta esim. Hesarissa jazz-puolella Haurulla on omat missionsa, vaikka osaa ne ammmattimaisuuteen kuorruttaakin.
Ke 10.11.2010 @ 10:42
On ihan totta, että osa Rumban kriitikoista on mutu-tuntumalla kirjoittelevia amatöörejä, jotka eivät juuri osaa näyttää kitaran otelaudalta, missä on C tai kuvailla, mikä on terssi, mutta en näe tässä mitään vikaa.
Rumban kaltaisten lehtien musakirjoittelun on tarkoituskin olla viihdyttävää, eikä mitään kuluttajavalistusta. Lisäksi minusta on ihan ymmärrettävää, että lauritähkät ja idolstähdet saavat tympeän kohtelun selkeästi profiloituneelta lehdeltä.
Ei niiden nörttien löpinöistä kannata loukkaantua. :)
Haluaisin korjata tähän "olettamukseen", että Lauri Tähkä & Elonkerjuu, idoleista ainakin Anna Puu ja Koop Arponen ovat saaneet Rumbassa hyvät arvostelut.
Ke 10.11.2010 @ 11:04
Jukka Haarma se jaksaa kantaa koko maailman moraalia harteillaan tälläkin vuosikymmenellä. Hanna Pakarisen levyä ei edelleenkään tee kuuntelukelpoiseksi se, että narsistinen YLE:n setä kehuu sitä naiivin feminismin tai alkeellisen "minä tiedän" -kulttuurianalyysin kautta. Tai että levyä "kuuluu kehua" koska muut eivät kehu. Onhan Pakarinen suorastaan uhri ja romantisoitavaa vähemmistöä tällä metodilla, toverit! Josko huono musiikki olisi edelleenkin vain huonoa musiikkia. Ei väännetä siitä semioottisesti kikkaillen jotain muuta. Tosin jos työnantaja on YleX on vaihevirheitä lähetyksessä joka tapauksessa.
Tää "kuuluu kehua" läppä on sikäli hauska,että Rumbahan sitä tekee jatkuvasti. Nostaa kaiken maailman sontaa kanteen, sekä juttuihinsa. Mitä erikoisempaa samettihousuviheltelyä, sitä parempaa. Tän koko homman pystyy kyllä hyvin tiivistämään ihan yhteen lauseeseen : Suomi, LOL.
Ke 10.11.2010 @ 11:17
Hannan uran lopusta faktana puhui muuten jo Wallu Valpio popkultissa viime keväänä, samoin perustein ja mantroin kuin Onninen.
Ai, että oikein Wallu puhui? No sitten sen täytyy olla totta.
Ke 10.11.2010 @ 11:29
Hannan uran lopusta faktana puhui muuten jo Wallu Valpio popkultissa viime keväänä, samoin perustein ja mantroin kuin Onninen.
Ai, että oikein Wallu puhui? No sitten sen täytyy olla totta.
Ke 10.11.2010 @ 12:50
Estetiikka ja taiteen kritiikki
Monissa kommenteissa tuli jo julki ajatus siitä, onko Rumba oikea foorumi Pakarisen levyn arvosteluun. Sen pitäisi olla.
Miksi sitten Onnia harmittaa Pakarisen musiikki? Yksinkertainen vastaus tähän on statuksen hankkiminen. Rumbassa tiedetään, että YleX tekee Suomen hitit. Soittolistalle pääsy on harvojen herkkua ja sananvalta musiikkibisneksessä on YleX:llä miltei monopolimainen. Mutta kanava tekee sen vastuullisesti ja monipuolisesti kunnioittaen erilaisuutta. Rumba on ottanut selvästi sen toisen ääripään hoitaakseen.
Miksi joku äänite pitää teilata julkisesti löytämättä siitä mitään merkityksellistä? Tällainen asenne on ymmärrettävä vanhempia vastaan kapinoivalla teinillä. Ehdottomuus ja periaatteellinen vastarinta kuuluvat siihen ikään.
Rumba on siis teini-ikäinen, näsäviisas vastarannankiiski, joka isomman kainalosta (onhan sillä merkittävä yhteistyö YleX:n kanssa lista- yms. jutuissa) huutelee kaikessa turvassa mielipiteitään.
Luotetaan siihen, että Rumbankin väki kasvaa. Aikuistuu. Johan yksi toi itsensä esiin katuvana.
Se, pitäisikö Onnin selitellä ja perustella Pakarisen teilaamista, on sivuseikka. Totuuden kuulee lapsen suusta, mutta ei teinin. Puhukoot mitä puhuu.
Ke 10.11.2010 @ 13:11
En ole Rumbaa lukenut vuosiin, mutta joskus huomasin kuinka Soundi aina vihjaili sen tasosta, ei aina edes hienovaraisesti. Käsittääkseni siellä on/ollut kirjoittamassa niitä tyyppejä, joilla oikeasti voi olla jotain kaunoja tiettyjä arvisteja kohtaan. Soundin kriitikot ovat mielestäni varsin asiallisia, tietty toiset parempia kuin toiset.
Ke 10.11.2010 @ 15:23
Estetiikka ja taiteen kritiikki
Monissa kommenteissa tuli jo julki ajatus siitä, onko Rumba oikea foorumi Pakarisen levyn arvosteluun. Sen pitäisi olla.
Miksi sitten Onnia harmittaa Pakarisen musiikki? Yksinkertainen vastaus tähän on statuksen hankkiminen. Rumbassa tiedetään, että YleX tekee Suomen hitit. Soittolistalle pääsy on harvojen herkkua ja sananvalta musiikkibisneksessä on YleX:llä miltei monopolimainen. Mutta kanava tekee sen vastuullisesti ja monipuolisesti kunnioittaen erilaisuutta. Rumba on ottanut selvästi sen toisen ääripään hoitaakseen.
Miksi joku äänite pitää teilata julkisesti löytämättä siitä mitään merkityksellistä? Tällainen asenne on ymmärrettävä vanhempia vastaan kapinoivalla teinillä. Ehdottomuus ja periaatteellinen vastarinta kuuluvat siihen ikään.
Rumba on siis teini-ikäinen, näsäviisas vastarannankiiski, joka isomman kainalosta (onhan sillä merkittävä yhteistyö YleX:n kanssa lista- yms. jutuissa) huutelee kaikessa turvassa mielipiteitään.
Luotetaan siihen, että Rumbankin väki kasvaa. Aikuistuu. Johan yksi toi itsensä esiin katuvana.
Se, pitäisikö Onnin selitellä ja perustella Pakarisen teilaamista, on sivuseikka. Totuuden kuulee lapsen suusta, mutta ei teinin. Puhukoot mitä puhuu.
Tuoltapa löytyi mielenkiintoinen näkökulma. "Rumbassa tiedetään, että YleX tekee Suomen hitit". >> Kenelle? Siinä kaksi toimijaa, jotka ovat kyllä menettäneet sijaintiaan suomalaisessa mediakentässä 2000-luvulla. YleX on hukannut jonnekin jo lähes puoli miljoonaa kuuntelijaa muutamassa vuodessa ja Rumban merkitys musiikkikentässä on minimalisoitunut. Jos nämä kaksi määrittelisivät todellakin Suomen hitit, niin radion kuuntelu näivettyisi pikaisesti lähes olemattomaksi. Toki varmaan nuo toimijat keskenään ajattelevat näin ja sehän on vaan hyvä asia muille alalla toimiville medioille. Toisten napoja tuijotellessa jää huomaamatta, että maailma ympärillä onkin aika iso.
Jukka Haarmalle iso käsi hienosta keskutelun avauksesta ja osuvasta kirjoituksesta. Ehkä Onnipoika yrittää kovasti olla oman aikansa Jukka Hauru tai Seppo Heikinheimo. Jos näin on, niin onnea matkaan. Toisaalta pitää aina muistaa, että kyynikon ja lyttääjän rooli on aina se helpoin.
To 11.11.2010 @ 07:06
Mahtavaa! Joku vielä lukee Rumbaakin ... edes säälistä!
To 11.11.2010 @ 09:53
Pyydän tässä anteeksi kaikilta niiltä, joita olen kokemattomuudessani nuorena kirjoittajana loukannut ollessani RUMBAssa freetoimittajana.
et saa ellet pyydä anteeksi niitä omia levytyksiäsi myös
Hyvä kuitti Ytte!
HAHAHAHAAHAHAHAHAHAH.
Soittele, niin tehdään omakustanne yhdessä.
To 11.11.2010 @ 12:19
Siis mitä? Onninen lyttäsi Pakarisen levyn, koska Rumba tekee yhteistyötä YleX:n kanssa? Foliohattu?
Muistan kyllä Rumbassa kehutun perustellusti mm. Lauri Tähkää, Yötä, Popedaa, Anna Puuta, Koop Arposta, Pete Parkkosta, Jenni Vartiaista ja Chisua (ennen "yleistä hyväksyntää") ja muuta ei-mitenkään-hipster-kaavaan sopivaa.
Mm. PMMP:n ja Nylon Beatin nostamisessa suurempaan tietoisuuteen ja niiden aseman legitimoimisessa "oikeiksi" bändeiksi Rumballa oli iso rooli, vaikka toinen oli suuren levy-yhtiön Popstars-pudokkien ympärille kehittelemä, kornin Rusketusraidat-kesähitin tehnyt umpikaupallinen popviritys ja toinen nenäänsä laulava yksinkertainen pikkuoravakaksikko. Ei niihin liitetty mitään ennakkoluuloja.
Voisiko tässä olla kyse vain siitä, että Hannan levy on yksinkertaisesti sisällöltään ontto -- vaikka Haarma siitä jotain itselleen merkittävää löysikin? Ja että teillä itsensä ja popkulttuurin turhan vakavasti ottavilla sedillä on kovin heikko huumorintaju?
To 11.11.2010 @ 16:48
http://www.rumba.fi/hanna-pakarinen-paperimiehen-tytar-lue-oskari-onnisen-arvostelu-11992/comment-page-1/#comment-11838
To 11.11.2010 @ 20:26
Lukaisin vielä kokonaisuudessaan tuon Rumba-lehden ko. arvostelun ja on pakko todeta, että itse en liittäisi sanoja arvostelu ja kritiikki kyseiseen kirjoitelmaan. Ennemminkin siitä tosiaan tulee vaikutelma nettifoorumikirjoituksesta, joissa ihmiset purkavat pahaa oloaan, silllä erotuksella, että se ei ole nimetön. On vaikea ymmärtää, mikä tällaisten puhdasta halveksuntaa sisältävien kirjoitusten motiivina on, mutta toki motiivista tulee tehtyä omia päätelmiä. Joka tapauksessa tällaisten julkaiseminen kertoo Rumba-lehden journalistisesta tasosta, johon tuossa aiemmin jo viitataankin.
Aikanaan jo joskus 00-luvun alussa luin Jore Marjarannan silloisen levyn kritiikin Rumbasta (Samuli Knuuti). Mulle tuli fyysisesti huono olo. Arvostelu keskittyi lähinnä kiusaamiseen, nolaamiseen ja nöyryyttämiseen. Olen nähnyt tätä samaa yläasteella, silloinkin tulin siitä pahoinvoivaksi. Mitä hemmetin journalismia tuo tuollainen on?
To 11.11.2010 @ 21:07
Mulle jäi nyt epäselväks, tekeekö Rumba ja Ylex yhteistyötä. Pakarisen sinkut eivät ainakaan ylex listalle ole päässeet ja Rumbakin Hannan haukkuu pystyyn.
Ylex soittolistat pystyy kyllä hyvin vaikuttamaan sinkkujen ja levyjen menestykseen, esim. Vartiaista soitetaan AINA, mutta esim. Anna Puun kahta viimeistä sinkkua ei otettu soittolistalle, vaikka ne ovat hyviä. Eipä ole sitten Puun sinkut menestyneet listoillakaan.
Myös median asenne on yksipuolinen, Vartiaista kehutaan AINA ja hänestä tehdään aina tikustakin asiaa, mutta Pakarisesta ei juttuja juuri ole ja jos on, niin alentavia. Suuri osa mediasta lyttäsi Hannan levyn jo ennen ilmestymistään, mikä on surullista. Toisenlaisella kehumisella ja arvostelulla Hannasta olisi voinut tulla Vartiaisen tapainen menestys.
To 11.11.2010 @ 23:39
Kun kuka vaan saa liian painavaa palstatilaa, tulos voi olla ikävä koko ammattikunnalle, rockkritiikille, rockille, musiikille.
Samanlaista väärää asenteellisuutta, suvaitsemattomuutta, kapeakatseisuutta, ammattitaidottomuuttakin, on usein kriitikeissä ja kommenteissa pop/rockmusiikkia soittavia radiokanavia kohtaan. "Aina soi ne samat biisit", "ennen oli toisin" ja "kaikki soittaa sitä samaa" tyyppiset kommentit kertovat kertojastaan enemmän kuin näillä kommenteilla kuvailluista kanavista.
Rockkriitikoilla on maailman tiukin formaatti, jonka raameja ei paljoa venytetä ja suvaitsevaisuutta ei löydy edes singlen b-puolelta.
Nykyaikainen ja menestyvä levytuottaminen tai radiotoiminta tämän päivän kuuntelutottumuksilla ja toiminnan lainalaisuuksilla vaatii laajempaa näkemystä kuin mihin omiin kaavoihinsa kangistunut alemman keskitason intohimoinen rockdiggari suostuu.
Isot pahat levy-yhtiöt eivät ole pilanneet niin montaa artistia kuin joskus halvoista kritiikeistä voisi ymmärtää. Eivätkä soittolistatkaan ole radioiden syöpä, vaikka kadun miehet ja naiset joskus niin tietämättömyyttään hokevatkin.
Jos on jo lähtökohtaisesti kommentoimassa väärää asiaa, ehkä väärässä paikassakin, kannattaa usein olla hiljaa.
Pe 12.11.2010 @ 01:34
Hyvä kirjoitus Haarmalta. Paljon täällä on puhuttu Rumbasta. Mutta kyllä Soundissakin osataan sama homma. Aika usein sielläkin törmää arvosteluihin, joiden viesti on: "En ikinä kuuntele tällaista musaa muutenkaan, ihan paska levy." Myös monet vakavasti otettavat rock-bändit saavat osakseen tätä ylimielistä tuhahtelua.
Ehkä olen tosikko. Mutta en oikein ymmärrä, mikä arvo tällaisella "kritiikillä" on. Jos kriitikko vihaa genreä jo valmiiksi, kannattaisiko vaikka antaa levy jonkun muun arvosteltavaksi? Asiantunteva lyttääminen on sitten ihan eri asia.
Tästä (virkistävästä) kritiikkikeskustelusta tulee mieleen kotimaisen rokujournalismin taso ylipäätään. Rumba ja Soundi tuntuvat ideologisesti jämähtäneiltä. Myös levikeissä mitattuna ne eivät ole populaareja, vaan pieniä marginaalijulkaisuja. Käsityölehdilläkin on enemmän lukijoita. Samaan aikaan suomalaiset artistit breikkaavat maailmalla. Soittaminen ammattimaistuu, kirjoittaminen pysyy yhä amatöörien käsissä.
Yksi syy on kai siinä, että nämä lehdet (ja vielä enemmän monenkirjavat ilmaisjakelulehdet) toimivat "lapsityövoiman" varassa. Kun ei ole varaa maksaa oikeita toimittajapalkkioita, harva ammattikirjoittaja näihin lehtiin on edes tunkemassa.
Odotan innolla, kuka polkaisisi pystyyn kunnianhimoisen suomalaisen rock-lehden, josta huokuu tekemisen ilo ja asiantuntemus. Vähän niin kuin Q , Uncut tai vaikka Rolling Stone. Sellaiselle voisi olla tilausta.
Pe 12.11.2010 @ 14:16
Mitä enemmän nostatte kohua...
Tuohan on vain vain yhden ihmisen kirjoittama arvostelu joka on annettu Rumban nuorimmalle kirjoittajalle/harjoittelijalle O.Onniselle. Yleensäkin hänen tehtäväksi jäävät ne ns. prvoamisarvostelut, joilla Rumbaa nostetaan otsikoihin. Iskelmäkenttä on Onniselle vieras. Yleensähän poika pyörii arvostelemassa Indie- ja hipsterikansan festivaaleja. Miksi siis Mariskat ja Pakariset ovat Onnisen arvostelemia? Siksi että hän suostuu ne kirjoittamaan.
Tähän loppuun vielä Top-5 levyarvostelujen tähtien määrä, joilla artisti saa eniten näkyvyyttä mediassa.
1. *
.
.
2. *****
3. **
4. ****
5. ***
...sitä enemmän lapsenne rakastaa mua.
Su 14.11.2010 @ 09:24
Edelliseen kommenttiin viittaten on pakko todeta, että kyllähän Rumban toimitus on vastuussa lehdessä julkaistusta materiaalista. Ja normaalisti työpaikoilla kollegat neuvovat "työharjoittelijoita" tai nuorempia kollegoita. Ja kaikki julkisuus ei todellakaan ole hyvää julkisuutta enkä kyllä näe, että tämänkaltainen julkisuus ja kirjoittelu olisi millään tavalla plussaa Rumba-lehdelle. Nettisivuilla kävijöiden määrä saattaa hetkellisesti lisääntyä ja joku voi selata lehden lehtihyllyllä, mutta kyllä suurin osa ihmisistä on onneksi sillä tavoin fiksuja, että he ymmärtävät, mistä tässä nyt puhutaan.
To 18.11.2010 @ 16:40
Jos yrittää myydä iskelmää rokkina, niin tuskin kriitikot ylistävät. Turha siitä on tällä plokimaailman kellareissa vikistä. Paljon erikoisempaa on, että sitä vikinää riittää näinkin monta sivua ja että vielä uutikynnyskin siitä ylittyy.
To 18.11.2010 @ 17:20
Kiitos tästä Jukka! Kun rock-journalismi ei tässä maassa olisi vain jonkun vain takansytykkeeksi kelpaavan, täysin laaduttoman Rumban harteilla.
Ja Janne Mäkelälle tiedoksi. Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa on kyllä ihan maisteritasoista journalismikoulutusta tarjolla. Vaan kun eivät noitten koulujen kasvatit näytä rumbille ja soundeille kelpaavan. Osaavat vissiin liian hyvin suomea...
To 18.11.2010 @ 17:40
nyt loppu monivuotinen rumban lukeminen,tuo oskari onninen,kuka lieneekään, on pohjanoteeraus.täysin ammattitaidoton,muka kriitikko.
tunnen suurta myötä häpeää muuta toimitusta kohtaan.
To 18.11.2010 @ 17:42
En ole Pakaris-fani, mutta Haarma nosti tärkeän asian esiin. Kriitikon tinkimättömyys linjalleen on aivan eri asia kuin asiattomuus, silloin kun kyseessä pitäisi olla vakavasti otettava levyarvio.
Joku tuossa kommentoi: "Toisaalta esim. Hesarissa jazz-puolella Haurulla on omat missionsa, vaikka osaa ne ammmattimaisuuteen kuorruttaakin." Naulan kantaan: Hauru sanoi Rock-Suomessa, ettei viimeiseen 25 vuoteen ole tullut mitään mielenkiintoista. Jos (ennakko)asenne on tuo, voisi tuumia alan vaihtoa. Olen melkolailla samaa mieltä musiikin viime vuosikymmenten kehityksestä, mutta siksi minusta ei hyvää ammattikriitikkoa tulisikaan.
To 18.11.2010 @ 18:35
Hyvä ja tarpeellinen keskustelunavaus Mr. Haarmalta.
Levyarvioiden osalta on syntynyt melkoinen paradoksi, kun arvioitsija, joka ei kotimaisissa musiikkilehdissä saa yleensä korvaukseksi kuin arvioimansa albumin, vaatii artisteilta täydellisyyttä sortuen silti itse suoltamaan ammattitaidotonta tekstiä. Yhä harvemmin levyarvioissa arvioidaan levyjen sisältämää musiikkia tai sanoituksia, vaan päähuomio tuppaa keskittymään artistin historiaan tai imagoon, saman genren artistien luettelointiin, levynkanteen ja kirjoittajan omiin ennakkoluuloihin. Mutta toisaalta, on paha vaatia ammattitaitoa kirjoittajalta, joka ei saa tekstistään asianmukaista korvausta. Mietinkin, onko esimerkiksi Journalistiliitto tietoinen suomalaisten musiikkilehtien palkkiopolitiikasta...?
To 18.11.2010 @ 18:46
Rockin kriteerit rajojen rikkomisesta täyttyivät viimeksi perikymmentä vuotta sitten - ja hymninä oli Scorpionsin Winds of Change. Revi siitä. Mielestäni on säälittävää olettaa, että rockscene tuottaisi jotain muuta kuin soundträkkiä ahdistuneille ikiteineille, kouralliselle kiukuttelevia besserwissereitä. Miten moni Kamputsealaisista muistavat vielä Jello Biafran. Ei vittu yksikään.
To 18.11.2010 @ 18:49
Rumba aina ollut harjoittelevien kirjoittajien areena, jossa viiteryhmälle pätemisen tarve on ollut toisille suurempi kuin aiheesta kirjoittaminen. Myötähäpeää on saanut tuntea usein. Toisaalta hyviä kritiikkejä ja tekstejä on ollut aina joukossa.
Tänä päivänä rockista ja populaarikulttuurista voi kirjoittaa sivukaupalla valtamediassa, joten ne imuroivat parhaat voimat. Muistammehan, että esimerkiksi Hesarissa oli 80-luvulla pop-kulttuuria puoli sivua lauantaisin.
Tässä musiikkitulvassa säälin kyllä vähän kriitikkojakin. Kuulijallekin oli juhlavampaa, kun rockradio tuli kolme kertaa viikossa.
To 18.11.2010 @ 18:59
Kyllähän tässä voi sanoa, että levy sai tasoisensa arvostelun. Ehkä sitä tässä haettiin. Paskalle ja mitäänsanomattomalle levylle paska ja turha arvostelu. Maailma jatkaa menoaan, turha musiikki jatkaa eloaan liukuhihnoilta ja ryppyotsaiset hipsterit ottavat nämä värittömät levyt aivan liian vakavasti, kun ei levy ollutkaan skeneä mullistavaa taiderockia Brooklynista.
Ja mitä kriitikoiden palkkioihin tulee, minä voisin ainakin olla arvioimassa kenen tahansa levyjä, niin paljon kun vaan ehditään lähettää ja paneutua niihin kaikella vapaa-ajalla, jonka muuten vietä tuntitolkulla tekemättä mitään.
Millä perustein näitä arvostelijoita ylipäätään otetaan lehtiin? Voin laittaa hakemuksen tulemaan, ei minulla mitään journalistista kokemusta ole hyttystä enempää, mutta musiikkia kuuntelen kaiken hereilläoloaikani. Tosin, veikkaan journalistisen annin olevan tärkeämmässä osassa kuin musiikista kiinnostuneisuuden näissä lehdissä.
Eikä tuosta Pakarisen levyn arviosta olisi kuitenkaan minkäänsortin paneutumisella tai avoimella mielellä kolmea tähteä enempää kyennyt hyvällä omallatunnollakaan antamaan, jolloin se olisi uponnut siihen kolmen tähden massaan, joita on 95% kaikista suuremman luokan julkaisuista. Tuskin se olisi pitänyt tätä levyä listoilla yhtään nykyistä paria viikkoa kauempaa, eikä varmaankaan tätäkään vähää otsikoissa joita tälle nyt väkisin yritetään saada tämän murska-arvion ansiosta.
No Rumba ainakin kiittää huomiosta ja tuskin jää kyseisen arvostelijan viimeiseksi sivallukseksi.
To 18.11.2010 @ 19:00
Kyllähän tässä voi sanoa, että levy sai tasoisensa arvostelun. Ehkä sitä tässä haettiin. Paskalle ja mitäänsanomattomalle levylle paska ja turha arvostelu. Maailma jatkaa menoaan, turha musiikki jatkaa eloaan liukuhihnoilta ja ryppyotsaiset hipsterit ottavat nämä värittömät levyt aivan liian vakavasti, kun ei levy ollutkaan skeneä mullistavaa taiderockia Brooklynista.
Ja mitä kriitikoiden palkkioihin tulee, minä voisin ainakin olla arvioimassa kenen tahansa levyjä, niin paljon kun vaan ehditään lähettää ja paneutua niihin kaikella vapaa-ajalla, jonka muuten vietä tuntitolkulla tekemättä mitään.
Millä perustein näitä arvostelijoita ylipäätään otetaan lehtiin? Voin laittaa hakemuksen tulemaan, ei minulla mitään journalistista kokemusta ole hyttystä enempää, mutta musiikkia kuuntelen kaiken hereilläoloaikani. Tosin, veikkaan journalistisen annin olevan tärkeämmässä osassa kuin musiikista kiinnostuneisuuden näissä lehdissä.
Eikä tuosta Pakarisen levyn arviosta olisi kuitenkaan minkäänsortin paneutumisella tai avoimella mielellä kolmea tähteä enempää kyennyt hyvällä omallatunnollakaan antamaan, jolloin se olisi uponnut siihen kolmen tähden massaan, joita on 95% kaikista suuremman luokan julkaisuista. Tuskin se olisi pitänyt tätä levyä listoilla yhtään nykyistä paria viikkoa kauempaa, eikä varmaankaan tätäkään vähää otsikoissa joita tälle nyt väkisin yritetään saada tämän murska-arvion ansiosta.
No Rumba ainakin kiittää huomiosta ja tuskin jää kyseisen arvostelijan viimeiseksi sivallukseksi.