Vuoden 2010 parhaat levyt?

Vuoden paras. Vuosikymmenen 10 parasta levyä. Kaikkien aikojen 100 parasta levyä. Kaikkien aikojen 20 parasta kakkosalbumia. Kaikkien aikojen 6 parasta kitarasooloa.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, koska tuohan on meidän musiikin ongelmakäyttäjien mielipuuhaa.

Voihan meitä tietysti yrittää ymmärtää. Kyllähän jotain järjestystä ja jäsennystä tähän kaoottiseen ja runsauden pulan maailmaan on saatava.

Mutta oikeasti parhaat? Ikään kuin meillä olisi jokin säännöstö tai ohjekirja, jolla paremmuutta pystyisi mittaamaan. Tosin rocklehtiä lukemalla tuntuu usein, että asia todella on niin. Neil Youngin huonokin levy on rockin arvoasteikossa aina korkeammalla kuin jonkun vähemmän arvostetun artistin hienokin levy.

Vuoden parhaat voi siis ainakin olla kuviteltu objektiivinen näkemys (eri musiikki lehtien ym. vuosiäänestykset) tai sitten subjektiivisista subjektiivisin näkemys parhaista. Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä sitä, että katso, tässä ovat valitsemani levyt, tällainen minä olen tai tällaisena haluan näyttäytyä.

Tässä joukko vuoden 2010 aikana ilmestyneitä minulle läheisiä levyjä.

Näistäkin olen nauttinut. Parhaita? Hmm..osa on.

On mukana yksi huonokin levy.

Kategoriat ovat hatusta vedettyjä, levyt ei.

 

Vuoden tenhoavin kotimainen albumi:

Magenta Skycode: ”Relief”

 

 
 

Pariisin kevät: ”Astronautti”

 

 

 

Ensimmäinen on PMMP:n tauskavelhon Jori Sjöroosin bändin kakkosalbumi ja jälkimmäinen Arto Tuunelan melkein yhden miehen yhtyen kakkosalbumi.

Molemmat sisältävät, näin kai voidaan sanoa, elektronista popmusiikkia.
Molemmat ovat..tenhoavia levyä. Sjöroosin levyn tenho kestää lähes koko levyn,
Pariisiin kevään ehkä vain puolen levyn ajan.

Sekin riittää minulle. Tämä maa tarvitsee artisteja, jotka laulavat uusia kiehtovia lauluja, suomen kielellä.

Vuoden tenhoavin brittialbumi:

Villagers: “Becoming A Jackal”

 

 

  

Mt Desolation: ”Mt Desolation”

 

 

 

Larsen B: ”Musketeer”

 

 

 

Jos artistit tai levyt eivät sano mitään, ole huoletta. Ei noin 99, 9 % briteistäkään näitä tunne. Pelkästään Englannissa ilmestynee muutama kymmenen tuhatta albumia vuosittain. Suurin osa niistä ei saa minkäänlaista huomiota osakseen oman kaveri- tai fanipiirin ulkopuolella.

Kaikki kolme ovat levyä kuulostavat siltä, että ne on ollut pakko tehdä.
Ei niinkään kunnianhimoisesta sanomisen pakosta, vaan silkasta ilosta tehdä musiikkia. Ilman haaveita maailman valloituksesta eikä edes oman maan valloituksesta.

Tuossa hengessä levyt edustavat myös varminta tulevaisuuden suuntausta. Musiikki palaa alkujuurilleen, osaksi yhteisöä.

Levyjä yhdistää myös outo, maaginen kyky luoda uusia melodiakulkuja, joita et kuvitellut enää voivan edes syntyä, ainakaan noin vaivattoman tuntuisesti.

Villagers on näistä taiteellisin, Mt Desolation maanläheisin ja Larsen B. iloisin.

Kaikkia kolmea voisi yhdessä kuvata englanninkielisillä sanoilla ’warm and lovely’.

Vuoden isoin kertosäe-albumi: My Chemical Romance: “Danger Days”

Levy, joka äskeisten vastapainoksi, yrittää ja onnistuukin valloittamaan maailman. Tämä levy on naurettavan hyvä, ennen kaikkea yllä mainitussa sarjassa. Yhtä hyvin kuin tarvitaan edellisen sarjan kaltaista musiikkia, tarvitaan tämän kaltaista musiikkia, josta heijastuu hullu kunnianhimo ja loputon luottamus omiin, elämää suurempiin haaveisiin.

 Vuoden kotiinpaluu-levy: Hanna Pakarinen: ”Paperimiehen tytär”

Tätä levyä kehuin jo sen ilmestyessä eikä ole mitään syytä vaihtaa mielipidettä, vaikka tämä ei ole ainakaan vielä ollut sellainen kaupallinen menestys kuin ehkä tuolloin kuvittelin.

 

Vuoden kaupallinen kotiinpaluu-levy: Tuomari Nurmio: ”Paratiisin puutarha”

 

 

 

Tällä levyllä Tuomari Nurmio palasi Top Ten-artistiksi. Nurmion levyistä tämä on hyvällä tavalla kaupallinen. Ehkä oudonkin seesteinen, iloinen ja rento levy. Niin kuin eräs arvostelija kauniisti totesi, tämä levy kuulostaa siltä, että taitaa Tuomari olla rakastunut.

Vuoden anti-comeback-albumi: Steve Miller Band: “Bingo!”

Steve Miller tekee levytyspaluun 17 vuoden tauon jälkeen soittamalla
ilman sen suurempaa ajatusta vanhoja blues-standardeja. Bingo? Ei.
Hohhoijaa.

 

Olisin toivonut, että tämä olisi ollut vuoden kotimainen albumi:
Ultramariini: ”Ydin”

 

Ikävää, mutta melkein jokainen albumin raita lupaa enemmän kuin loppujen lopuksi antaa. Matti Johannes Koivun ääni ja tämän yhtyeen sointi on nykyisin sitä luokkaa, että aineksia olisi vielä parempaan. Minusta ’Ydin’ kuulostaa nimestään huolimatta siltä, että se ei ole vielä löytynyt. (Päinvastoin kuin Matti Johannes loistava Irwin levy, joka kuulosti siltä, että sitä on mietitty ja toteutettu niin pitkään, että ydin löytyi.)

Vuoden kotimainen pop-kappale: Jenni Vartiainen: ”En halua kuolla tänä yönä”

Päinvastoin kuin jotkut ovat erehtyneet luulemaan, popkappaleet eivät kuole toistettaessa, vaan ne niiden laatu mitataan vasta toiston kautta.
Tämä kappale on vain kasvanut ajan myötä. ”En halua kuolla tänä yönä” kertosäkeen henkilökohtaisuus on jo muuttunut yhteiseksi omaisuudeksi; niin kuin klassisen poplaulun kohdalla pitääkin.

Vuoden ulkomainen pop-kappale: Rihanna: ”Only Girl (In The World)”

Rihannan uusin ‘Loud’ on niin vetävä hittialbumi, että yhtä hyvin valinta olisi voinut osua levyltä poimittuun singleen ’What’s Your Name’. Jos levyltä poimitaan vielä singleksi ’Complicated’, niin saman tien saadaan popkappale-ehdokas vuodelle 2011.

’Only Girl (In The World)’-videota on katsottu parissa kuukaudessa YouTubesta yli 65 miljoonaa kertaa. Sillä ei ihan pääse listaykköseksi, mutta kyllä kärkikymmenikköön.
Videon sisältö viittaa myös Rihannan seuraavaan siirtoon. Helmikuussa markkinoille tulee Rihanna-parfyymi nimeltä ’Rebe’L Fleur’.

Poptähti? Kyllä. Tarvitaanko heitä? Ehdottomasti. Kysehän oli popmusiikista.

Vuoden Suvi Teräsniska-kappale: ”Älä ikinä sano niin”

Suvin uuden levyn ”Rakkaus päällemme sataa” ilmestyessä puoli vuotta sitten piti vielä kysyä, kuka on Suvi Teräsniska. Nyt, kiitos tämän levyn ja Kuorosodan, Suvi on jo melkein kiintotähti. Tämä on Suvin levyn paras Yö-yhtyemäinen sävellys. Siis iso ja tunteikas ja jonka kertosäe tuntuu jatkuvan ikuisesti, niin kuin asiaan kuuluu.

Totean vielä kerran, että tässä meille suomalaisille on laulaja, joka kuulostaa siltä kun hienon tulkinnan aikaansaaminen olisi maailman luonnollisin asia.

 

Vuoden poliittisesti korrektein kotimainen levy: Paleface: ”Helsinki-Shangri-La”

 

 

Totean vain sen yhden asian, joka tämän levyn yhteydessä on jotenkin minusta unohtunut. Jos Palefacen levy on raplevy, niin tämä on raplevy aikuisille. Ei aikuisille kohdistettu, mutta lähestymistavaltaan 'vakavasti otettava' ja aikuinen, ilman, että sanoman terää olisi mitenkään pehmennetty. Tuossakin mielessä levy on avannut uuden kauden suomalaisessa musiikissa.

Tämä levy on kehunsa ja kultalevynsä ansainnut. Niin kuin Pekka Laine Soundi-arvostelussaan osuvasti määritteli, ”Helsinki-Shangri-La” on ”rautainen asiaviihdepaketti”.

 

Vuoden ulkomainen retroalbumi: Rumer: “Seasons of My Soul”

 

 

 

Jos kaikki maailman sisustuslehdet valitsisivat vuoden levyä, niin sen pitäisi olla
tämä. Täydellinen taustamusiikkilevy ’harmoniseen, vaaleansävyiseen kotiin, johon
isäntäväen vuosien varrella keräämät retrohuonekalut tuovat oman persoonallisen lisänsä.’

Kaunista seinäpaperimusiikkia? Paljon enemmän.

Tämän kolmekymppisen britti-pakistanilaisen Rumerin (Sarah Jones) ensilevy on täydellinen kokonaisuus, joka kestää myös lähikuuntelua, kerta kerran jälkeen. Levy on täynnä hienoja sävellyksiä, hienoja yksityiskohtia, hienoa laulua. Vaikka tämä ei edes pelkistä historiallisista syistä voi olla saman kategorian levy kuin Carole Kingin ’Tapestry’, niin tässä on jotenkin paljon samaa. Sävellysten, sanoitusten, sovitusten ja soiton syvää hallintaa ja osaamista.

Totesinko jo, että hienoa laulua? Kyllä, hienoa ja hienovaraista.

Jos koskaan olet pitänyt Dusty Springfieldistä tai Dionne Warwickin ja Burt Bacharachin yhteisistä levyistä, on hyvin todennäköistä, että pidät myös tästä.
 

Vuoden kotimainen retroalbumi:

Jo Stance: ”Jo Stance”

 

 

 
Villa Nah: ”Origin”

 

 

 

Levyt kumpuavat täysin eri perinteistä (soul vs. 80-luvun syntikkapop), mutta niitä yhdistää positiivinen retrohenki, jossa turha kunnioitus ja mailan puristus esikuvia kohtaan on jäänyt pois. On otettu oma askel ulospäin eikä vain katsottu ylöspäin.

Vuoden kotimainen uustulkinta: Liljan Loisto: ”Muistatko Monrepos’n”

Tämä tulkinta vanhasta 50-luvun klassikosta niin kiireetön, lempeä ja oivaltava, että se saa hymyn huulille joka kerta. Perinnettä ei tässä kanneta raskaana harteilla, vaan annetaan sille uudet siivet.

Vuoden kaunein vakavamielinen albumi: The National: ”High Violet”

Olin aiemmin kuullut yhtyeen edellisestä neljästä albumista vain yhden, joten tämä oli oikeastaan uusi tuttavuus. Ei tätä ole turhaan kehuttu (esim. Soundi-lehden vuoden albumi ja Option-lehden kriitikon Saku Tuomisen ehkä vuosikymmenen albumi). Tästä levystä voidaan todella sanoa, että se muodostaa tyylillisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Se on syvällinen, tummasävyinen ja paranee joka kuuntelukerralla. Koossa on kaikki perinteisen rockestetiikan mukaiset laatuvaatimukset.

 

Vuoden ulkomainen naisartistialbumi: Laura Marling: ” I Speak Because I Can”

 

 

Anteeksi kategoria ja luokittelu, mutta lähes aina törmätessäni tällaiseen folkpohjaiseen naisartistilevyyn, kiinnostukseni herää. Monesta, monesta tänä vuonna kuulemistani tämä lienee vaikuttavin. Ehkä siksi, että tämä välttää, ja tämä on samalla myönnettävä, genren pahimman karikot eli tämä ei ole vain ’niin kovin kaunista’, vaan tässä on myös draamaa ja syvyyttä.

Luulenpa, että ymmärrän jotain jopa Lauran sanoituksista.

Vuoden maailmanmusiikkilevy: ”Africa -50 Years of Music”

 

 

 

 

Yksi maanosa, 18 cd:tä, 183 artistia, 183 eri kappaletta 38 eri maasta,
50-luvulta tähän vuoteen.

Vaikka maailmanmusiikin maanosista Afrikka on minulle ilman muuta läheisin,
tunnen sen suhteen olevani edelleen kaikinpuolinen turisti. Uskon kuitenkin, että tämä levy toimii sekä vasta-alkajille että tuntijoille. Mukana ovat maanosan tunnetuimmat artistit ja ne harvat hitit, jotka täälläpäin tunnetaan, mutta myös paljon, tai pääosin, sellaista, joiden olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan.

Vaikka tämän kuunneltua tajuaa taas paremmin sen rikkauden ja moninaisuuden, mitä Afrikka on musiikkikulttuurina tuottanut, niin olen tästä kaikesta löytävinäni
yhden yhdistävän tekijän. Kaiken sorron, köyhyyden, raakuuksien ja vääryyksien jälkeen tämä on syvästi positiivista, iloa hehkuvaa, ylentävää musiikkia, joka merkittävällä tavalla kertoo aivan toisenlaisesta Afrikasta.

Tämän musiikin sanoma voisi olla, Samuli Putron kappaletta lainatakseni,
’Elämä on juhla’.

Olisiko niin, että tässä kohtaa voidaan musiikin ja elämän suhdetta kuvata samalla tavoin kuin on kuvattu Italian ja jalkapallon suhdetta eli Afrikassa musiikki ei ole osa elämää vaan elämä on osa musiikkia?

Vuoden rap-albumi: Kanya West: “My Beautiful Dark Twisted Fantasy”

Tämä oli helppo valinta, koska tämä oli yksi harvoista genren levyistä, joita vuoden aikana ylipäänsä kuulin. Vaikea tosin kuvitella, että parempaa olisi tehty.

Huima levy. Tällaista voi syntyä silloin kun kaikki on sallittua eikä olla oman genren panttivankeja. Tätä ei tarvitse valkoisen miehen väkisin ymmärtää, tämä tulee suoraan päälle ja tyrmää silkalla mielikuvituksellisuudella.

Kunnianhimo, vakavat artistiset tavoitteet ja hauskuus eivät ole sittenkään toisiaan poissulkevia.

Kanya West on todennut, vähintäänkin puolitosissaan, että ’tässä elämässä minulla on yksi päämäärä ja se on olla kaikkien aikojen suurin artisti. Mutta se on vaikeaa jos et osaa laulaa etkä tanssia’.

Jos Michael Jackson eläisi ja Kanya West osaisi tanssia, King Of Popilla olisi tässä vakavasti otettava kilpailija.

Vuoden olisi tämä voinut olla huonompikin albumi:
Renee Fleming: ”Dark Hope”

 

 

Renee Fleming on maailman kuuluisimpia oopperasopraanoja. Managerin ja levy-yhtiön toimesta hänelle ehdotettiin, monen muun klassisen musiikin laulajan tavoin, ’erilaisen’ levyn tekoa. Jotakin, joka voisi tavoittaa uutta yleisöä. Renee suostui, osin lastensa innoittamana, kokeilemaan.

Tuloksena oli Reneen, viime keväänä ilmestynyt ’rocklevy’ ”Dark Hope”.

Tässä vaiheessa jokaisen itseään kunnioittavan rockihmisen niskakarvat alkavat nousta pystyyn. Onhan näitä klassisen musiikin tähtien epätoivoisia yrityksiä laajentaa ’kevyen musiikin’ puolelle tehty jo ihan riittävästi.

Kovin kevyitä nämä Reneen levylle valikoituneet rockkappaleet eivät tosin ole.
Esimerkkeinä toimikoon Muse -yhtyeen ”Endlessly”, Mars Voltan ”With Twilight As My Guide”, Arcade Firen ”Intervention”, Jefferson Airplanen ‘Today’, Duffyn “Steppin’ Stone” ja jopa vain Tavastia-kokoisen Band Of Horses-yhtyeen ‘No One’s Gonna Love You’.

Ei tämä huono levy ole. Joskaan ei myöskään missään nimessä oopperasopraanon uusi, suuri voitto. Tällä kertaa laulaja, niinkuin tämän kaltaisilla levyillä on tapana, ei yritä liikaa, mutta sovitukset ja tuotanto tuntuvat vähän olevan hakusessa.

Fleming on kertonut, että hänen oma sopraanoäänikorkeutensa ei ensikokeilujen jälkeen tuntunut istuvan näihin lauluihin ja siksi hän joutui madaltamaan lauluääntään lähelle normaalin puheäänensä korkeutta. Samalla kun hän tutustui itsellensä ennen täysin tuntemattomaan musiikki-ilmaisu maailmaan, samalla hän joutui oppimaan kokonaan uuden tavan laulaa.

Tuo on tämän levyn mukana tullut kaunis opetus. Iskelmälaulajien pitää toki olla nöyriä, mutta ei kai nyt sentään oopperadiivojen?

Albumin päättää levyn tunnetuin sävellys, monen kertaan tulkittu Leonard Cohenin ”Hallelujah”. Voi olla, että tämä ei ole kuolematon versio, mutta arvatkaa onko
tulkitsijan ääni herkullisen matala ja täyteläinen?

Luulenpa, että tämän levyn teossa ei ole tarvittu Auto-Tunea sävelkorkeusvirheiden korjaamiseen.

 

 

 

 

Vuoden juurimusiikki-levy: Justin Townes Earle: “Harlem River Blues”

 

 

Artistin ja levyn nimi sekä kannen kuva kertovat jo kaiken. Townes viittaa edesmenneeseen kulttiartisti Townes Van Zandtiin, Earle artistin isään, toiseen ’vaihtoehto-country’ -artistiin Steve Earleen, levyn nimi mihin tahansa oikeanlaiseen juurimusiikkilevyyn ja kannen kuva Amerikan syvään etelään.

Kaikki tuo toteutuu musiikissa. Gospel, country, rockabilly, r&b ja soul yhdistyvät levyllä tavalla, joka tuntuu niin luonnolliselta kuin se silloin tuntuu kuin asia on täysin sisäistetty. Levyn sävyjä lisää myös se, että monet lauluista ovat myös samalla tavoin hartaita kuin Bruce Springsteenin tummasävyisimmät laulut.