Populaarimusiikin ytimessä: Anna Puu

Tähän mennessä tapahtunut.

Anna Puustjärvi sijoittuu toiseksi vuoden 2008 Idols-kisassa. Anna sai mitä halusi, kakkossijan.

Huhtikuussa 2009 ilmestyy Annan (nyt Anna Puu) ensialbumi. Se on sekä myynti-
että arvostelumenestys ylittäen platinalevyrajan heinäkuussa 2009 ja tuplaplatinarajan (60 000 myytyä levyä) tammikuussa 2010.

Joulukuussa 2009 selviää, että Anna Puu on ehdolla Emma palkinnon saajaksi seitsemässä eri sarjassa.

Viime vuoden vaihteessa rocklehti Rumba tekee ison jutun Annasta pyrkien osoittamaan, että hän ei ole mikä tahansa poptähti.

Viime torstaina Anna voittaa neljä Emmaa, mm. vuoden naissolisti- ja vuoden pop-albumi-Emmat.

Eilen 7.2. Anna Puu esiintyy ensi kertaa Finlandia-talossa. Runsaat yhdeksän kuukautta ensilevyn ilmestymisen jälkeen.

Konsertti oli menestys, täysi sali. Ja kun kyseessä oli Finlandia-talon konsertti, pitää painottaa että kyseessä oli myös taiteellinen menestys.

Eli ihan kivasti on Annalla mennyt. Oliskos nyt jo aika vasta-kritiikille?

Ei. Ainoa asia mikä minua eilisessä Finlandia-talon konsertissa harmitti oli, että sieltä puuttui juuri se osa yleisöä, jonka olisin nimenomaan halunnut siellä nähdä. Salista kun puuttui (kyllä minä meikäläiset tunnen) se kriittisten (lue: usein ennakkoluuloisten) keski-ikäisten rockmiesten joukko, joka vannoo aidon, juurevan ja ’oikean, kunnon’ musiikin puolesta ja jolle Idols-tähdet ja (suosittu) popmusiikki on lähtökohtaisesti ongelma.

He kun olisivat kuulleet aitoa, juurevaa ja pieteetillä esitettyä suurta suomalaista musiikkia. Olisivat kuulleet esim. kappaleen ’Kolme vuodenaikaa’, jota parempaa soul-folk kappaletta ei ole Suomessa vielä tehty. Olisivat kuulleet hienoja versioita ikoniensa Tuomari Nurmion (’Älä itke Iines’), J. Karjalaisen (’Luuranko rämisee’) ja Dave Lindholmin (’Pieni ja hento ote’) kappaleista (viimeksi mainittu Annan ’vanha’ bravuuri, joka oli saanut jouset korvaavan upean huilu-flyygelitorvi-sovituksen).

Olisivat myös kuulleet häkellyttävän version vanhasta Tamara Lundin iskelmä&viihde -klassikosta ’Sinun omasi’.

Missään vaiheessa konserttia ei tule kuitenkaan tunnetta yliyrittämisestä, näyttämisestä että osataan sitä tätäkin. Tuo koskee sekä Annaa että koko bändiä.

Anna on artistina riittävän rohkea. Ja riittävän nöyrä. Fiksu, mutta riittävän lapsellinen. Hän on vakavissaan, mutta ei liian tosissaan.

Esillepano ja soitto on tyylikästä, tunnelma sekä harras että iloinen. Yhdistelmä pop- ja kamarimusiikki -konserttia.

Annan ääni on vuoden aikana saanut lisää voimaa ja tulkinnallista rohkeutta. Hänellä ei ole vaikeutta täyttää äänellään Finlandia-taloa.

Törmäämme edelleen päivittäin kysymykseen poptähtien aitoudesta. Erityisesti silloin kun hän ei itse ole laulajansa säveltänyt tai sanoittanut. Anna Puun kohdalla
kysymys on triviaalitasoa. Anna Puun laulut ovat Anna Puun lauluja. Hän on niissä, kyllä, aidosti ja syvästi läsnä.

Edellä mainitulla poikkeuksella Anna Puun yleisö on laajaa. Ala-asteikäisistä minun ikäisiin. Naisia ja miehiä, nuoria ja aikuisia.

Tällaiselle musiikille on minun pienessä maailmassani oma iso nimensäkin. Tuo nimi voisi olla popmusiikki. Ainakaan tuo nimi ei ole rockmusiikki, taidemusiikki tai viihdemusiikki.

Anna Puun musiikki on populaarimusiikkia, sellaista, joka on avointa kaikille ja jonka jokainen, jos haluaa, voi kokea omakseen. Annan musiikki ei missään nimessä ole ole keskivertoa, mutta toisaalta musiikissa ei myöskään ole mitään väkisin tehtyä, mitään raja-aitoja, joita kuulijoiden pitäisi ylittää ja joita vain asiaan vihkiytyneet voisivat ymmärtää. Siksi se koskettaa niin monia.

Konsertti loppui, niin kuin Annan konsertit ovat aina toistaiseksi loppuneet, kappaleeseen ’Mestaripiirros’. Se soi vielä kauniimmin kuin levyllä.

Huomaan liikuttuneeni. Vaikka istun kaukana, kaukana lavasta.

Sellaista se populaarimusiikki parhaimmillaan teettää.