Gösta Sundqvist ja Kristian Smeds, sukulaissieluja?

Viime blogissani kirjoitin Gösta Sundqvist tribuutti-levystä Melkein vieraissa.
Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta kirjoitin hieman ennen ensi-iltaa (blogi 26.11.07). Sen jälkeen Smedsistä on tullut 2000-luvun kuuluisin teatteriohjaaja.
 

Tuossa välissä löysin kirjakaupan ale-hyllystä (!) Kristian Smedsin teatteria käsittelevän kirjan (Annukka Ruuskanen-Kristian Smeds: Kätketty näkyväksi, Tammi 2005). Niin kuin Tuntematonta käsittelevässä blogissani totesin, en ole teatterimiehiä (-ihmisiä), en ollenkaan. Omaksi hämmästykseni huomasin kahlaavani kyseisen lähes 400 sivuisen kirjan läpi lähes kokonaan.
 
Tuo johtui varmasti Tuntemattoman tekemästä vaikutuksesta. Mutta kun samaan aikaan kuuntelin mainittua ’Melkein vieraissa’ -levyä, niin aloin hämmästellä niitä yhtäläisyyksiä, joita kirja avasi näiden kahden suomalaisen taiteilijan välille.
 
Niin. Göstahan ei käyttänyt itsestään taitelija-titteliä. Gösta oli kansanmies. Mutta niin tuntuu olevan myös Kristian Smeds.
 
’Siviilihahmona hän on ihmisestä loputtoman kiinnostunut kansanmies, joka seurustelee mielellään nurmijärveläisen maanviljelijän, kajaanilaisen työttömän tai suomussalmelaisen kassanhoitajan kanssa’.
 
Näin Annukka Ruuskanen kirjoittaa Smedsistä. Sen verran tunsin taasen Göstaa ja tiesin Göstasta, että hän oli loputtoman kiinnostunut kansanmies, joka ei ehkä aina jutellut ihmisten kanssa, mutta kuunteli ja tarkkaili ihmisiä kaiken aikaa.
 
Gösta oli stadilainen ja verkkareissa harppova Gösta Sundqvist oli tuttu näky Fredrikinkadulla. ’Verkkareissa on kiva kulkea, kun ne eivät purista’, on Gösta todennut. Kristian Smeds tuntuu omalta osaltaan viihtyvän lähinnä logottomissa t-paidoissa.
 
’Hän korostaa omassa taiteilijuudessaan kansankuvauksellista puoltaan, sitä, että hänen teoksensa puhuvat tavallisista ihmisistä. Hänen esityksensä on olla kaikkien ymmärrettävissä erotuksena elitistiseen taiteeseen, joka vaatii vastaanottajaltaan tiettyä lähtötasoa, sivistyspohjaa tai taidenäkemystä’, todetaan Smedsistä em. kirjassa.
 
Niin korosti Göstakin. Tosin Gösta oli valinnut alakseen jo sinänsä kansan taiteen, populaarimusiikin (eikä siis rockia, ei ainakaan sen elitististä puolta).
 
’Sijoitan kyllä itseni lähemmäs Pekko Aikamiespoikaa kuin Grotowksia. Yhdeksi esikuvakseni luen Hannu Karpon, hän antoi äänen niille, joille kaikki nauroivat ja joita kukaan muu ei oikeasti kuunnellut. Näytelmäni ovat…mielestäni populäärejä draamoja populääreistä aiheista’, sanoo Smeds itse em. kirjassa.
 
Gösta antoi äänen sekä meille kaikille että myös niille, joita kukaan muu ei oikeasti kuunnellut.

’Kun katsoin viime keväänä televisiosta Heikki ja Kaija –sarjaa, olin innoissani. Se oli lähellä todellisuutta ja itse tyypit ihastuttivat. Niistä olivat kliseet kaukana, ne olivat rankkaan inhimillisyyttä ja suomalaisuutta’, totesi Gösta Sundqvist v. 1991.
 
Hannu Karpo ja Heikki ja Kaija –sarja ovat eri asia. Ja Kristian Smeds on lähempänä Karpon julistusta kun taas Gösta lähempänä Heikin ja Kaijan arkisuutta. Kuitenkin Karpo ja Heikki ja Kaija, Smeds ja Sundqvist, ovat samalla puolella suomalaisuutta.
 
’Smedsin suhde suomalaisuuteemme on kiihkeä, se on rakkaussuhde…Mennään niin likelle suomalaista identiteettiä, että se tuntuu kuumana kaikkine rosoineen ja hajuineen ja säilyttää silti ihmeellisen poeettisuutensa. Smedsin näytelmissä suomalainen on kunniassa kaikkine virheineen ja kömpelyyksineen, suomalainen on niissä silottamaton ja pateettinen, niin että eteläisemmät olennot tuntuvat hänen rinnallaan omituisen hailakoilta…Smedsillä lähtöpaikka on usein konkreettinen, se on esityspaikka. Oulunkylän työväentalo, Kajaanin kaupunginteatteri jne. Kun lähtökohta jo kirjoitettaessa on konkreettinen, ei monitasoisuudesta koskaan tule keinotekoista’.
 
Noin Smedsin teatterikäsityksen lähtökohdista em. kirjassa. Kun Smedsin paikalle laitetaan Sundqvist, näytelmän ja esityspaikan paikalle laulu, niin saadaan oudon tarkka ja syvä kuva Gösta Sundqvistin laulujen maailmasta.
 
Ja vielä yksi lainaus. Näin kirjoittaa Outi Nyytäjä Smedsin teatterista em. kirjan jälkikirjoituksessa:
 
’Smedsin näytelmissä nimenomaan menneisyys ja tulevaisuus, elämä ja uni, elämä ja kuolema, haaveet ja pelot nukkuvat sylikkäin. Siinä syleilyssä suomalaisuus ja vieraus, koskettavasti traaginen ja koominen, ylhäinen ja alhainen ovat niin kietoutuneet toisiinsa, että niistä on tullut yksi ruumis ja yksi liha. Orgaaninen kokonaisuus, joka on Smedsin kirjoitusta’.
 
En yhtään epäile, etteikö tuo olisi hieno ja osuva kuvaus Kristian Smedsin teatterikäsityksestä ja hänen dramaturgiastaan. Kovin varma olen siitä, että tuo sama kuvaus toimii kauniina kuvauksena Gösta Sundqvistin elävästä musiikillisesta perinnöstä.
 
Mene ja kuuntele. Ja sen jälkeen jäämme yhdessä odottamaan sitä suurta kirjaa, joka voitaisiin, ja pitää, kirjoittaa Gösta Sundqvistin taiteesta.