Vuoden paras. Vuosikymmenen 10 parasta levyä. Kaikkien aikojen 100 parasta levyä. Kaikkien aikojen 20 parasta kakkosalbumia. Kaikkien aikojen 6 parasta kitarasooloa.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, koska tuohan on meidän musiikin ongelmakäyttäjien mielipuuhaa.

Voihan meitä tietysti yrittää ymmärtää. Kyllähän jotain järjestystä ja jäsennystä tähän kaoottiseen ja runsauden pulan maailmaan on saatava.

Mutta oikeasti parhaat? Ikään kuin meillä olisi jokin säännöstö tai ohjekirja, jolla paremmuutta pystyisi mittaamaan. Tosin rocklehtiä lukemalla tuntuu usein, että asia todella on niin. Neil Youngin huonokin levy on rockin arvoasteikossa aina korkeammalla kuin jonkun vähemmän arvostetun artistin hienokin levy.

Vuoden parhaat voi siis ainakin olla kuviteltu objektiivinen näkemys (eri musiikki lehtien ym. vuosiäänestykset) tai sitten subjektiivisista subjektiivisin näkemys parhaista. Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä sitä, että katso, tässä ovat valitsemani levyt, tällainen minä olen tai tällaisena haluan näyttäytyä.

Tässä joukko vuoden 2010 aikana ilmestyneitä minulle läheisiä levyjä.

Näistäkin olen nauttinut. Parhaita? Hmm..osa on.

On mukana yksi huonokin levy.

Kategoriat ovat hatusta vedettyjä, levyt ei.

 

Vuoden tenhoavin kotimainen albumi:

Magenta Skycode: ”Relief”

 

 
 

Pariisin kevät: ”Astronautti”

 

 

 

Ensimmäinen on PMMP:n tauskavelhon Jori Sjöroosin bändin kakkosalbumi ja jälkimmäinen Arto Tuunelan melkein yhden miehen yhtyen kakkosalbumi.

Molemmat sisältävät, näin kai voidaan sanoa, elektronista popmusiikkia.
Molemmat ovat..tenhoavia levyä. Sjöroosin levyn tenho kestää lähes koko levyn,
Pariisiin kevään ehkä vain puolen levyn ajan.

Sekin riittää minulle. Tämä maa tarvitsee artisteja, jotka laulavat uusia kiehtovia lauluja, suomen kielellä.

Vuoden tenhoavin brittialbumi:

Villagers: “Becoming A Jackal”

 

 

  

Mt Desolation: ”Mt Desolation”

 

 

 

Larsen B: ”Musketeer”

 

 

 

Jos artistit tai levyt eivät sano mitään, ole huoletta. Ei noin 99, 9 % briteistäkään näitä tunne. Pelkästään Englannissa ilmestynee muutama kymmenen tuhatta albumia vuosittain. Suurin osa niistä ei saa minkäänlaista huomiota osakseen oman kaveri- tai fanipiirin ulkopuolella.

Kaikki kolme ovat levyä kuulostavat siltä, että ne on ollut pakko tehdä.
Ei niinkään kunnianhimoisesta sanomisen pakosta, vaan silkasta ilosta tehdä musiikkia. Ilman haaveita maailman valloituksesta eikä edes oman maan valloituksesta.

Tuossa hengessä levyt edustavat myös varminta tulevaisuuden suuntausta. Musiikki palaa alkujuurilleen, osaksi yhteisöä.

Levyjä yhdistää myös outo, maaginen kyky luoda uusia melodiakulkuja, joita et kuvitellut enää voivan edes syntyä, ainakaan noin vaivattoman tuntuisesti.

Villagers on näistä taiteellisin, Mt Desolation maanläheisin ja Larsen B. iloisin.

Kaikkia kolmea voisi yhdessä kuvata englanninkielisillä sanoilla ’warm and lovely’.

Vuoden isoin kertosäe-albumi: My Chemical Romance: “Danger Days”

Levy, joka äskeisten vastapainoksi, yrittää ja onnistuukin valloittamaan maailman. Tämä levy on naurettavan hyvä, ennen kaikkea yllä mainitussa sarjassa. Yhtä hyvin kuin tarvitaan edellisen sarjan kaltaista musiikkia, tarvitaan tämän kaltaista musiikkia, josta heijastuu hullu kunnianhimo ja loputon luottamus omiin, elämää suurempiin haaveisiin.

 Vuoden kotiinpaluu-levy: Hanna Pakarinen: ”Paperimiehen tytär”

Tätä levyä kehuin jo sen ilmestyessä eikä ole mitään syytä vaihtaa mielipidettä, vaikka tämä ei ole ainakaan vielä ollut sellainen kaupallinen menestys kuin ehkä tuolloin kuvittelin.

 

Vuoden kaupallinen kotiinpaluu-levy: Tuomari Nurmio: ”Paratiisin puutarha”

 

 

 

Tällä levyllä Tuomari Nurmio palasi Top Ten-artistiksi. Nurmion levyistä tämä on hyvällä tavalla kaupallinen. Ehkä oudonkin seesteinen, iloinen ja rento levy. Niin kuin eräs arvostelija kauniisti totesi, tämä levy kuulostaa siltä, että taitaa Tuomari olla rakastunut.

Vuoden anti-comeback-albumi: Steve Miller Band: “Bingo!”

Steve Miller tekee levytyspaluun 17 vuoden tauon jälkeen soittamalla
ilman sen suurempaa ajatusta vanhoja blues-standardeja. Bingo? Ei.
Hohhoijaa.

 

Olisin toivonut, että tämä olisi ollut vuoden kotimainen albumi:
Ultramariini: ”Ydin”

 

Ikävää, mutta melkein jokainen albumin raita lupaa enemmän kuin loppujen lopuksi antaa. Matti Johannes Koivun ääni ja tämän yhtyeen sointi on nykyisin sitä luokkaa, että aineksia olisi vielä parempaan. Minusta ’Ydin’ kuulostaa nimestään huolimatta siltä, että se ei ole vielä löytynyt. (Päinvastoin kuin Matti Johannes loistava Irwin levy, joka kuulosti siltä, että sitä on mietitty ja toteutettu niin pitkään, että ydin löytyi.)

Vuoden kotimainen pop-kappale: Jenni Vartiainen: ”En halua kuolla tänä yönä”

Päinvastoin kuin jotkut ovat erehtyneet luulemaan, popkappaleet eivät kuole toistettaessa, vaan ne niiden laatu mitataan vasta toiston kautta.
Tämä kappale on vain kasvanut ajan myötä. ”En halua kuolla tänä yönä” kertosäkeen henkilökohtaisuus on jo muuttunut yhteiseksi omaisuudeksi; niin kuin klassisen poplaulun kohdalla pitääkin.

Vuoden ulkomainen pop-kappale: Rihanna: ”Only Girl (In The World)”

Rihannan uusin ‘Loud’ on niin vetävä hittialbumi, että yhtä hyvin valinta olisi voinut osua levyltä poimittuun singleen ’What’s Your Name’. Jos levyltä poimitaan vielä singleksi ’Complicated’, niin saman tien saadaan popkappale-ehdokas vuodelle 2011.

’Only Girl (In The World)’-videota on katsottu parissa kuukaudessa YouTubesta yli 65 miljoonaa kertaa. Sillä ei ihan pääse listaykköseksi, mutta kyllä kärkikymmenikköön.
Videon sisältö viittaa myös Rihannan seuraavaan siirtoon. Helmikuussa markkinoille tulee Rihanna-parfyymi nimeltä ’Rebe’L Fleur’.

Poptähti? Kyllä. Tarvitaanko heitä? Ehdottomasti. Kysehän oli popmusiikista.

Vuoden Suvi Teräsniska-kappale: ”Älä ikinä sano niin”

Suvin uuden levyn ”Rakkaus päällemme sataa” ilmestyessä puoli vuotta sitten piti vielä kysyä, kuka on Suvi Teräsniska. Nyt, kiitos tämän levyn ja Kuorosodan, Suvi on jo melkein kiintotähti. Tämä on Suvin levyn paras Yö-yhtyemäinen sävellys. Siis iso ja tunteikas ja jonka kertosäe tuntuu jatkuvan ikuisesti, niin kuin asiaan kuuluu.

Totean vielä kerran, että tässä meille suomalaisille on laulaja, joka kuulostaa siltä kun hienon tulkinnan aikaansaaminen olisi maailman luonnollisin asia.

 

Vuoden poliittisesti korrektein kotimainen levy: Paleface: ”Helsinki-Shangri-La”

 

 

Totean vain sen yhden asian, joka tämän levyn yhteydessä on jotenkin minusta unohtunut. Jos Palefacen levy on raplevy, niin tämä on raplevy aikuisille. Ei aikuisille kohdistettu, mutta lähestymistavaltaan 'vakavasti otettava' ja aikuinen, ilman, että sanoman terää olisi mitenkään pehmennetty. Tuossakin mielessä levy on avannut uuden kauden suomalaisessa musiikissa.

Tämä levy on kehunsa ja kultalevynsä ansainnut. Niin kuin Pekka Laine Soundi-arvostelussaan osuvasti määritteli, ”Helsinki-Shangri-La” on ”rautainen asiaviihdepaketti”.

 

Vuoden ulkomainen retroalbumi: Rumer: “Seasons of My Soul”

 

 

 

Jos kaikki maailman sisustuslehdet valitsisivat vuoden levyä, niin sen pitäisi olla
tämä. Täydellinen taustamusiikkilevy ’harmoniseen, vaaleansävyiseen kotiin, johon
isäntäväen vuosien varrella keräämät retrohuonekalut tuovat oman persoonallisen lisänsä.’

Kaunista seinäpaperimusiikkia? Paljon enemmän.

Tämän kolmekymppisen britti-pakistanilaisen Rumerin (Sarah Jones) ensilevy on täydellinen kokonaisuus, joka kestää myös lähikuuntelua, kerta kerran jälkeen. Levy on täynnä hienoja sävellyksiä, hienoja yksityiskohtia, hienoa laulua. Vaikka tämä ei edes pelkistä historiallisista syistä voi olla saman kategorian levy kuin Carole Kingin ’Tapestry’, niin tässä on jotenkin paljon samaa. Sävellysten, sanoitusten, sovitusten ja soiton syvää hallintaa ja osaamista.

Totesinko jo, että hienoa laulua? Kyllä, hienoa ja hienovaraista.

Jos koskaan olet pitänyt Dusty Springfieldistä tai Dionne Warwickin ja Burt Bacharachin yhteisistä levyistä, on hyvin todennäköistä, että pidät myös tästä.
 

Vuoden kotimainen retroalbumi:

Jo Stance: ”Jo Stance”

 

 

 
Villa Nah: ”Origin”

 

 

 

Levyt kumpuavat täysin eri perinteistä (soul vs. 80-luvun syntikkapop), mutta niitä yhdistää positiivinen retrohenki, jossa turha kunnioitus ja mailan puristus esikuvia kohtaan on jäänyt pois. On otettu oma askel ulospäin eikä vain katsottu ylöspäin.

Vuoden kotimainen uustulkinta: Liljan Loisto: ”Muistatko Monrepos’n”

Tämä tulkinta vanhasta 50-luvun klassikosta niin kiireetön, lempeä ja oivaltava, että se saa hymyn huulille joka kerta. Perinnettä ei tässä kanneta raskaana harteilla, vaan annetaan sille uudet siivet.

Vuoden kaunein vakavamielinen albumi: The National: ”High Violet”

Olin aiemmin kuullut yhtyeen edellisestä neljästä albumista vain yhden, joten tämä oli oikeastaan uusi tuttavuus. Ei tätä ole turhaan kehuttu (esim. Soundi-lehden vuoden albumi ja Option-lehden kriitikon Saku Tuomisen ehkä vuosikymmenen albumi). Tästä levystä voidaan todella sanoa, että se muodostaa tyylillisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Se on syvällinen, tummasävyinen ja paranee joka kuuntelukerralla. Koossa on kaikki perinteisen rockestetiikan mukaiset laatuvaatimukset.

 

Vuoden ulkomainen naisartistialbumi: Laura Marling: ” I Speak Because I Can”

 

 

Anteeksi kategoria ja luokittelu, mutta lähes aina törmätessäni tällaiseen folkpohjaiseen naisartistilevyyn, kiinnostukseni herää. Monesta, monesta tänä vuonna kuulemistani tämä lienee vaikuttavin. Ehkä siksi, että tämä välttää, ja tämä on samalla myönnettävä, genren pahimman karikot eli tämä ei ole vain ’niin kovin kaunista’, vaan tässä on myös draamaa ja syvyyttä.

Luulenpa, että ymmärrän jotain jopa Lauran sanoituksista.

Vuoden maailmanmusiikkilevy: ”Africa -50 Years of Music”

 

 

 

 

Yksi maanosa, 18 cd:tä, 183 artistia, 183 eri kappaletta 38 eri maasta,
50-luvulta tähän vuoteen.

Vaikka maailmanmusiikin maanosista Afrikka on minulle ilman muuta läheisin,
tunnen sen suhteen olevani edelleen kaikinpuolinen turisti. Uskon kuitenkin, että tämä levy toimii sekä vasta-alkajille että tuntijoille. Mukana ovat maanosan tunnetuimmat artistit ja ne harvat hitit, jotka täälläpäin tunnetaan, mutta myös paljon, tai pääosin, sellaista, joiden olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan.

Vaikka tämän kuunneltua tajuaa taas paremmin sen rikkauden ja moninaisuuden, mitä Afrikka on musiikkikulttuurina tuottanut, niin olen tästä kaikesta löytävinäni
yhden yhdistävän tekijän. Kaiken sorron, köyhyyden, raakuuksien ja vääryyksien jälkeen tämä on syvästi positiivista, iloa hehkuvaa, ylentävää musiikkia, joka merkittävällä tavalla kertoo aivan toisenlaisesta Afrikasta.

Tämän musiikin sanoma voisi olla, Samuli Putron kappaletta lainatakseni,
’Elämä on juhla’.

Olisiko niin, että tässä kohtaa voidaan musiikin ja elämän suhdetta kuvata samalla tavoin kuin on kuvattu Italian ja jalkapallon suhdetta eli Afrikassa musiikki ei ole osa elämää vaan elämä on osa musiikkia?

Vuoden rap-albumi: Kanya West: “My Beautiful Dark Twisted Fantasy”

Tämä oli helppo valinta, koska tämä oli yksi harvoista genren levyistä, joita vuoden aikana ylipäänsä kuulin. Vaikea tosin kuvitella, että parempaa olisi tehty.

Huima levy. Tällaista voi syntyä silloin kun kaikki on sallittua eikä olla oman genren panttivankeja. Tätä ei tarvitse valkoisen miehen väkisin ymmärtää, tämä tulee suoraan päälle ja tyrmää silkalla mielikuvituksellisuudella.

Kunnianhimo, vakavat artistiset tavoitteet ja hauskuus eivät ole sittenkään toisiaan poissulkevia.

Kanya West on todennut, vähintäänkin puolitosissaan, että ’tässä elämässä minulla on yksi päämäärä ja se on olla kaikkien aikojen suurin artisti. Mutta se on vaikeaa jos et osaa laulaa etkä tanssia’.

Jos Michael Jackson eläisi ja Kanya West osaisi tanssia, King Of Popilla olisi tässä vakavasti otettava kilpailija.

Vuoden olisi tämä voinut olla huonompikin albumi:
Renee Fleming: ”Dark Hope”

 

 

Renee Fleming on maailman kuuluisimpia oopperasopraanoja. Managerin ja levy-yhtiön toimesta hänelle ehdotettiin, monen muun klassisen musiikin laulajan tavoin, ’erilaisen’ levyn tekoa. Jotakin, joka voisi tavoittaa uutta yleisöä. Renee suostui, osin lastensa innoittamana, kokeilemaan.

Tuloksena oli Reneen, viime keväänä ilmestynyt ’rocklevy’ ”Dark Hope”.

Tässä vaiheessa jokaisen itseään kunnioittavan rockihmisen niskakarvat alkavat nousta pystyyn. Onhan näitä klassisen musiikin tähtien epätoivoisia yrityksiä laajentaa ’kevyen musiikin’ puolelle tehty jo ihan riittävästi.

Kovin kevyitä nämä Reneen levylle valikoituneet rockkappaleet eivät tosin ole.
Esimerkkeinä toimikoon Muse -yhtyeen ”Endlessly”, Mars Voltan ”With Twilight As My Guide”, Arcade Firen ”Intervention”, Jefferson Airplanen ‘Today’, Duffyn “Steppin’ Stone” ja jopa vain Tavastia-kokoisen Band Of Horses-yhtyeen ‘No One’s Gonna Love You’.

Ei tämä huono levy ole. Joskaan ei myöskään missään nimessä oopperasopraanon uusi, suuri voitto. Tällä kertaa laulaja, niinkuin tämän kaltaisilla levyillä on tapana, ei yritä liikaa, mutta sovitukset ja tuotanto tuntuvat vähän olevan hakusessa.

Fleming on kertonut, että hänen oma sopraanoäänikorkeutensa ei ensikokeilujen jälkeen tuntunut istuvan näihin lauluihin ja siksi hän joutui madaltamaan lauluääntään lähelle normaalin puheäänensä korkeutta. Samalla kun hän tutustui itsellensä ennen täysin tuntemattomaan musiikki-ilmaisu maailmaan, samalla hän joutui oppimaan kokonaan uuden tavan laulaa.

Tuo on tämän levyn mukana tullut kaunis opetus. Iskelmälaulajien pitää toki olla nöyriä, mutta ei kai nyt sentään oopperadiivojen?

Albumin päättää levyn tunnetuin sävellys, monen kertaan tulkittu Leonard Cohenin ”Hallelujah”. Voi olla, että tämä ei ole kuolematon versio, mutta arvatkaa onko
tulkitsijan ääni herkullisen matala ja täyteläinen?

Luulenpa, että tämän levyn teossa ei ole tarvittu Auto-Tunea sävelkorkeusvirheiden korjaamiseen.

 

 

 

 

Vuoden juurimusiikki-levy: Justin Townes Earle: “Harlem River Blues”

 

 

Artistin ja levyn nimi sekä kannen kuva kertovat jo kaiken. Townes viittaa edesmenneeseen kulttiartisti Townes Van Zandtiin, Earle artistin isään, toiseen ’vaihtoehto-country’ -artistiin Steve Earleen, levyn nimi mihin tahansa oikeanlaiseen juurimusiikkilevyyn ja kannen kuva Amerikan syvään etelään.

Kaikki tuo toteutuu musiikissa. Gospel, country, rockabilly, r&b ja soul yhdistyvät levyllä tavalla, joka tuntuu niin luonnolliselta kuin se silloin tuntuu kuin asia on täysin sisäistetty. Levyn sävyjä lisää myös se, että monet lauluista ovat myös samalla tavoin hartaita kuin Bruce Springsteenin tummasävyisimmät laulut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen kerran polvistunut Hanna Pakarisen edessä.

Tuosta on lähes kahdeksan vuotta aikaa. Hanna oli hieman aiemmin voittanut Suomen ensimmäisen Idols-kisan. Hanna oli tehnyt vaikutuksen tuhansiin ja taas tuhansiin suomalaisiin, myös minuun.

Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols-voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.

Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?

Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ”No täytyyhän hänen jotain vielä yrittää”.

Paperimiehen tytär

Hannan ensimmäinen suomenkielinen albumi ’Paperimiehen tytär’ (ilmestyy 20.10.) on aivan jotain muuta kuin pelkkä yritys.

’Paperimiehen tytär’ on hieno levy. Merkittävä levy. Totta kai Hannan kannalta, mutta laajemminkin.

Hannan ensimmäinen suomenkielinen levy ei todellakaan ole mikään yritelmä. Uusi suunta ja tyyli ovat löytyneet ensi yrittämällä, toki pitkällisen synnytysprosessin jälkeen.

Tiedämme Hannan äänen vahvaksi ja persoonalliseksi. Nyt noille ominaisuuksille on löytynyt myös luonteva suunta ja ilmaisutapa.

Levyn yleissävy on voimakas, täynnä sanomisen pakkoa, jopa vimmaa. Kuitenkin samanaikaisesti levyltä kuuluu vilpitön sanomisen ja laulamisen ilo ja rentous.

’Paperimiehen tytär’ kuulostaa siltä, että sillä on tarkoituksensa. Levyn musiikki osuu maaliinsa, menee läpi suoraan keskeltä ja luo samalla uutta.

Siinä mielessä tämä levy muistuttaa toisen Idols-tähden, Anna Puun ensilevyä. Sekin uudisti suomalaista musiikkia, ei marginaalista vaan keskeltä käsin.

Muuten ’Paperimiehen tytär’ poikkeaa paljon Anna Puun ja muidenkin uusien suomalaisten naislaulajien ilmaisumaailmasta.

Debyyttilevy?

Ei ole syytä epäillä Hannan omia ajatuksia tästä levystä. Vasta nyt Hanna on ollut tilanteessa, että edes pystyy kirjoittamaan tekstiä omista ajatuksistaan ja tunteistaan. ”Sitä varten on tarvinnut elää riittävästi tätä elämää. Välillä on tuntunutkin, että tässä tehdään debyyttilevyä.”

Debyyttilevy kahdeksan vuoden harjoitusajalla. Suurimpana harjoitusareenana Euroviisujen finaali.

Harjoitus kyllä kuuluu lopputuloksessa.

Ehkä juuri siksi ’Paperimiehen tytär’ tarjoaa yhden vakuuttavimmista albumin aloituksista, joita olen kuullut. ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan /sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan’ (’Prinsessa Armaada’).

Sävy, jolla Hanna nuo sanat laulaa, on niin lempeän määrätietoinen, että tuossa muutamassa sekunnissa levy saa heti suuntansa. Niin tyylillisesti kuin sanoituksellisesti.

Albumi sisältää myös yhden parhaista kappaleen lopetuksista, joita olen kuullut: ”Miehet ovat meidän ystäviä / pöntön rengas ylhäällä” (”Miehet”).

Puhumattakaan siitä, että samainen laulu on yksi terävimmistä, hauskimmista ja samalla lempeimmistä lauluista, mitä miehistä on tässä maassa kirjoitettu.

On turha kieltää sitä tosiasiaa, että tämä levy on naisen tekemä, naisen näkökulmalla. Tuo ei ole leiman lyömistä, vaan suoraan levyltä välittyvä asia.

Levyn tuottaja ja Hannan sanoittajakaveri Markus Koskinen on suoraan minulle tunnustanut, että tämän levyn teko oli hänelle oppimatka nuoren aikuisen naisen maailmaan.

En epäile.

”Sun täytyy oppii miten nainen käyttäytyy / ensin seuraus ja sitten syy” (’Hetken pieni liekki’).

”Kaksi Saimaan neitoa / illan punaa poskilla / katsoo yli selän / katsoo kohti tulevaa / minä rakastan sinua / eikä koskaan uppoa / Prinsessa Armaada” (’Prinsessa Armaada’).

’Ei perhokalastus mua kiinnosta / mut koskessa seison kumisaappaissa/../Bruce Willis konnat selättää / kyllä tää HD:n laatu hämmentää” (’Miehet’).

”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro /
laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen” (’Nyt on mun vuoro).

Hienoja riimejä jo pelkästään paperilla.

Rockia? Poppia? Iskelmää?

Hannan aiemman päätyylin, keskitien popin kanssa tällä levyllä ei ole paljoakaan tekemistä. Jos vähän liioitellaan, niin ilmaisun voimassa ja tunneskaalassa tällä musiikilla on enemmänkin tekemistä oopperan kuin kevyen popin (tai ’runotyttölaulun’) kanssa.

Jos tyylillistä suuntaa etsitään, niin ”Paperimiehen tytär” istuu ehkä jonnekin rockin ja iskelmän välimaastoon. Tehden sen kuitenkin niin luontevasti, että koko genremäärittely menettää samalla merkityksensä.

Mutta ok. Tämä levy on iskelmää, jos sillä tarkoitetaan selkeitä muotoja ja sävelkulkuja, suurta tulkintaa ja isoja, jaettaviksi haluttuja tunteita. Ja olkoon tämä rockia, jos sillä tarkoitetaan yhtyesointia, omakohtaisuutta, tinkimättömyyttä ja itsensä likoon pistämistä.

Mutta ennen kaikkea tämä on hyvää, hienoa musiikkia, jos sillä tarkoitetaan musiikkia, joka saa sinut tuntemaan, innostumaan, hiljentymään, laulamaan, miettimään, nauramaan, väittelemään, kirjoittamaan, liikuttumaan.

Markus Koskinen

Markus Koskinen on tämän levyn tuottaja, säveltäjä, Hannan sanoittajapari ja kannustaja. Hannan sanoin: ”Ilman häntä tätä levyä ei olisi ikinä syntynyt, sen uskallan myöntää”.

Koskinen (mm. vuoden tuottaja-Emma 2007) on jostain loihtinut nämä yksitoista
levyn kappaletta, joista yksikään ei tunnu turhalta välipalalta. Koukkuja ja oivalluksia riittää, vaikka pysytäänkin perusasioissa. Tärkeintä on laulun ja tulkinnan tukeminen ja siivittäminen, ei ylimääräiset päälle liimatut hienoudet.

Myös minulle levyn pääosassa on Hanna Pakarisen ääni. Siinä on herkkyyttä ja päättäväisyyttä, haavoittuvuutta ja uhmaa, tyttömäisyyttä ja kypsyyttä,
leikittelyä ja vakavuutta.

Vertailukohtia?

Muistuttaako Hanna ketään toista suomalaista laulajaa? Ei tyylillisesti, mutta ilmaisun intensiteetissä ehkä Anna Erikssonia.

Lähin sukulais-sielu voisi kuitenkin olla Paula Koivuniemi. Ei niin voimakas ja karheaääninen kuin Paula, mutta, ja pyydän tätä anteeksi, ääneltään monipuolisempi ja sävykkäämpi.

Löytyy tästä kritisoitavaakin. Levylle toki yhtenäisyyttä antava bändisointi alkaa pitemmän päälle syödä tehojaan. Hieman monipuolisemmat sovitusratkaisut olisivat kuitenkin voineet tuoda vähän lisäväriä. Myös jotkut sanoitusriimit eivät joko osu laulun kanssa kohdalleen tai ovat riimeinä ehkä jo kuluneita. Ja totta myös se, että Hannan voimakas tunnelataus voi koko levyn mittaisena olla..aika paljon.

Mutta kuitenkin: Jos tämä levy ei kosketa eikä synnytä vastakaikua monissa, monissa levyn kuulleissa suomalaisissa, niin sitten minä en ymmärrä mitään naisista, miehistä, elämästä tai musiikista.

Tuon sanominen on sinänsä pelkkää varman päälle pelaamista suhteessa tämän levyn panoksiin.

Voin jo nyt helposti kuvitella millaista on olla Hannan keikalla sen jälkeen kun yleisö on nämä laulut kuullut ja ottanut omakseen.

Luulenpa, että ilmassa on silloin kotiinpaluun, uuden alun, elämän tuntua.

Hanna, lauluasi siteeraten: Olet menossa suuntaan oikeaan.

Terveisin,
fanisi
 

Siitä ei ole kauaakaan kun konserttilipussa luki: ”Kameroiden ja videolaitteiden tuominen konserttipaikalle ehdottomasti kielletty”.

Tämän päivän perspektiivistä katsottuna tuo lause tuntuu lähinnä koomiselta. Se mikä oli aikoinaan lehtikuvaajien yksinoikeus tähtikonserttien kahden ensimmäisen kappaleen aikana, on nyt kaikkien konserttilipun lunastaneiden jokamiehenoikeus. Tai melkeinpä kansalaisvelvollisuus.

Sekään ei ole enää uutinen, että artistit taustajoukkoineen käyttävät eri tavoilla hyödykseen yleisön/fanien kuvaamaa konserttimateriaalia.

Kontrollin aika on ohi, sanotaan. Tuo koskee niin musiikkiteollisuutta kuin työpaikkojakin. Musiikkiteollisuuteen olennaisesti liittyvän tähteyden näkökulmasta tämä aika on siksi mielenkiintoista.

Tähteyteen kun on perinteisesti kuulunut julkisuuden kontrolli.

Tähteyden kulta-aikana eli valkokankaan suuruuden aikoina tähteyttä oli taatusti helpompi pitää yllä ja kontrollissa verrattuna tähän aikaan, jolloin sekä tähdet että yleisö kilpailevat usein siitä, kumpi pääsee lähemmäksi toinen toistaan.

Mutta tähteydestä ja kontrollista pidetään toki vielä kiinni; ainakin konserttilavojen suljetulla puolella.

Axl Rose ja tavallinen vesipullo

Ilta-Sanomat julkaisi Gun N’Rosesien Suomen konsertin yhteydessä Axl Rosen ns. raiderin eli lähinnä listan kaikesta siitä, mitä tähdille pitää olla tarjolla ennen konserttia, joko hotellissa tai konserttipaikalla. Listalla on n. 60-70 tarjoiluun liittyvää vaatimusta, kahdesta erikois-shampanjapullosta 12:ta tavalliseen vesipulloon. Ja ohjeita esim. siitä, mihin suuntaan tarjottimella olevien porkkanat pitää olla siivutettu tai minkä merkkistä pähkinävoita pitää pöydästä löytyä.

Konsertin järjestäjän Kalle Keskisen mukaan vaadittavien tuotteiden hankkimiseen ja etsimiseen osallistui kaksi asiantuntijaa monine avustajineen.

Listan luettuaan sitä alkaa kummasti miettiä, mitä se tavallinen vesipullo mahtaakaan tässä yhteydessä tarkoittaa.

Kuilu tolkuttoman kalliiseen elämäntapaan tottuneen ja lähinnä pr-toimistonsa kautta kommunikoivan perinteisen tähden ja tämän päivän ekologisesti tietoisen ja faniensa lähellä olevan tähden välillä on koko ajan suurenemassa.

Mutta Axl Rose edustaakin jo vanhaa maailmaa.

Tavallinen tähti?

On selvää, että netin alulle panema uusi maailma on muuttanut ratkaisevasti tähden ja fanin, artistin ja yleisön, levy-yhtiön ja kuluttajan suhdetta. Siinä missä aiemmin oli kontrollia, on nyt uutta avoimuutta, siinä missä aiemmin oli korkeita rauta-aitoja, on nyt yhteisöllisyyttä, siinä missä aiemmin oli tiedotteita, on nyt keskustelua.

Tuo on kehitystä, joka on muuttanut (musiikki)kulttuuria positiiviseen, rikastuttavaan suuntaan.

Mutta toisaalta, onko samalla kadotettu jotakin tähteyden lumosta ja siihen olennaisesti liittyvästä salaperäisyydestä?

Niin kuin PMMP:n Paula Vesala kirjoitti keväällä Nyt-liitteen kolumnissaan, nykyisin pitää cd- ja dvd -levyille lisätä kaikenlaista tylsää arkista lisämateriaalia sen nimissä, että pitää tulla fania lähelle.

Neuvonsa artisti-kollegoilleen Paula kiteytti näin: ”Jos musiikkinne kuljettaa kuulijan hetkeksi arjesta johonkin unimaailmaan, älkää tulko lähelle nöyränä ja tavallisena. Pysykää siellä jossain kaukana.”

Kyllä. Tavallisuus on ainakin tähteyden vastakohta.

Tosin ei välttämättä Suomessa. Suomalaistähdiltä on aina vaadittu myös tavallisuutta. Pitää olla jalat maassa, tähteydellä ei pidä ylpeillä. Tämän suhteen jopa Anna Abreu ja Kari Tapio ovat samalla viivalla.

Suomessa tähdeksi ei synnytä vaan siihen pitää kasvaa ja sen kanssa pitää elää siivosti.

Mutta pitäisikö kuitenkin kirjoittaa: Eläköön tähteys, eläköön se mitä aikoinaan kutsuttiin eskapismiksi, eläköön taiteilijan ja yleisön välinen ero!?

Eikö tähteyteen liittyvät unelmat ja salaperäisyys ole osa tähteyden ydintä eikä suinkaan bonusmateriaalia?

Tämä voi olla ääriesimerkki, mutta hei, kuka meistä oikeasti olisi halunnut nähdä, miten Marilyn Monroe selviää aamuaskareistaan?

 

Rättö ja Lehtisalo: UU mama (Ektro Records)

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo -kokoonpanon mainion Hiekkarantaa-albumin jälkeen parivaljakko Rättö ja Lehtisalo taikovat hatustaan hieman vaisun levyn. Levy vaikuttaa välityöltä, jonka tasapaksun keskitempoisissa kappaleissa hittipotentiaali loistaa poissaolollaan. Naiivisti nimetyt kappaleet kertovat etäännyttävästä ironiasta ja lopputulos vaikuttaa postmodernilta sekoilulta. Tuntuu että aika on kulkenut länsirannikon herrojen ohi ja he taitavat olla siirtymässä jo eläkkeelle pop-museoon. Läpimurto jäi heiltä saavuttamatta, mutta jotain omaperäistä tässä kuitenkin on.

Tuo levyarvostelu ei ole käsialaani, vaan se on kopioitu suoraan Ektro Recordsin nettisivuilta. Rättö ja Lehtisalo ovat kirjoittaneet sen itse.

Vaikka tämä tapaus, jossa bändi kirjoittaa oman arvionsa omasta levystään, ei olisikaan aivan ainutkertainen, niin ainakin kyseessä on yksi hauskimmista levyarvioista, joita olen lukenut.

Pakko lähteä levykauppaan ostamaan tämä uutuustuote heti kun se ilmestyy 12.5., jotta voin luoda levystä oman subjektiivisen näkemykseni.

Levyn kokonaiskesto on nettisivujen mukaan 35:28.

Tuntuu todella hyvältä kestolta. Mahdollisesti yksi musiikkihistorian parhaista kestoista.

Musiikkihistorian lyhyin levyarvio julkaistiin muuten aikoinaan Rolling Stone-lehdessä. Kyseessä oli jokin Yes-yhtyeen levyistä ja arvio oli sanan pituinen:

No.

 

 

www.ektrorecords.com/ektro.php