Suomi-rockin syksy, osa 2: Eppu Normaalin nykykunto

Yleensä oikeassa oleva rocktoimittaja Ilkka Mattila on tälläkin kertaa oikeassa. Mattila kirjoittaa  Eppu Normaalin uuden levyn arvostelun yhtyedessä (Nyt-Liite 36/07),  että Eppujen ikuiset perusteemat ovat herkkyys, hölmöys ja kuolemanvakavuus.
 
Siitä olen Mattilan kanssa hieman eri mieltä, että Eppujen uudella 'Syvään päähän' levyllä (Akun tehdastuotanto)  nuo kolme teemaa olisivat hyvässä tasapainossa. Minusta tällä levyllä Eppujen hölmöys on koko ajan ottamassa yliotetta.
 
Kyllä, hölmöys on aina kuulunut rockiin ja myös Suomi-rockiin, mutta se mikä voi toimia keikkaymäristössä, ei  välttämättä toimi levyllä, varsinkin jos hölmöydestä ei saada oikein mitään uutta irti.
 
Uudella levyllä on monia riimityksiä, jotka antavat levylle puolihuolimattoman leiman: 'Mitään en tekisi toisin / vain viskiä joisin', 'tahdon vielä kuulla elämän biisin / joka pani pallini heilumaan', 'sä olet bensaa beibi / pensaaseen palavaan'. Levyltä löytyy turhan paljon tuon tyyppisiä riimityksiä liian kuluneilla sointukuluilla.
 
Sama asia voidaan toki kääntää myös positiiviseksi piirteeksi. 'Yhtye jatkaa tinkimättömästi omalla linjallaan kuulostaen ja näyttäen vain ja ainoastaan omalta itseltään'  todetaam levy-yhtiön mediatiedotteessa. Näin voivat levystä todeta monet Eppu-fanitkin. Se mikä toiselle näyttäytyy vain saman vanhan toistona voi toisille olla tinkimättömyyttä tai kunniakasta paluuta omille juurilleen.
 
Minusta juurillekin voi palata uudesti syntyneenä. Tuota ominaisuutta kuulen levyltä valitettavan vähän.
 
Uuden levyn materiaalia mainostettiin etukäteen 'live-kelpoisena' ja sitä se varmasti on. Se osin jopa kuulostaa livenä äänitetyltä. Siinä myös ero Eppujen edelliseen  'Sadan vuoden päästäkin' -levyyn.  Se oli sävykkäästi tuotettu, oikealla tavalla hiottu, lähes täyttä draamaa ensimmäisestä rummuniskusta lähtien.
 
Mutta kyllä tälläkin levyllä on hetkensä. Singlelohkaisut 'Tahdon sut' ja ennen kaikkea 'Jokainen hetki historian' kuulostavat tulevilta kesto-hiteiltä.
 
Ilkka Mattila ehti jo ko. arvostelussa todeta, että alkoholismista kertova
'Haistakoon veen' on varmaankin avomielisin teksti, jonka Martti Syrjä on koskaan tehnyt. Odotan mielenkiinnolla, tuleeko tästä vakavasta, mutta reippaalla otteella esitetystä laulusta osa Eppujen keikkaohjelmistoa. 'Mitä me teen / no minä viinakaapille meen / haistakoon veen / jos joku perkele puuttuu mun juomiseen / vaikka mä oon ongelmaton / kivillä mua viskotaan / suorastaan juomaan pakotetaan'. Jos tuo muuttuu mahdollisesti nousuhumalassa olevan keikkayleisön yhteislauluksi, laulu saanee uusia arvaamattomia sävyjä.
 
'Kun valot tulevat vastaan'-kappale sisältää myös koskettavaa tekstiä ja tulkintaa. 'Mä tunnen elämän vasta kun valot tulevat..vastaan / äiti pääsenkö takaisin syliisi sun / pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun'.
 
Tuollaisia tekstejä laulaa vain itsensä hyvin tunteva aikuistunut mies.
 
Sama kaksinaisuus viimeistellyn ja puolihuolimattoman välillä kuvastuu myös levyn kansissa.  Paljon mainostettu Kaj Stenvallin kansitaide edustaa edellistä, amatöörimäinen sisäkansilehdykkä jälkimmäistä.
 
Ilkka Mattila pitää tätä levyä edellistä Eppu-levyä pykälän väkevämpänä. Olen eri mieltä, mutta en pane ovea kiinni,  vaan odotan Epuilta tulevaisuudessa edelleen enemmän kuin...rutiinisuoritusta.
 
Tuota sanaa käytti Tero Alanko arvioidessaan saman levyn Aaamulehdessä (6.9.).  Alangon kanssa olen osin samaa mieltä, Eppujen uusinta kuvaa ehkä juuri parhaiten sana rutiinisuoritus. Myös Tero viittaa sanoitusten kliseisyyteen ja heppoisuuteen. (Alangon kriittinen arvio Eppujen uudesta on aiheuttanut kiivaan puolesta-vastaan keskustelun Aaamulehden verkkosivuilla ja ko. kritiikkiä puitiin myös Arto Nybergin ohjelmassa viime sunnuntaina kun vieraana oli Aku Syrjä).

Mielenkiintoisinta Alangon arvostelussa on kuitenkin ne osat, jossa hän luokittelee Eppujen kuuntelijat yhteen nippuun, sanoisinko, kliseemäisesti. Alanko kirjoittaa: '..levyn perusteella voisi olettaa, että viimeisen 20 vuoden aikana musiikkkimaailmassa ei ole tapahtunut mitään Syrjän veljeksiä kiinnostavaa. Se tuskin häiritsee useimpia levyn ostajia -tuskin hekään ovat kovin monia uusia artisteja viime aikoina löytäneet...HK:n sininen, Toyota Corolla ja Eppu Normaali  -suomalaiset ovat merkkiuskollista kansaa. Samalla toteamuksella selittyy monen muunkin suomirock-veteraanin
jatkuva suosio'.
 
Pysähdytäänpäs hetkeksi.
 
Oletus 1:  Syrjän veljekset eivät ole pitkään aikaan seuranneet mitä musiikkimaailmassa tapahtuu. Tuo voi pitää paikkansa. Tai sitten ei. Tuosta ei  kuitenkaan kannata vetää suoraan  johtopäätöksiä musiikin laadusta. Maailma on täynnä loistavia artisteja, jotka eivät seuraa aikaansa. Minusta esim. Dave Lindholm ei ole koskaan seurannut aikaansa. Yleensä tätä on rockpiireissä pidetty Daven hyveenä.
 
Oletus 2: Eppu-levyjen ostavat ovat pääosin samalla tavoin musiikkimailmaa seuraamattomia kuin Syrjän veljekset.  Tuskin pitää paikkansa. Ja vaikka pitäisikin, niin Tero hyvä, ei musiikista pitävien ihmisten tarvitse LÖYTÄÄ
UUSIA ARTISTEJA. Uusien artistien löytäminen on MEIDÄN TYÖTÄ. Ja, kyllä, ilomme. Hienoahan se olisi, jos jokaiselle 'löytämällemme' uudelle artistille löytyisi mahdollisimman suuri yleisö (epäilen, että kaikki 'löytäjät' eivät tosin halua tätä), mutta kyllä musiikista pitävät ja sitä rakastavat ihmiset saavat pitää ihan mistä tahansa;  aivan siitä riippumatta, onko tuo  jokin  löydetty eilen tai 20 vuotta sitten!
 
Oletus 3 (tai paremminkin piilo-oletus): Eppu Normaali-fanit edustavat samaa kansanosaa,  jolle HK:n sininen ja Toyota ovat luontaisia valintoja. Tuskin pitää paikkansa muuta kuin joidenkin rockkriitikoiden unelmissa.
 
Oletus 4: Sama suomalaisten merkkiuskollisuus selittää monen muunkin suomirock-veteraanin suosion. Kyllä, näin todennäköisesti on. Uskollisuus omalle artistille tai bändille on hyvin omainaista ja luontaista musiikkia kuluttaville ihmisille.  Aivan siitä riippumatta mitä makkaraa he syövät, millä autolla ajavat tai mistä yhtyeestä mahdollisesti pitävät. Tuota voisi pitää jopa hyveenä.
 
Kyllä Tero, kyllä se minuakin joskus harmittaa kun jengi vaan menee katsomaan stadikalle taas jotain vanhaa rock-veteraania  sen sijaan, että kuuntelisivat jotain uutta ja haastavaa!
 
Tosin olen alkanut, veteraani-iässä, pikku hiljaa oppia, että ongelmana ei ehkä ole niinkään heidän mahdollisesti rajoittunut makunsa, vaan meidän.
 
Lisää kritiikkiä: Rumba-lehti antaa Eppujen uudelle 2 tähteä viidestä Rumba 15 /07). Ne, jotka lehden linjan tuntevat, eivät ehkä pidä tuota yllätyksenä (tosin edellinen Eppu-levy sai lehdessä muistaakseni osakseen ymmärtävän ja oivaltavan arvion ja 4 tähteä).
 
Mervi Vuorelan lyhyt levyarvio  on sinänsä looginen, tyylillisesti terävä ja yhteydessään toimiva. En malta olla kuitenkaan olla siteeraamatta arvostelun loppulausetta: 'Enää pitäisi selvittää, miksi Suomen juntein yhtye on valinnut levynsä kansikuvaksi 'korkeakulttuuria' edustavan Kaj Stenvallin maalauksen.'
  
Vaikka korkeakulttuuri on tässä sitaateissa (siksikö, että korkeakulttuuria ja muuta kulttuuria ei pidä erottaa vai siksikö, että Kaj Stenvall ei populaarina taiteilijana edusta korkeaa?), niin ei voi välttyä ajatukselta, että kulttuuri ja junttius eivät arvostelijan mielestä oikein mahdu samalle pelikentälle.
 
Niin, tämä ilmaus 'Suomen juntein bändi'. Yhteyden huomioon ottaen tämä ei siis ole mikään uutinen. Tämän tyyppinen leimaaminen on täysin normaalia ihmisten puheissa ja se kuuluu täysin musiikista keskustelun/väittelyn luonteesen.  Kritiikin kannalta tässä on kuitenkin pikku ongelma, joka näkyy sekä Aamulehden että Rumban Eppu-kritiikissä.  Lähtökohtana kummassakaan arviossa ei ole  niinkään bändi tai artisti ja heidän luomansa musikki, vaan se mitä yhtye/artisti edustaa (junttiutta) tai mitä sen yleisö edustaa (keskivertosuomalaisuutta HK:n sinisineen ja Toyotoineen).
 
Tuohon lähtökohtaan törmää turhan usein. Ehkä se on vääjäämätöntä sitä mukaa kuin media kohdentaa sanomiaan yhä enemmän vain samanmielisille. Noista lähtökohdista käsin kritiikistä tulee kuitenkin helposti tylsää ja ennalta-arvattavaa; vähän niin kuin katsoisi jalkapallomatsia, jonka hyökkäyskuviot ja lopputulos ovat ennalta sovittuja. 
 
Kovasti rockkriitikot kuitenkin vannovat ennakkoluulottomuuden ja avarakatseisuuden nimeen ja vaativat sitä kaikilta musiikin kuluttajilta.

Oliskohan peiliin katsomisen paikka?