Tarinoita karaoken voimasta

En ole koskaan laulanut karaokea. En edes kotikaraokea. Karaokebaareissa olen sentään käynyt. Useammin kuin kerran. En tosin niihin hakeutuneena, vaan paremminkin niihin ajautuneena, muiden mukana.
 
Suhteeni karaokeen on siis etäinen. Joskus sen seuraaminen on tuntunut hienolta, joskus tunne on ollut myötähäpeävä. Siinä ei ole kai mitään outoa. Mutta jos populaarimusiikki-sanan ensimmäisen osiolle on oikeasti antanut jonkin henkilökohtaisen merkityksen, niin jokuhan siinä pitäisi koskettaa. Tai ainakin kiinnostaa.
 
Julkisuudessa karaokesta on viime vuosina kirjoitettu vähän. Kuvatkin ovat jääneet henkilökohtaisille tai kaverisivuille. Median kannalta peruskaraokekansa ei tunnun olevan edes näinä tosi-tv:n aikoina kiinnostava kohderyhmä. Tässä tapauksessa kansa on ilmeisen väärää. Karaoken alkuaikoina karaokekisoja vielä televisioitiin.
(Meidän Ylen ’Tartu mikkiin’ toimii osin karaoken ’säännöillä’ ja karaokemaaperällä ja toimii hyvänä poikkeuksena.) 
 
Musiikin tutkijoiltakaan ei ole liiemmälti karaokeen liittyvää tekstiä syntynyt. Tiettävästi vain pari gradutyötä. Eivät taida kulttuurin tutkijatkaan karaokesta kirjoittaneet, vaikka laji avautuisi aika monen tutkimusnäkökulman kautta.
 
Nyt karaoken suosiota on kestänyt Suomessa yli 15 vuotta. Tänä vuonna on ilmestynyt pari sitä käsittelevää kirjaa. Niistä toinen ilmestyi äskettäin ja se on kirja, jonka karaoke on ansainnut. Sanan ansainnut kirjoitan nöyränä sen jälkeen kun kirjan luin ja osin vasta sitä kautta aloin miettiä karaoken merkityksellisyyttä, kyllä, populaarina musiikkina ja -kulttuurina.
 
Antti Helinin ja Juuso Westerlundin ’Karaokekansa –tarinoita laulun voimasta’ (Avain-kustannus) on tuo kirja.
 
Innostuin heti sen kannesta. Siinähän se kuvastuu paljolti karaoken olemus. Suomalainen nuori nainen, vilpitön hymy, rohkea katse, päällä värikäs kesätoppi ja kädessä mikrofoni. Valmiina laulamaan. Tämä on minun oma idols-kisani. Ilman tuomareita. Ilman tv-kameroita. Ilman suuria yleisöjä. Tämä on minun hetkeni, minun valtakuntani. Tässä ja nyt.
 
’Se joka tämän karaoken on keksinyt, on ollut helvetin viisas ihminen’, toteaa kirjassa kotkalaisrouva Raija. Vaikka kirja kertoo myös karaoken historiat ja taustat, niin tärkeintä karaokessa eivät ole faktat keksijästä, eri tekniikoista tai vuosiluvuista.
 
Karaokessa tärkeintä on laulaja, yleisö ja heidän välinen suhteensa. Karaokea ei olisi olemassa ilman yleisöä. Vaikka se yleisö olisi vain lähin kaveri.  
 
Karaoken viisaus on sen vaikutuksessa suomalaisiin. ’Karaoke on kasvutarina. Sadattuhannet suomalaiset ovat sen kautta voittaneet esiintymispelkonsa’, kirjassa todetaan.
 
’Karaoke on samaan aikaan sekä liian tuttu että tuntematon’. Juuri. Kaikki tietävät sen olemassaolon, mutta kuitenkin se on monelle meistä siellä toisaalla. Nopea taksikeikka tai yhden illan vitsi. Niin kuin kirjassa todetaan, karaoken jatkuvaa, syvää suosiota on vaikea tajuta Helsingistä käsin. Karaoke-Suomi alkaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelta ja vaikuttaa eniten suurten kaupunkikeskusten ulkopuolella. Siellä missä me toimittajat, mediaväki tai tutkijat emme asu.
 
Tutkimusten mukaan v. 2002 20 prosenttia suomalaisista valitti liiallista kiirettä, 25 prosenttia toimettomuutta. Että ei ole riittävästi tekemistä tai harrastuksia. Kummankohan ryhmän ongelmat ovat mediassa päällimmäisenä?
 
Karaokebaareissa ei kanta-asiakkailla tunnu olevan kiirettä. Kun korkeintaan päästä laulamaan.
 
Tai niin kuin kirjan Tarmo, Kemijärven tanssiva virkamies, asian ilmaisee: ’Tunnen monta työtöntä, jotka esiintyvät täällä ja pääsevät toteuttamaan itseään. Karaoke on pelastanut Suomen tylsistymiseltä’.
 
Kirja kertoo tekstein ja kuvin tarinoita karaokelaulajista, karaokeravintoloista ja baareista, niiden miljööstä ja maisemista, ammattilaisista ja amatööreistä, perhekaraokesta hevikaraokeen.
 
Kemijärven Tarmon kantapaikkaa Onnenpäivää kirjan tekijät pitävät Suomen parhaana karaokeravintolana. ’Onnenpäivä vie voiton yhteishengellään. Ravintola kerää seiniensä sisään laulamaan ja tanssimaan (vain suomalainen tapa) läpileikkauksen koko pikkukaupungin väestöstä ylimmästä virkamiehestä alimpaan pikkurikolliseen’.
 
Suomen kuuluisin on Pataässä Helsingissä. ’Sellaistakin on käynyt, että joku artisti on ollut niin humalassa, ettei ole muistanut eikä nähnyt lukea oman hittinsä sanoja’, kertoo paikan ravintolapäällikkö. Samoin sen, että julkkikset viihtyvät paikassa myös siksi, ettei heitä hyysätä siellä vaan saavat saman kohtelun kuin muutkin asiakkaat.
 
Kirjassa esitellään myös Lipposten laulava karaokeperhe. ’Karaokeperheen juhlahetki koittaa saunailtoina, kertoo isä Raimo. ’Saunominen voi kestää neljä tuntia kun käydään välillä laulamassa’.
 
Porissa taasen on asukaslukuun nähden eniten karaokebaareja. Maaliskuussa kilpaillaan Porin karaokemestaruudesta ja karsintoja käydään 20 eri baarissa.
 
Rauman Uotilan asuinalueella on taasen erään talon toisessa kerroksessa karaokekuppila nimeltä ’Stairs to Heaven’. Eikä se ole hevikaraokepaikka.
 
Kirjan alaotsikko ’Tarinoita laulun voimasta’ on osuva. ’Kappaleista löytää sanat omaan elämään’, kertoo Jari Lieksasta. ’Jos on hyvä päivä, sen voi jakaa laulamalla, jos on huono päivä, sitä voi parantaa musiikilla.’
 
Kirjassa puhutaan paljon positiivisen palautteen merkityksestä. Arkielämässä kokee harvoin onnistuvansa jossain’, kertoo Ritva Kouvolasta. ’Karaoke tuo vahvoja onnistumisen elämyksiä ja lisää itsetuntoa. Laulun jälkeen kaikki aina taputtavat. Ei mun tartte psykologille puhua, vaan voin laulaa tälle yleisölle’.
 
Ehkä karaokebaarit olisivat voineet kertoa meille sen ihan järkeen käyvän ajatuksen, jo ennen työelämän oppaita, että positiivisen palautteen määrä on yleensä suoraan verrannollinen työtyytyväisyyteen, oppimishaluun ja työn tuloksellisuuteen.
 
Ehkä tuo positiivinen henki ja kannustaminen ovat juuri karaoken suosion salaisuuksia maassa, jossa näkyvä ja kuuluva kehuminen on aina ollut kortilla.
 
Karaokessa jotakuta saattaa hävettää, mutta kulttuurina karaoke on häpäisy-tv:n vastakohta.
 
Kirjan taitto ja kuvitus on komeata. Kuvat ovat osin varmasti kauniimpia kuin todellisuus.
 
Romantisoiko tämä kirja siis kohdettaan?
Sitäkin.
Mutta niin pitääkin.