Syksy on Suomi-rockin aikaa, osa 1: Yön Valtakunta

Levymarkkinoiden kesä on ollut Idols-tähtien. Suomen virallista listaa hallitsi
ensiksi Ari Koivusen debyytti, sitten Anne Abreun esikoinen (ks. 1. blogimerkintäni). Syksyn levymyyntiä tulee sen sijaan mitä varmimmin hallitsemaan Suomi-rock. Yö julkaisi viime viikolla uuden albuminsa 'Valtakunta' ja otti samantien  listan ykköspaikan. Eppu Normaalin 'Syvään päähän' ilmestyi eilen ja Lauri Tähkä ja  Elonkerjuun uusin 'Tuhannen riemua' ilmestyy 19.9.
 
Tartuin kuuntelemaan Yön uusinta 'Valtakunta'-albumia, voisiko sanoa, viran puolesta. Tuota monet kollegat pitävät tosin jo hyvänä saavutuksena. Ettäkö kuuntelit koko albumin alusta loppuun? Kyllä. Eikä siinä kaikki, kuuntelin levyn uudestaan!
 
Yö-yhtye on 'suomalaisen suuren yleisön' suuria yhtyeitä, mutta 'rockin sisäpiiriläisten', siis esim. rocktoimittajien, suosikki-yhtyeisiin Yö ei varmasti ole kuulunut. Syytä siihen en pohdi nyt, totean vain osaltani, että vaikka jotkut sävelmät ovat ehkä vuosien varrella mieleen iskostuneet, niin viimeistään Olli Lindholmin ääni ja vähintäinkin kulmikas laulutapa on tehnyt kuuntelusta
paremminkin juuri sitä työsuoritusta kuin todellista nautintoa.

Mutta nyt minun on julistettava, että Yö-yhtyeen Olli Lindholm on oppinut laulamaan! Koen ensi kertaa Ollin laulussa oikeata tulkintaa! Pakkohan niissä on ollut tulkintaa aiemminkin, koska se Suomen kansa siellä jossain laulaa niitä Ollin mukana. Ja sen verran olen yhtyettä kuitenkin jo virankin puolesta ymmärtänyt, että 'sisäpiiriläisten' kokoontuessa olen käyttänyt Yö-yhtyettä esimerkkinä ulkomaailman olemassaolosta. Tarkoittaen, että ihmisten musiikkimaut eroavat toisistaan ja siellä jossakin on suuri joukko ihmisiä, jotka oikeasti ja aidosti pitävät Yö-yhtyeestä!
 
Ollaanko tässä nyt liittymässä tuohon joukkoon? 

Ehkä ne ovat Yön uuden albumin kosketinsoittimet, uudet sovitusratkaisut, poikkeuksellisen tarttuvat melodiat ja Ollin vivahteita tarjoavat tulkinnat, jotka tekevät tästä levystä oikeasti kuunneltavan. Tai vielä enemmän, levyn, jonka lauluja haluaa kuulla uudestaan.
 
On helppo uskoa, että yhtyeen fanitkin tulevat tästä levystä pitämään. Tai mistä minä tiedän, ehkä tämä kosketinsoitinvetoisempi, pehmeämpi ja tulkinnallisempi Yö ei vetoakaan rujompaan ilmaisuun tottuneisiin faneihin?
Tai toisaalta, mistä minä tiedän millaisia erilaisia Yö-faneja Suomesta löytyy ja millaisia asioita he Yössä arvostavat? Olisi kuitenkin outoa, jos tämä levy ei heitä koskettaisi, koska tallella kun on myös Yön rujous, surumielisyys ja suuret tunteet. 'Minä tarvitsen 95-kiloisen miehen rakkauslauluja, jossa on isoja yksittäisiä rivejä', on Olli Lindholm osuvasti todennut.

Olli Lindholmin laulujen sanoittajana pitkään toimineen Pauli Hanhiniemen kirjassa 'Soitto on sanoja' kerrotaan hauskoja tarinoita Ollin ja Paulin yhteistyöstä. Paulin mukaan 'minulle Olli oli aluksi vain porilaisen teiniyhtyeen pateettiinen solisti' ja Ollin mielestä Paulin oma yhtye Kolmas nainen 'oli inhottava bändi, en voinut sietää sitä'. Tuosta  lähtökohdasta on nyt tehty yhteistyötä yli kymmenen vuotta. Paulin ja Ollin sanoitustavan eron Olli kiteyttää seuraavasti (käyttäen esimerkkinä Paulin sanoittamaa Popeda-levytystä 'Tahdotko mut tosiaan'): Jos minä sanon, että 'minulla
on enää rahaa 20 euroa', niin Pauli sanoo, että 'lompakossa Väinö Linna yksinäinen on'.
 
Ollin laulu on nyt ikään kuin alkanut siirtyä Paulin sanoitusten tasolle, kirjaimellisuus on antanut tilaa mielikuville.
 
Sama koskee kappaleiden sovituksia. Levy on kitaravetoisuuden sijasta selkeän pianovetoinen. Olli totesi äskettäin Metro-lehdessä, että levyllä on kuultavissa Elton Johnin vaikutusta, kaverin, josta Olli ei ollut kuullutkaan uraa aloittaessaan. Ehkä tuokin selittää Ollin laulutulkintojen vivahteisuuden, sillä nyt ei tarvitse laulaa kilpaa kitaroiden kanssa.

Aivan oma lukunsa on levyn päätöskappale, Timo Kiiskisen säveltämä ja sanoittama 'Hengissä'. Se avaa, ainakin minun kaltaiselle Yö-amatöörille, uuden sivun yhtyeen musiikissa. Nyt ei soita enää rokkibändi, vaan suomalaisyhtye, joka on vapautunut soittamaan kaikkea sellaista mikä tuntuu hyvältä.
 
 
Minähän voi kehua retostella tätä levyä ja vaikka väittää, että sillä on poikkeuksellisen suuri määrä potentiaalisia hittibiisejä, mutta tämän levyn laatu määräytyy vääjäämättä myöhemmin kun tiedetään, laulaako yleisö Ollin mukana tämän levyn kappaleita vai ei. Tuota kautta tämän levyn laulut saavat objektiivisimman arvionsa.

Albumin sisäkansissa on kuvia jokaisesta bändin jäsenestä. Siinä missä yhtyeen muut kaverit antavat perinteistä mallia rokkibändin valtaisasta tyylikirjosta (mustia vaatteita, mustia aurinkolaseja, rokkibändinimiä kuten Jukka Lewis ja Daffy Terävä), siinä yhtyeen johtaja Olli Lindholm näyttää rokkikliseet jo taakse jättäneeltä kokeneelta ja komeasti vanhentuneelta suomalaiselta mieheltä.
                                        
                                                    kuva: Kari Lahtinen
 
Vanheneminen ei onneksi ole enää, rockissakaan, suurinta syntiä. Eikä kitaran vaihtuminen pianoon pitäisi enää olla merkki pehmoilusta, tai vielä pahempaa, luovuttamisesta.
 
Ja ehkä minäkin tästä kokemumuksesta viisastuineena kuuntelen seuraavaa Yö-albumia muutenkin kuin, jep, viran puolesta.
 
Ja seuraavaksi iPodini yksinäinen väinölinnamainen Yö-eepos 'Rakkaus on lumivalkoinen' saa seuraa.