Pe 26.10.2007 @ 08:22admin

Tänään Yle Teemalla: Hyvää, kaunista ja viisasta

Yle Teeman ’Näin se tehtiin sarjassa’ oli maanantaina klassikkolevynä Kolmannen naisen ’Hyvää ja kaunista’-albumi. Ohjelma uusitaan tänään Teemalla klo 22.45 alkaen.
 

Ajan ja vaivan kanssa ohjelmasta olisi saanut paremmankin, mutta pelkästään Pauli Hanhiniemen, Sakari Pesolan ja Timo Kivikankaan puheet yhdessä soittamisesta ovat yhden ohjelman arvoisia. ’Sakari ja Timo ruokkivat toinen toisiaan. He rakastuivat toinen toisiinsa. Heillä oli keskenään musiikillinen romanssi’, sanoi Pauli Hanhiniemi ohjelmassa. Ja Sakari Pesola totesi kauniisti, että ’eihän hyvä soittaminen ole sitä, että soittaa vaan itse hyvin, vaan se että sen lisäksi tekee maaston sellaiseksi, että muut soittaa hyvin’.
 

Tuo tiivistys sopinee kai minkä tahansa luovan tiimin ohjenuoraksi.
 

Kolmas nainen oli kaveribändi, jolle yhdessä soittaminen oli olennaista. Siksi yhtye myös hajosi, vaikka osa olisi ilmeisesti halunnut jatkaa. Mutta koska kokonaisuus ratkaisi, yhtyeen ketään jäsentä ei voitu korvata.
 
Muistan sen syvän pettymyksen kun kuulin yhtyeen hajonneen yli kymmenen vuotta sitten. Ura tuntui jäävän kesken. Nyt yhtyeen jäsenten puhuessa musiikistaan tunne on edelleen sama. Rokkibändinä aloittaneen yhtyeen musiikki oli toki vuosien varrella monimuotoistunut, mutta siitä huolimatta musiikillisesti jotain suurta jäi ehkä tekemättä. Ajatellaan vaikka ’Tango taisteluni’ -kappaletta. Kuinka kiehtovalta tuolla tiellä jatkaminen olisi voinut kuulostaa.
 
Mutta niin kuin Pauli Hanhiniemi ohjelmaa seuranneessa keikka-osuudessa totesi, yhtyeen on 12 vuotta hajoamisen jälkeen keikkaillut silloin tällöin, silloin kun on siltä tuntunut ja jatkaa samalla tavalla seuraavat 12 vuotta.
 
Kolmas nainen oli poikkeuksellinen yhtye, minulle läheisin kaikista Suomirock-yhtyeistä. Varsinkin täällä päin Suomea (en ole koskaan asunut yli kahdeksaa kilometriä kauempana Helsingin rautatieasemalta) jotkut kuvittelevat, että Suomirock on jotakin vähemmän kuin ’kunnianhimoisempi’ rock. Suomirock on  jotain, josta ’se jengi siellä jossain landella diggailee ja laulaa festarikännissä’. Kolmannen naisen kohdalla voi kai sanoa itsestäänselvyytenä, että heidän tapansa lähestyä lauluja ei olisi voinut syntyä ja kehittyä synnyinkaupungissani.
 

Hölmöjä rockbändejä on liikaa. Tosin hölmöyttäkin tarvitaan. Kolmas nainen osasi myös sen taidon. Mutta se ei voi olla kaikki mitä on tarjolla.
 

Myös älykköbändejä on liikaa. Erityisesti liikaa yrittäviä älykkö/taidebändejä. Kolmas nainen ei missään nimessä kuulu tuohon sarjaan, vaikka sana taide taisi vilahtaakin kyseisessä ohjelmassa.
 
Viisaita bändejä on sen sijaan vähän. Kolmas nainen oli sellainen. Yhtyeen soitto, laulut, tarinat ja kaveruus kertovat harvinaislaatuisesta viisaudesta.

Juuri. Elämän viisaudesta.
 

Ei ihme, että ihmiset laulavat heidän laulujansa edelleen.

Ti 23.10.2007 @ 18:42admin

Vallankumous miksauspöydän takana

Musiikki & Media-tapahtuma järjestettiin Tampereella 18. kerran. Koska olen pieneltä osaltani ollut  vaikuttamassa tapahtuman sisältöön, totean vain lyhyesti, että tapahtumasta puhuminen sen yhteydessä on viime vuosina saanut yhä enemmän katetta.
 
 
Aivan viime aikoina vallankumous-sana on ollut kovassa käytössä. Katteesta en niin tiedä. Sitä on käytetty mm. Radioheadin uuden levyn nettijakelun ja suomalaisen valmisruokamainoksen yhteydessä. Pientä vallankumouksen makua koin itse Musiikki & Median yhteydessä Tampereen Yo-talolla viime lauantai-iltana.
 
Kello oli noin 23.30. Lavalla oli Traffic Island. Hyvä bändi, karismaattinen laulaja. Kuuntelin yhtyettä miksauspöydän lähettyviltä. Muutaman biisin jälkeen katsoin vasemmalle miksauspöydän taakse. Katsoin toistamiseen.
 
Kyllä. Totta se oli. Miksaaja oli nainen.
 
En ehkä käy riittävästi keikoilla, mutta en muista ennen nähneeni naista kaikkien niiden laitteiden takana. Kysyin kavereilta eivätkä hekään heti muistaneet tuota kokeneensa.
 
Oliko miksaus hyvä? Se ei ollut olennaista juuri silloin, ainakin volyymit olivat kohdallaan.
 
Traffic Islandin jälkeen soitti  uusi mielenkiintoinen bändi Happiness. Miksaaja oli mies. Ja volyymit sen mukaiset. Bändi soitti AC/DC-mäisesti polvihousuissa, joten volyymia voivat sitä kautta perustella.
(Ei tietystikään, ei kaikki miesmiksaajat ole samanlaisia.)
 
Mutta kuitenkin: Mitäs jos salimiksaus olisi enemmän naisten työtä? Olisivatko volyymit paremmin hallussa? Tarvitsisiko silloin lähteä puolikuurona keikoilta? Vai pitäisikö naistenkin todistaa, että osaavat hommat kuten miehet ja pitää volyyminappulat vähintään yhdellätoista?
 
Musiikkialalla demokratia etenee hitaasti.

Pe 12.10.2007 @ 12:58admin

Levy, joka oli pakko ostaa. Kannen takia.

Amiina: Kurr (Ever Records)

                      
 
 

Se oli rakkautta ensi näkemältä. Kansi pisti heti silmään muiden levyjen joukosta eräässä helsinkiläisessä hyvin varustetussa levyliikkeessä.  Se oli eri kokoinen, eri näköinen houkutteleva pakkaus.
 

Tämänhän pitäisi olla itsestään selvää tuotemarkkinoilla:  
Tuotteen täytyy erottua ja olla sellainen, että sitä haluaa katsoa ja koskea.
 
(Yllä olevat päällyskannen ja sisäkannen kopiot eivät anna täyttä kuvaa alkuperäisen lumosta.)

Jos levyteollisuus haluaa, niin kuin minäkin, että fyysiset levyt säilyvät markkinoilla, niin olisi aika ampua alas nykyiset helposti rikki menevät standardipakkaukset, jotka kuluttavat luontoa ja kuluttajien hermoja ja saavat levyt näyttämään liian usein..halvoilta.
 

Niin kuin kollega asian totesi, nykyinen perus-cd-levykansi on pakkausalan historian surkeimpia luomuksia.
 

Se voi toki olla pakkauksista halvin mahdollinen ja logistisesti vaikka kuinka tehokas ja voi olla, että marketit haluavat vain kyseistä yhtä standardia, mutta nyt ei ole kyse lyhyen tähtäimen kustannustehokkuudesta, vaan fyysisten levyjen olemassaolosta. Piste.
 

Merkkejä muutoksesta on onneksi ollut jo näkyvissä.
 

Amiina syntyi kun 4 islantilaisnaista halusi tehdä musiikkia yhdessä ja pakkasivat kaikki löytämänsä instrumentit yhtyeen autoon. Vuosi oli 1994. ’Kurr’ on heidän ensilevynsä.
 

Kannen jälkeen ei ole yllätys, että Amiina soittaa kaunista, maalailevaa musiikkia. iTunes-ohjelmisto antaa genreksi osuvasti ei luokiteltavissa, ’unclassifiable’. Yhtye toimii kollektiivisesti, kaikki soittavat kaikkea, kukaan ei ole kitaristi, kukaan kosketinsoittaja.
 

Kollektiivista ja kotitekoista soittoa ja laulua. Amiina toimii sekin hyvänä osoituksena populaarimusiikin parhaasta demokraattisesta perinteestä, jonka  uusi teknologia ja uudet jakelukanavat mahdollistavat entistä enemmän.
 
Kuka tahansa voi tehdä hyvää musiikkia.
Mistä tahansa. Missä tahansa. Koska tahansa.
 

Amiinaa voi kuunnella osoitteesta http://www.myspace.com/amiina
 
 
Heti äskeisen  kirjoittamisen jälkeen kaveri tulee Ylen käytävällä vastaan ja näyttää uutta iPod-mallia  ’Touch’. Normaalin miehisen montako megaa puheen jälkeen saan ko. laitteen käteeni. Ei ole totta. Mikä kaunotar, mikä käteen sopivuus, mikä helppous, mikä visualisuus, mikä pehmeä kosketus! Olen nähnyt musiikin kuuntelun tulevaisuuden ja se on hetken aikaa tämä! 

Tämä ei ole tuotemainontaa vaan pieni kertomus siitä kuinka teollisen muotoilun huipputuotteiden kautta koetaan suuria arkisia elämyksiä.
 

Tuon jälkeen ei heti viitsi koskea muoviseen cd-levyyn.

To 11.10.2007 @ 10:47admin

Levy, jonka tänään kuulin

’Levy, jonka  tänään kuulin’ -otsikon alla kirjoitan  
tästä lähin juuri äsken kuulemistani uusista levyistä.
Nimenomaan juuri kuulemistani.
Parasta luottaa ensi kosketukseen.
 
 
Scandinavian Music Group: ’Tahdon uudet silmät’ (albumilta ’Missä olet Laila?’,
Cortison /Sony-BMG)
 

SMG:n uusin sisältää paljonkin kaunista musiikkia, mutta ’Tahdon uudet silmät’ on minulle se raita, johon heti palasin.
 

Yhtyeen Joel Melasniemi puhuu Soundi-lehden (9/2007) haastattelussa levyn olevan sanoituksiltaan synkkä. Lauletaan luopumisesta, irti pääsemisestä ja kuolemasta. Tältä raidalta en sitä kuule. ’Tahdon uuden äänen / jotta voisin kertoa / että tahdon uudet silmät / että tahdon oppia’.
 

Samaisessa haastattelussa Joel toteaa levyn pääpainon olevan Terhi Kokkosen laulussa ja sanoituksissa. Kyllä. Teksteissä ja laulussa on paljon sävyjä.  Jos et ole pitänyt Terhin äänestä (en minäkään aina),
nyt kannattaa kuunnella tarkkaan.
 

Levyn promotiedotteessa mainitaan yhtyeen uudet folk- ja kantrivaikutteet. Sekin on totta. Steel- ja akustinen kitara, soiton ilmavuus, kesä, Suomen kieli. Totta kai, kuulostaa täysin luontevalta yhdistelmältä tämän levyn perusteella.  Suomalaisissa bändikuvioissa kyseessä on edelleen harvoin vierailtu alue. Ko. Soundi-haastattelussa Joel Melasniemi  kertoo osuvasti vähintään osasyyn tuohon: kun pitää koko ajan olla osoittamassa rankkuuttaan ja vaarallisuuttaan.  
 
 
Ja parhaista punkajoista on sentään kulunut jo 30 vuotta.
 
 
’Tahdon uudet silmät’ on koko ajan kehittyvä  kaunis laulu. Vasta noin neljännellä soittokerralla  välähti mitä tuttua tässä on, tämän kappaleen ensisäkeistössä, minkä yhtyeen tämä tuo mieleen.
 

Ei minulla ole aavistustakaan ovatko tekijät saaneet ko. yhtyeeltä vaikutteita . Eikä sillä ole mitään väliä.
 
 
Luulen kuitenkin tekijöiden ainakin kuulleen Simon & Garfunkelista.

Pe 05.10.2007 @ 10:04admin

Ilmainen pieni mestariteos Virosta

Vaiko Eplik ja Eliit: Sylvester Otsustab Surra  (albumilta Vaiko Eplik ja Eliit 2, Mortimer Records)
 

Sain tämän levyn ilmaiseksi levykaupasta.
 

Kävin ostamassa tutusta hyvinvarustetusta levykaupasta uusia cd:tä ja poistuessani kaupan pojat sanoivat, että ota tuosta tiskiltä ilmainen cd. Jotkut kaverit Virosta tai jostain olivat tuoneet nipun levyjä ilmaiseksi jaettavaksi. Sen sisällöstä ei levykaupan pojilla ollut sen enempää tietoa.
 

Kesti pari viikkoa ennen kuin avasin ja kuuntelin levyn. Vähän niin kuin säälistä tai velvollisuuden tunnosta. Ilmainen cd-levy, eihän se oikeasti voi olla hyvä!? Levyn kakkosraidasta lähtien levy alkoi hieman kiinnostaa  ja kuuntelin sitä eteenpäin puolikiinnostuneena. Kunnes tuli raita 7, johon huomasin palaavani  heti uudestaan. Mitä tämä on? Mikä on tämä optimistinen, eri tyylejä reippaasti yhdistelevä laulu oudolla kielellä laulettuna?  Enhän minä ole koskaan kuullut mitään vastaavaa! Ensi kertaa aloin tavata levyn ja kyseisen kappaleen nimeä. Vaiko Eplik ja Eliit. ’Sylvester otsustab surra’. Mitähän se olisi suomeksi? Sylvester osaat sä surra?

Viimeisen viikon aikana olen kuunnellut tämän Sylvesterin ainakin 10 kertaa. Kappale kuulostaa huimalta yhdistelmältä poppia ja iskelmää, jonkinlaiselta psykedeeliseltä beat-yhtye retro-iskelmältä, joka alkaa kuin Beach Boys ja loppuu kuin The Who!  Viisiminuttinen moniosaisesti polveileva, ikään kuin puolihuolimattomasti, suu virneessä tehty ja täysin pakottoman kuuloisesti syntynyt pieni ainutkertainen mestariteos!  
 

Rakastan Sylvesteriä.
 

Netistä selvisi, että kyseessä on  Vaiko Eplikin yhtyeen ilmeisesti toinen levy. Yhtye ilmoittaa vaikutteikseen Beach Boysit, Beatlesin, Frank Zappan, Serge Gainsbourgin ym.  I-Tunes-ohjelmani antoi levylle genreksi ’alternative’.
’Sylvester’ ei kuitenkaan missään nimessä kuulosta vakavamieleiseltä vaihtoehtorockilta tai viisastelevalta Frank Zappalta. Ehkä nyt muodikkaat nimet Beach Boys ja Serge Gainsbourg avaavat vähän levyn maailmaa, mutta ehdottoman epämuodikkaalta Sylvester sinänsä kuulostaa. 
 

Tuli jälleen todistetuksi: musiikki on rajaton riemu.
 

Kiitos levykauppa, kiitos Vaiko.
 
 
Kuuntele levy MySpacesta.

Ke 19.09.2007 @ 15:33admin

Suomi-rockin syksy, osa 2: Eppu Normaalin nykykunto

Yleensä oikeassa oleva rocktoimittaja Ilkka Mattila on tälläkin kertaa oikeassa. Mattila kirjoittaa  Eppu Normaalin uuden levyn arvostelun yhtyedessä (Nyt-Liite 36/07),  että Eppujen ikuiset perusteemat ovat herkkyys, hölmöys ja kuolemanvakavuus.
 
Siitä olen Mattilan kanssa hieman eri mieltä, että Eppujen uudella 'Syvään päähän' levyllä (Akun tehdastuotanto)  nuo kolme teemaa olisivat hyvässä tasapainossa. Minusta tällä levyllä Eppujen hölmöys on koko ajan ottamassa yliotetta.
 
Kyllä, hölmöys on aina kuulunut rockiin ja myös Suomi-rockiin, mutta se mikä voi toimia keikkaymäristössä, ei  välttämättä toimi levyllä, varsinkin jos hölmöydestä ei saada oikein mitään uutta irti.
 
Uudella levyllä on monia riimityksiä, jotka antavat levylle puolihuolimattoman leiman: 'Mitään en tekisi toisin / vain viskiä joisin', 'tahdon vielä kuulla elämän biisin / joka pani pallini heilumaan', 'sä olet bensaa beibi / pensaaseen palavaan'. Levyltä löytyy turhan paljon tuon tyyppisiä riimityksiä liian kuluneilla sointukuluilla.
 
Sama asia voidaan toki kääntää myös positiiviseksi piirteeksi. 'Yhtye jatkaa tinkimättömästi omalla linjallaan kuulostaen ja näyttäen vain ja ainoastaan omalta itseltään'  todetaam levy-yhtiön mediatiedotteessa. Näin voivat levystä todeta monet Eppu-fanitkin. Se mikä toiselle näyttäytyy vain saman vanhan toistona voi toisille olla tinkimättömyyttä tai kunniakasta paluuta omille juurilleen.
 
Minusta juurillekin voi palata uudesti syntyneenä. Tuota ominaisuutta kuulen levyltä valitettavan vähän.
 
Uuden levyn materiaalia mainostettiin etukäteen 'live-kelpoisena' ja sitä se varmasti on. Se osin jopa kuulostaa livenä äänitetyltä. Siinä myös ero Eppujen edelliseen  'Sadan vuoden päästäkin' -levyyn.  Se oli sävykkäästi tuotettu, oikealla tavalla hiottu, lähes täyttä draamaa ensimmäisestä rummuniskusta lähtien.
 
Mutta kyllä tälläkin levyllä on hetkensä. Singlelohkaisut 'Tahdon sut' ja ennen kaikkea 'Jokainen hetki historian' kuulostavat tulevilta kesto-hiteiltä.
 
Ilkka Mattila ehti jo ko. arvostelussa todeta, että alkoholismista kertova
'Haistakoon veen' on varmaankin avomielisin teksti, jonka Martti Syrjä on koskaan tehnyt. Odotan mielenkiinnolla, tuleeko tästä vakavasta, mutta reippaalla otteella esitetystä laulusta osa Eppujen keikkaohjelmistoa. 'Mitä me teen / no minä viinakaapille meen / haistakoon veen / jos joku perkele puuttuu mun juomiseen / vaikka mä oon ongelmaton / kivillä mua viskotaan / suorastaan juomaan pakotetaan'. Jos tuo muuttuu mahdollisesti nousuhumalassa olevan keikkayleisön yhteislauluksi, laulu saanee uusia arvaamattomia sävyjä.
 
'Kun valot tulevat vastaan'-kappale sisältää myös koskettavaa tekstiä ja tulkintaa. 'Mä tunnen elämän vasta kun valot tulevat..vastaan / äiti pääsenkö takaisin syliisi sun / pörröttäisitkö isä taas hiuksia mun'.
 
Tuollaisia tekstejä laulaa vain itsensä hyvin tunteva aikuistunut mies.
 
Sama kaksinaisuus viimeistellyn ja puolihuolimattoman välillä kuvastuu myös levyn kansissa.  Paljon mainostettu Kaj Stenvallin kansitaide edustaa edellistä, amatöörimäinen sisäkansilehdykkä jälkimmäistä.
 
Ilkka Mattila pitää tätä levyä edellistä Eppu-levyä pykälän väkevämpänä. Olen eri mieltä, mutta en pane ovea kiinni,  vaan odotan Epuilta tulevaisuudessa edelleen enemmän kuin...rutiinisuoritusta.
 
Tuota sanaa käytti Tero Alanko arvioidessaan saman levyn Aaamulehdessä (6.9.).  Alangon kanssa olen osin samaa mieltä, Eppujen uusinta kuvaa ehkä juuri parhaiten sana rutiinisuoritus. Myös Tero viittaa sanoitusten kliseisyyteen ja heppoisuuteen. (Alangon kriittinen arvio Eppujen uudesta on aiheuttanut kiivaan puolesta-vastaan keskustelun Aaamulehden verkkosivuilla ja ko. kritiikkiä puitiin myös Arto Nybergin ohjelmassa viime sunnuntaina kun vieraana oli Aku Syrjä).

Mielenkiintoisinta Alangon arvostelussa on kuitenkin ne osat, jossa hän luokittelee Eppujen kuuntelijat yhteen nippuun, sanoisinko, kliseemäisesti. Alanko kirjoittaa: '..levyn perusteella voisi olettaa, että viimeisen 20 vuoden aikana musiikkkimaailmassa ei ole tapahtunut mitään Syrjän veljeksiä kiinnostavaa. Se tuskin häiritsee useimpia levyn ostajia -tuskin hekään ovat kovin monia uusia artisteja viime aikoina löytäneet...HK:n sininen, Toyota Corolla ja Eppu Normaali  -suomalaiset ovat merkkiuskollista kansaa. Samalla toteamuksella selittyy monen muunkin suomirock-veteraanin
jatkuva suosio'.
 
Pysähdytäänpäs hetkeksi.
 
Oletus 1:  Syrjän veljekset eivät ole pitkään aikaan seuranneet mitä musiikkimaailmassa tapahtuu. Tuo voi pitää paikkansa. Tai sitten ei. Tuosta ei  kuitenkaan kannata vetää suoraan  johtopäätöksiä musiikin laadusta. Maailma on täynnä loistavia artisteja, jotka eivät seuraa aikaansa. Minusta esim. Dave Lindholm ei ole koskaan seurannut aikaansa. Yleensä tätä on rockpiireissä pidetty Daven hyveenä.
 
Oletus 2: Eppu-levyjen ostavat ovat pääosin samalla tavoin musiikkimailmaa seuraamattomia kuin Syrjän veljekset.  Tuskin pitää paikkansa. Ja vaikka pitäisikin, niin Tero hyvä, ei musiikista pitävien ihmisten tarvitse LÖYTÄÄ
UUSIA ARTISTEJA. Uusien artistien löytäminen on MEIDÄN TYÖTÄ. Ja, kyllä, ilomme. Hienoahan se olisi, jos jokaiselle 'löytämällemme' uudelle artistille löytyisi mahdollisimman suuri yleisö (epäilen, että kaikki 'löytäjät' eivät tosin halua tätä), mutta kyllä musiikista pitävät ja sitä rakastavat ihmiset saavat pitää ihan mistä tahansa;  aivan siitä riippumatta, onko tuo  jokin  löydetty eilen tai 20 vuotta sitten!
 
Oletus 3 (tai paremminkin piilo-oletus): Eppu Normaali-fanit edustavat samaa kansanosaa,  jolle HK:n sininen ja Toyota ovat luontaisia valintoja. Tuskin pitää paikkansa muuta kuin joidenkin rockkriitikoiden unelmissa.
 
Oletus 4: Sama suomalaisten merkkiuskollisuus selittää monen muunkin suomirock-veteraanin suosion. Kyllä, näin todennäköisesti on. Uskollisuus omalle artistille tai bändille on hyvin omainaista ja luontaista musiikkia kuluttaville ihmisille.  Aivan siitä riippumatta mitä makkaraa he syövät, millä autolla ajavat tai mistä yhtyeestä mahdollisesti pitävät. Tuota voisi pitää jopa hyveenä.
 
Kyllä Tero, kyllä se minuakin joskus harmittaa kun jengi vaan menee katsomaan stadikalle taas jotain vanhaa rock-veteraania  sen sijaan, että kuuntelisivat jotain uutta ja haastavaa!
 
Tosin olen alkanut, veteraani-iässä, pikku hiljaa oppia, että ongelmana ei ehkä ole niinkään heidän mahdollisesti rajoittunut makunsa, vaan meidän.
 
Lisää kritiikkiä: Rumba-lehti antaa Eppujen uudelle 2 tähteä viidestä Rumba 15 /07). Ne, jotka lehden linjan tuntevat, eivät ehkä pidä tuota yllätyksenä (tosin edellinen Eppu-levy sai lehdessä muistaakseni osakseen ymmärtävän ja oivaltavan arvion ja 4 tähteä).
 
Mervi Vuorelan lyhyt levyarvio  on sinänsä looginen, tyylillisesti terävä ja yhteydessään toimiva. En malta olla kuitenkaan olla siteeraamatta arvostelun loppulausetta: 'Enää pitäisi selvittää, miksi Suomen juntein yhtye on valinnut levynsä kansikuvaksi 'korkeakulttuuria' edustavan Kaj Stenvallin maalauksen.'
  
Vaikka korkeakulttuuri on tässä sitaateissa (siksikö, että korkeakulttuuria ja muuta kulttuuria ei pidä erottaa vai siksikö, että Kaj Stenvall ei populaarina taiteilijana edusta korkeaa?), niin ei voi välttyä ajatukselta, että kulttuuri ja junttius eivät arvostelijan mielestä oikein mahdu samalle pelikentälle.
 
Niin, tämä ilmaus 'Suomen juntein bändi'. Yhteyden huomioon ottaen tämä ei siis ole mikään uutinen. Tämän tyyppinen leimaaminen on täysin normaalia ihmisten puheissa ja se kuuluu täysin musiikista keskustelun/väittelyn luonteesen.  Kritiikin kannalta tässä on kuitenkin pikku ongelma, joka näkyy sekä Aamulehden että Rumban Eppu-kritiikissä.  Lähtökohtana kummassakaan arviossa ei ole  niinkään bändi tai artisti ja heidän luomansa musikki, vaan se mitä yhtye/artisti edustaa (junttiutta) tai mitä sen yleisö edustaa (keskivertosuomalaisuutta HK:n sinisineen ja Toyotoineen).
 
Tuohon lähtökohtaan törmää turhan usein. Ehkä se on vääjäämätöntä sitä mukaa kuin media kohdentaa sanomiaan yhä enemmän vain samanmielisille. Noista lähtökohdista käsin kritiikistä tulee kuitenkin helposti tylsää ja ennalta-arvattavaa; vähän niin kuin katsoisi jalkapallomatsia, jonka hyökkäyskuviot ja lopputulos ovat ennalta sovittuja. 
 
Kovasti rockkriitikot kuitenkin vannovat ennakkoluulottomuuden ja avarakatseisuuden nimeen ja vaativat sitä kaikilta musiikin kuluttajilta.

Oliskohan peiliin katsomisen paikka?
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

To 06.09.2007 @ 12:44admin

Syksy on Suomi-rockin aikaa, osa 1: Yön Valtakunta

Levymarkkinoiden kesä on ollut Idols-tähtien. Suomen virallista listaa hallitsi
ensiksi Ari Koivusen debyytti, sitten Anne Abreun esikoinen (ks. 1. blogimerkintäni). Syksyn levymyyntiä tulee sen sijaan mitä varmimmin hallitsemaan Suomi-rock. Yö julkaisi viime viikolla uuden albuminsa 'Valtakunta' ja otti samantien  listan ykköspaikan. Eppu Normaalin 'Syvään päähän' ilmestyi eilen ja Lauri Tähkä ja  Elonkerjuun uusin 'Tuhannen riemua' ilmestyy 19.9.
 
Tartuin kuuntelemaan Yön uusinta 'Valtakunta'-albumia, voisiko sanoa, viran puolesta. Tuota monet kollegat pitävät tosin jo hyvänä saavutuksena. Ettäkö kuuntelit koko albumin alusta loppuun? Kyllä. Eikä siinä kaikki, kuuntelin levyn uudestaan!
 
Yö-yhtye on 'suomalaisen suuren yleisön' suuria yhtyeitä, mutta 'rockin sisäpiiriläisten', siis esim. rocktoimittajien, suosikki-yhtyeisiin Yö ei varmasti ole kuulunut. Syytä siihen en pohdi nyt, totean vain osaltani, että vaikka jotkut sävelmät ovat ehkä vuosien varrella mieleen iskostuneet, niin viimeistään Olli Lindholmin ääni ja vähintäinkin kulmikas laulutapa on tehnyt kuuntelusta
paremminkin juuri sitä työsuoritusta kuin todellista nautintoa.

Mutta nyt minun on julistettava, että Yö-yhtyeen Olli Lindholm on oppinut laulamaan! Koen ensi kertaa Ollin laulussa oikeata tulkintaa! Pakkohan niissä on ollut tulkintaa aiemminkin, koska se Suomen kansa siellä jossain laulaa niitä Ollin mukana. Ja sen verran olen yhtyettä kuitenkin jo virankin puolesta ymmärtänyt, että 'sisäpiiriläisten' kokoontuessa olen käyttänyt Yö-yhtyettä esimerkkinä ulkomaailman olemassaolosta. Tarkoittaen, että ihmisten musiikkimaut eroavat toisistaan ja siellä jossakin on suuri joukko ihmisiä, jotka oikeasti ja aidosti pitävät Yö-yhtyeestä!
 
Ollaanko tässä nyt liittymässä tuohon joukkoon? 

Ehkä ne ovat Yön uuden albumin kosketinsoittimet, uudet sovitusratkaisut, poikkeuksellisen tarttuvat melodiat ja Ollin vivahteita tarjoavat tulkinnat, jotka tekevät tästä levystä oikeasti kuunneltavan. Tai vielä enemmän, levyn, jonka lauluja haluaa kuulla uudestaan.
 
On helppo uskoa, että yhtyeen fanitkin tulevat tästä levystä pitämään. Tai mistä minä tiedän, ehkä tämä kosketinsoitinvetoisempi, pehmeämpi ja tulkinnallisempi Yö ei vetoakaan rujompaan ilmaisuun tottuneisiin faneihin?
Tai toisaalta, mistä minä tiedän millaisia erilaisia Yö-faneja Suomesta löytyy ja millaisia asioita he Yössä arvostavat? Olisi kuitenkin outoa, jos tämä levy ei heitä koskettaisi, koska tallella kun on myös Yön rujous, surumielisyys ja suuret tunteet. 'Minä tarvitsen 95-kiloisen miehen rakkauslauluja, jossa on isoja yksittäisiä rivejä', on Olli Lindholm osuvasti todennut.

Olli Lindholmin laulujen sanoittajana pitkään toimineen Pauli Hanhiniemen kirjassa 'Soitto on sanoja' kerrotaan hauskoja tarinoita Ollin ja Paulin yhteistyöstä. Paulin mukaan 'minulle Olli oli aluksi vain porilaisen teiniyhtyeen pateettiinen solisti' ja Ollin mielestä Paulin oma yhtye Kolmas nainen 'oli inhottava bändi, en voinut sietää sitä'. Tuosta  lähtökohdasta on nyt tehty yhteistyötä yli kymmenen vuotta. Paulin ja Ollin sanoitustavan eron Olli kiteyttää seuraavasti (käyttäen esimerkkinä Paulin sanoittamaa Popeda-levytystä 'Tahdotko mut tosiaan'): Jos minä sanon, että 'minulla
on enää rahaa 20 euroa', niin Pauli sanoo, että 'lompakossa Väinö Linna yksinäinen on'.
 
Ollin laulu on nyt ikään kuin alkanut siirtyä Paulin sanoitusten tasolle, kirjaimellisuus on antanut tilaa mielikuville.
 
Sama koskee kappaleiden sovituksia. Levy on kitaravetoisuuden sijasta selkeän pianovetoinen. Olli totesi äskettäin Metro-lehdessä, että levyllä on kuultavissa Elton Johnin vaikutusta, kaverin, josta Olli ei ollut kuullutkaan uraa aloittaessaan. Ehkä tuokin selittää Ollin laulutulkintojen vivahteisuuden, sillä nyt ei tarvitse laulaa kilpaa kitaroiden kanssa.

Aivan oma lukunsa on levyn päätöskappale, Timo Kiiskisen säveltämä ja sanoittama 'Hengissä'. Se avaa, ainakin minun kaltaiselle Yö-amatöörille, uuden sivun yhtyeen musiikissa. Nyt ei soita enää rokkibändi, vaan suomalaisyhtye, joka on vapautunut soittamaan kaikkea sellaista mikä tuntuu hyvältä.
 
 
Minähän voi kehua retostella tätä levyä ja vaikka väittää, että sillä on poikkeuksellisen suuri määrä potentiaalisia hittibiisejä, mutta tämän levyn laatu määräytyy vääjäämättä myöhemmin kun tiedetään, laulaako yleisö Ollin mukana tämän levyn kappaleita vai ei. Tuota kautta tämän levyn laulut saavat objektiivisimman arvionsa.

Albumin sisäkansissa on kuvia jokaisesta bändin jäsenestä. Siinä missä yhtyeen muut kaverit antavat perinteistä mallia rokkibändin valtaisasta tyylikirjosta (mustia vaatteita, mustia aurinkolaseja, rokkibändinimiä kuten Jukka Lewis ja Daffy Terävä), siinä yhtyeen johtaja Olli Lindholm näyttää rokkikliseet jo taakse jättäneeltä kokeneelta ja komeasti vanhentuneelta suomalaiselta mieheltä.
                                      Olli Lindholm  
                                                    kuva: Kari Lahtinen
 
Vanheneminen ei onneksi ole enää, rockissakaan, suurinta syntiä. Eikä kitaran vaihtuminen pianoon pitäisi enää olla merkki pehmoilusta, tai vielä pahempaa, luovuttamisesta.
 
Ja ehkä minäkin tästä kokemumuksesta viisastuineena kuuntelen seuraavaa Yö-albumia muutenkin kuin, jep, viran puolesta.
 
Ja seuraavaksi iPodini yksinäinen väinölinnamainen Yö-eepos 'Rakkaus on lumivalkoinen' saa seuraa.  

Ke 22.08.2007 @ 15:05admin

Rock, Elvis ja Viagra

Rock'n'rollin ja myöhemmin rockin avulla on myyty kaikenlaisia tuotteita, viimeiset  20 vuotta kiihtyvällä tahdilla. Rockin käyttämistä mainosten kyytipoikana ei voi pitää enää minään uutisena,  vaikka rockin vastakulttuuriset ja vaihtoehtoiset arvot ovatkin vuosien varrella tehneet sen ja tuotemainonnan suhteesta sinänsä  ongelmallisemman kuin jos kyse olisi 'hissimusiikin' suhteesta tavaratalomyyntiin.
 
Nyt rockin ja tuotemainonnan suhde on saanut uutta pientä lisäväriä. Elviksen tunnetuksi tekemää 'Viva Las Vegas' -kappaletta on nyt käytetty potenssilääke Viagran yhdysvaltalaismainoksessa. Esitys ei ole Elviksen, mutta
alkuperäisen Elvis-levytyksen henki elää. Sanat muuntuvat vain yhdessä kohden: Sen sijaan, että laulettaisiin 'Viva Las Vegas', mainoksessa lauletaan 'Viva Viagra'. Tv-mainoksen miehet  ovat tiettävästi iältään jotakin 40+ (naisia mainoksessa ei esiinny).
 
Elviksen alkuperäislevyjä ei ole tiettävästi koskaan käytetty mainoksissa. Elvis Presley Enterprises on toistaiseksi sanonut pyynnöille ei. Elvis-brändi on tässä suhteessa ollut pyhä (tai hinta edelleen liian alhainen).
Koska kyse ei ole ollut alkuperäislevytyksen käytöstä, mainostoimistolle on riittänyt käytttölupa sävellyksen kustantajalta, Warner/Chappel-Musicilta. Tai sitten kustannusyhtiö on ehdottanut ko. kappaletta
mainostoimistolle, kohtuullista korvausta vastaan.

Mielenkiintoiseksi asian tekee mainonnan kohde: potenssilääke Viagra. Rock'n'rolliin ja rockiin kun on aina yhdistetty nuoruus, (miesten) seksuaalinen nautinto, jatkuva kyvykkyys ja elinvoima. Osin tuo juontaa juurensa tietysti bluesin ja rhythm&bluesin perinnöstä. Tunnettuna esimerkkinä Billy Ward ja Dominoesien 50-luvun alun laulu
60 minuutin miehestä: 'I rock 'em, roll 'em all night long, I'm a sixty-minute man'.
 
Mutta jos bluesissa vanheneminen on kuitenkin ikään kuin luonnollista (blues ei tunne käsitettä nuoruus,  bluesmuusikot eivät historioissa ole koskaan olleet nuoria, vaan uransa alussa), niin rockin kohdalla on toisin.
Rockissa, tai rockin mytologiassa, kuollaan nuorena, ollaan luovimmillaan nuorina, jatketaan nuoruutta ja ollaan lopuksi
ikinuoria (a la Mick Jagger, Keith Richard on paremminkin bluesmuusikko ja saa siksi näyttää vanhalta ja kaatuilla lavalla). Rockissa ei lauleta lapsista, perhe-elämästä tai vanhememisesta, ei vaikka kyse oli ns.aikuisrockista
(Poikkeuksia on, esim. Paul Simonin 'Father And Daugter' viime vuodelta). Puhumattakaan, että rockissa laulettaisiin ikääntymiseen liittyvistä potenssi-ongelmista (rock-mytologiassa potenssi-ongelmat  liittyvät juopotteluun ja ovat silloin paremminkin naureskelun kuin huolen aihe).
 
Jos olutmainonnan ja rockin suhde on esim. jo siirtynyt vakaan parisuhteen tasolle, niin potenssilääkkeiden ja rockin liitto on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä,  rockin ja sen tekijöiden vanhenemisesta huolimatta.
Ja siitä huolimatta, että rock todella voisi 'aidoimmillaan' toimia mainoksissa ikuisen potenssin kyytipoikana.
 
Billboard-lehden (August 18, 2007) artikkelin mukaan pyhän Elviksen ja Viagran yhdistäminen on herättänyt  paheksuntaa Elvis-fanien keskuudessa. Hieman outoa kun otetaan huomioon itse Elviksen nauttimat pillemäärät. Lääkärin määräyksellä tai ilman.
 
Lehden kysymys kuuluukin, mitä Elvis itse olisi tuumannut Viagra-mainoksesta?
 
Uskon, että Elvis, huumorimiehenä ja Las Vegasin läpikäyneenä viihdyttäjänä, olisi ollut juonessa mukana.  Jos Elvis eläisi hän olisi nyt seitsenkymppinen eli Viagran 'aito kohderyhmäläinen'.
Voisin hyvin kuvitella Elviksen nauravan mainoksessa tuttua vienoa hymyään ja tokaisevan suupielestään  'I'm Still The King, but...'
 
En usko, että Mick Jaggerin huumori riittäisi samaan. Ei nyt eikä seitsenkymppisenä. Mick on niin rock.

To 02.08.2007 @ 15:06admin

Rolling Stones on suurin. Bruce Springsteen paras.

Kaikkien aikojen suurin rockbändi Rolling Stones tuli Suomeen kaikkien aikojen lavarakennelman,  77 rekan ja 11 bussin, voimalla. En ollut eilen paikalla. Vuonna 1970 ja 1998 olin. 
 
Rollins Stones on suurin, hienoa, mutta rockin suurista Bruce Springsteen on paras. Paras live-esiintyjä.  (Älä hermostu, minä se vaan tässä kirjoitan.)
 
Eikä tuo ole kiinni rekkojen määrästä, onko niitä paljon vai vähän. 'Antaa vain musikin puhua puolestaan'-ajattelu on pienessä mittakaavassa turhan tiukkapipoista ja suuressa mittakaavassa elämälle vierasta.
 
Eikä Springsteenkään ole paras siksi, että hän on lavalla 'aidoimmillaan'  tai spontaaneimmillaan vaan siksi, että Bruce on rockin paras ja kunnianhimoisin teatterin johtaja, ohjaaja, dramaturgi ja näyttelijä. Bruce on draaman, ajoituksen ja oman roolinsa sisäistämisen mestari.
 
Bruce Springsteen on siis aidoimmillaan loistava teatterimies.
 
Useimmiten hän tuntuu ohjaavan myös yleisöä. Tuntuu kuin hän olisi tähänkin konserttiin järjestänyt yleisön joukkoon esilaulajia, johon muu yleisö nopeasti yhtyy.  'Live In Dulbin' on osin parempi levy kuin 'Peter Seeger Sessions' juuri siksi, että tuon levyn spontaanien sovitusten sijaan tällä levylläsovitukset ovat selvästi mietittyjä ja harjoiteltuja.
 
Bruce on rocklavojen paras kapellimestari ja sovittaja. Konsertti-dvd:n lopussa hän käyttäytyykin kuin suuri kapellimestari konsaaan nostattaessaan konsertin lopuksi soittajat tuoleistaan vastaanottamaan yleisön aplodit. Siihen tarvitaan vain pieni kädenliike. Se on lyhyt, mutta kuvaava hetki yli kahden tunnin näytöksen lopuksi.
 
levyn kansi Live In Dublin
 
 
BRUCE SPRINGSTEEN: LIVE IN DUBLIN (CD/DVD) (SONY-BMG)
 
'Live In Dublin' ei ole Springsteenin paras konsertti-cd /-dvd, mutta ihailtava ja osin sykähdyttävä se on. Pitää olla aikamoinen kyynikko, jollei innostu esim. 'Atlantic Cityn','O'Mary Don't You Weepin' tai 'American Landin' hurmoksesta. Levyn / dvd:n sykähdyttävin esitys on ehkä 'Human Touch'-levyn 'If I Should Fall Behind', joka muotuotuu Dublinissa koskettavaksi valssiksi. Esitys saa sävellyksen kuulostamaan vanhalta irlantilaiselta kansanlaululta. 
 
'Live in Dublin' tuntuu dvd-konserttiversiona jälleen springsteenmäiseltä perhejuhlalta, johon tällä kertaa tuo aivan erityisen sävyn tuo musiikin voimakas irlantilaisote. 'Kotiyleisö' laulaa, soittajat saavat paljon soolotilaa, samoin taustalaulajat. Ja vaimo. Mutta ei ole epäilystäkään kuka tätä musiikkiteatteriperhettä johtaa.
 
'Live In Dublin'voitaisiin levykaupassa tai musiikkilehdessä laittaa monen nimikkeen alle: Rock, roots, americana, country, irlantilainen kansanmusiikki, maailmanmusiikki. Kaikkea tuota löytyy, yleensä saman kappaleen aikana.
 
Siinä missä Rolling Stonesin lavarakennelmat muuttuvat, mutta musiikin rakenne pysyy samana, niin Springsteenin kohdalla on toisin: lavastustukset pysyvät lähinnä samana, mutta musiikki ja sovitukset muuttuvat. Joskus yhtä radikaalisti kuin Bob Dylanilla. Esim. 'Growin' Up' tai 'Blinded Byt The Light'-lauluja on vaikea tunnistaa samoiksi lauluiksi, joita Bruce lauloi ensilevyllään. 
 
Tässä helposti nähtävä ero elävien rocksuuruuksien välillä, toisaalta Dylanin ja Springsteenin, toisaalta Stonesien välillä.  En usko, että ihmiset menevät Rolling Stones-konserttiin kuullakseen 'Brown Sugarista' tai 'Start Me Upista' uusia, poikkeavia sovituksia. Puhumattakaan, että yleisö innostuisi vielä silloinkin kun kun ne on sovitettu tunnistamattomiksi. (Kriitikot on eri asia.) Toisaalta en ole varma haluaako Dylaninkaaan yleisö kuulla kaikkien oudoimpia versioita kaverin vanhoista klassikoista.
 
Mutta Dylan ei teekään showta, Rolling Stones tekee.
Ja silloin otetaan yleisö eri tavalla huomioon.
 
Rolling Stones on maailman suurin rock-nostalgia-show eikä siinä ole mitään pahaa. Päinvastoin. Eikä Stones ole kaikille pelkkää nostalgiaa. 'Rollari-fanit eivät tunne sukupolvien välistä kuilua', otsikoi Metro-lehti tänä aamuna. 'He ovat ansainneet jokaisen niistä rekoista, jotka tänne tulivat -ja enemmänkin', toteaa samassa lehdessä Suvi Peltoniemi, 23v.
'Koko perheen Rollarit!' otsikoi Ilta-lehti.
 
Eläköön Stones, Eläköön Springsteen!

Ma 30.07.2007 @ 17:21admin

Anna Abreulta ensimmäinen suomalainen poplevy?

Ensimmäinen levy, jonka ostin, oli luultavimmin Paul Ankan 'Adam and Eve'. Karusell-levymerkillä. Etiketissä sinista, punaista ja valkoista. Ja karusellin kuva! Ja tuo Paul Ankan innokas, kiireinen ääni! Terveisiä suuresta maailmasta! Smells Like Teen Spirit!

Popmusiikki avasi minulle, niin kuin monelle muullekin, uuden ihmellisen maailman. Täytyy muistaa, että tuon ajan radiosuosikkini oli, muistaakseni koko olohuoneemme suosikki,  suomalainen radiohupailu 'Kankkulan kaivolla'. Se kyllä nauratti, mutta se vei kaupunkilaispojan ajatukset  jonnekin sinne maaseudulle, jossa on vain vanhoja ihmisiä eikä se siten kertonut mitään siitä uudesta ihmeellisestä maailmasta,joka odotti levysoittimeni ääressä, lastenhuoneessa.

Sitä paitsi 'Kankkulan Kaivolla' hupailua kirjoitti isäni vanha sotakaveri Antero Alpola.  Myöhemmin tavattuamme Yleisradion käytävällä, Antero lähetti isälleni tarveisiä. En tainnut mainita mitään siitä, että minäkin pidin aikoinaan hänen radio-hupailuistaan.

Olinhan silloin jo Rockradion toimittaja. Sen ei pitänyt enää olla naurun paikka. (Vaikka Holle Holopainen jatkoikin Rockradiossa omalla ansiokkaalla tavallaan Alpolan perinnettä.)

Lieneekö sitten Paul Ankan ansiota (ei syytä, sen haluan tehdä selväksi), että osa minusta on aina kuitenkin pitänyt puhtaasta pop-musiikista, sellaisesta, johon sopii aikoinaan paljonkin käytetetty määritelmä, PÄIVÄN POP. 

Niin kuin Paul Ankan Pori Jazz-vierailun yhteydessä uutisoitiin ja tarinoitiin, Paul toi popin Suomeen, nuorisomusiikkina, faniutena, pop-ilmiönä.  

Suomeen pop ei vain koskaan todella rantautunut. Paul Ankan (ja myöhemmin mm. 'See You Paul in Las Vegas' DANNYN) yrityksistä huolimatta.

Sitten kun Suomi-rock syntyi 70-luvulla, pop alkoi olla jo kirosana. 

Joten ehkä pop tuli Suomeen vasta Pop Idolsin myötä.

Ja jos paino on sanalla pop, niin nyt se on vihdoin ilmestynyt. Hieno, suomalainen poplevy. Englannin kielellä laulettu suomalais-kansainvälinen poplevy. Aito poplevy.

Aitoudesta ei yleensä ole puhuttu popin yhteydessä.

Nyt puhutaan.

ANNA ABREU: ANNA ABREU  (Sony-BMG) (ilmestymispäivä 18.8.)

Anna Abreun ensilevyn kansi

Ei ole uutinen, että Pop Idolsien ensi-levyt syntyvät markkinapaineiden alla. Ennakkoasetelmat eivät muutenkaan suosi
Idolsien levyjä, nimenomaan levyinä. Pop Idols ohjelmana, tv-draamana, kilpailuna, puheenaiheena, tapahtumana on pääosin niin kiehtova,
että kun otetaan pois tuo television LUMO, Idolsien levyjen kuuntelu tuntuu helposti jo ensisekunneista lähtien
pettymykseltä. Eihän tämä ole se sama esitys! Eikä olekaan. Televisiossa, kilpailun yhteydessä lauletut 'Piano Man' tai
'Lapin kesä' ovat aivan eri esityksiä, aivan eri kokemuksia kuin levyltä kuultuna, vaikka tulkinnat ja sovitukset sinällään olisivat yksi yhteen.

Koska Suomi ei siis ole popmaa, niin tämän vuotisessakin Idols-kisassa suurimman huomion saivat hevi-Ari ja Lapin Kesä-Kristian. Se oli ymmärrettävää, niin tein minäkin.

Anna tuntui toki lahjakkuudelta, mutta hän saisi vielä kasvaa.

Olin väärässä. Tämä levy ei tule liian aikaisin.
 
Hanna Pakarisen ensi-levy toki oli melkein se oikea poplevy, mutta koska Hanna halusi (ja haluaa) olla rock, niin levystä tuli jonkinasteinen kompromissi popin, tanssipopin ja rockin välimaastossa.

Annan ensilevy sen sijaan on, käyttääkseni rockin perussanastoa, TINKIMÄTÖN. Tarjolla on kerrankin poplevy, joka kuulostaa sellaiselta, että sitä tehtäessä on nimeomaan ajateltu popin olevan POPPIA. Useinhan käy niin (jollei aina), että poplevyjä myydään kaikkena muuna kuin poppina, jollakin kuvitellusti syvemmällä ja arvokkaammalla (soul-, r&b-, rock-, hip hop-vaikutteilla, klubi-miksauksilla, rockin soittajilla, poptähden OMILLA sanoituksilla tai sävellyksillä, jne.).
 

Minulle hyvin riittää Annen popääni, tämän levyn poplaulut ja poptuotanto.

Levyllä on vältetty monta nuoren, nousevan naispoptähden sudenkuoppaa. Anna ei ole tällä levyllä yritä olla aikuinen, kaiken jo osaava laulajatar (a la Christina Aquilera), äänialaansa joka käänteessä esittelevä popdiiva (Mariah Carey),  r&b-koukutkin taitava valkoinen poptähti (Kelly Clarkson) tai 'oikea' rocklaulaja (Hanna Pakarinen). 

Onneksi ei. Anna on poplaulaja ja poplaulun hän osaa paremmin kuin ehkä kukaan muu aiemmin Suomessa.  

Toisaalta on kai niin, että Pod Idolsien ensilevyjen aikataulut ja budjetit eivät Suomessa anna myöten kovinkaan suurisuntaiseen tyylittelyyn ja  paisutteluun.

Levyltä löytyy monta  'Are You Ready', 'Ivory Tower', 'How Could You Do It' ja 'End Of Love'.  Ja lisäksi kaksi tarttuvaa poplattaria toinen portugaliksi, toinen espanjaksi. Ensi single 'End Of Love' on huima, haitarilla alkava pehmo-pop-r&b-raita, jonka The Crash-yhtyeen Teemu Brunila on jostain hämmästyttävästi loihtinut (ehkä myös lainannut, ei haittaa). 'Are You Ready' ja 'Ivory Tower' ovat vastustamattomia popraitoja, joita ei voi arvioida
viileästi nojatuolista käsin.   

Ehkä se on Annan suomalais-portugalilaisuus, josta syntyy tämän levyn pehmeä, pakoton, raikas...svengi. Ehkä nuo piirteet tekevät tästä levystä persoonallisen, vaikka itse kappaleet ja niiden koukut ovat osin kovinkin
tutun kuuloisia. 

Kokonaisuutena  levy alkaa jossain vaiheessa puuduttaa,  mutta tuohan koskee melkein mitä tahansa albumia. Ja pophan on single-musiikkia. Toisaalta Rake on tuottanut levyn tavalla, jota rockin puolella kehuttaisiin lauseella 'levy muodostaa eheän tyylillisen kokonaisuuden'.
 
Rocklevyjen kansiin oli tapana kirjoittaa kuunteluohje: PLAY IT LOUD!

Ei huono ohje tämän levyn kohdalla. THIS IS POP. PLAY IT LOUD!

 

 

Sivut

Jukka Haarma

Aloin kuunnella musiikkia 50-luvun lopulla.

Se ei ollut populaarimusiikin kulta-aikaa. Se on nyt.

Kirjoitan tässä blogissa musiikin kuluttamisesta, uusista ja vanhoista levyistä, musiikkilehdistä ja -kirjoista, musiikkikritiikistä, musiikkialasta ja sen ilmiöistä, laidasta laitaan.

Blogiarkisto