Vanhojen kirjojen ystävä on bibliofiili

Bibliofiilien seuran puheenjohtaja Jukka Sarjala on kirjojen ystävä ja keräilijä, eli bibliofiili.

Mikä on bibliofiili? Hän henkilö, joka on kiinnostunut kirjojen systemaattisen keräämisen ohella mm. niiden iästä, harvinaisuudesta, ulkoasusta ja entisistä omistajista. Toisille keskeisiä asioita ovat kirjan sisältö ja kulttuurinen merkitys kuin myös kirjailija henkilönä ja kirjahistoria. Bibliofiili ei välttämättä kokoa laajaa kirjakokoelmaa, vaan kirjasto on kattava yhdellä tai useammalla rajatulla alueella ja se on kerätty järjestelmällisesti. Hän kerää mieluusti laatua, ei välttämättä määrää, sillä missiona on, että kokoelma on kattava ja aukoton.

Sarjalalle bibliofiilinä on kirjojen sisältö tärkeintä. Keräilyn kohteet saattavat vaihdella sikäli kun innostus uuteen löytyy usein miten jonkin vanhan tai kiinnostavan aiheen kautta. Sarjalan kirjastosta löytyvät mm. Pentti Haanpää, Mika Waltarin, Antti Tuurin, Eino Säisän teosten lisäksi kirjoja keräilyteemoilla poliittiset kummajaiset ja suomalaiset löytöretket.

Bibliofiilia on ympäristölle vaaraton mutta harrastajalleen ”vaarallinen” taito”, tokaisee Sarjala pilke silmäkulmassaan. Vaarana nimittäin vaanii bibliomania eli kirjahulluus. Tällöin kirjojen keräily ja kirjat esineinä muuttuvat keräilijälle tärkeämmiksi kuin sisältö ja kulttuuriset tekijät. Bibliomaani siis on kirjoja intohimoisesti rakastava ja niitä maanisesti keräilevä henkilö.

Koska Sarjalalla on vuosikymmenten kokemus kirjojen maailmasta, on hän juuri oikea henkilö antamaan vinkkejä kirjojenkäräilijälle. Näiden lisäksi Kirppiksen kierroksella hän avartaa bibliofiilien rakkautta kirjoihin.

”Suomalaiset ovat lukijakansaa. Miltei jokaisessa kodissa on kirjoja, kirjahylly ja kotiin tilataan sanomalehtiä.
Kirja on ehkä suosituin lahjaesine, ainakin jouluna.

Useimmat hankkivat kirjoja sattumanvaraisesti. Muutamilla kirjailijoilla on vahvat kannattajajoukot, jotka ostavat mielikirjailijansa uutuusteoksen pelkästään tekijän tuntemuksen nojalla, tuntematta kirjan sisältöä. Ilkka Remes, Arto Paasilinna ja Laila Hirvisaari voivat luottaa siihen, että heidän uutuuttaan myydään ensimmäisen viikon aikana kymmeniätuhansia.

Ns tavallinen lukija hankkii kirjoja. Keräilyyn innostunut bibliofiili rakentaa kokoelmia.

Keräilijät eivät ensisijaisesti pyri hankkimaan mahdollisimman suurta kotikirjastoa, vaan mahdollisimman kattavaa kokoelmaa joltakin alueelta. Ei siis kirjoja summanmutikassa sieltä sun täältä, vaan kaikki joltain alueelta. Moni keräilijä hankkii mielikirjailijansa kaikki teokset, siis myös epäonnistumiset ja tilapäätyöt, joista kirjallisuushistoria vaikenee.

Keräilijät arvostavat kiinnostuskohteensa ensimmäisiä. Kaunokirjallisuudessa tämä toteutuu siten, että keräilijät pyrkivät hankkimaan ensipainoksia.

Keräilyyn liittyy mystiikkaa. Tavallinen lukija kysyy aiheellisesti, väliäkö sillä, onko kyseessä ensimmäinen vai kymmenes painos. Bibliofiili vastaa: on väliä, vaikka ei pysty antamaan rationalistia miellyttävää vastausta. Äärirationalistin kannalta koko kirjojen keräily on älytöntä: miksi haalia kirjoja kotiinsa, kun käyttökelpoisen tiedon saa kätevästi netistä ja kaunokirjat voi lainata yleisistä kirjastoista. Keräilyn viehätys piileekin sen epärationaalisuudessa.

Keräilijälle on arvokasta saada kirja sellaisena kuin kirjailija sai sen ensimmäistä kertaa haltuunsa.

Kirja on aina ulkonäöltään aikansa tuote; siitä voi päätellä kirjan ilmestymisajan visuaalisen ilmeen: sidosasu, suojapaperi, typografia, taitto sitoutuvat omaan aikaansa. Kirja esineenä on arjen kulttuurihistoriaa.

Suojapaperi pitäisi säilyttää. Siinä on usein sellaista tietoa, jota ei ole muualla, mm mielenkiintoista on tietää, mitä kustantaja on kirjassa pitänyt arvokkaana. Usein suojapapereissa on tietoja muista samana vuonna julkaistuista kirjoista.

Suojapaperin kuvitus on yksi taiteenlaji, jota Suomessa ei riittävästi arvosteta.

Kotikirjastojen kirjoissa on useimmisten omistajan nimikirjoitus. Se ei mitenkään vähennä kirjan arvoa, vaan useimmiten nostaa sitä. Jos tällainen kirja viedään antikvariaattiin tai sitä kaupataan kirpputorilla, nimikirjoituksella varustettua etulehteä ei saa repiä irti. Vielä tuomittavampaa on saksia omistajan nimi etusivun ylälaidasta pois. Exlibris on kirjan kaunistus, joten säilytettäköön se paikoillaan, sillä “tee se itse mies” ei osaa irroittaa sitä kauniisti.

Pöly ja auringonvalo ovat kirjan vihollisia, joten kirjat on suojattava niiltä. Jokainen tietänee, että kosteus turmelee painotuotteet.

Kirjan marginaaliin on lupa tehdä merkintöjä ja alleviivauksetkin ovat sallittuja. Mutta ne pitää tehdä vain pehmeällä lyijykynällä. Kuulakärkikynää tai merkintäkynää ei saa käyttää.

Kirjaa ei saa korjata teipillä. Teipin käyttö on rikos.

Kirja ei ole säilytyskotelo. Kirjastovirkailijat voivat kertoa kauhistuttavia tarinoita siitä, mitä palautuskirjoista on löytynyt: rahaa, teatterilippuja, bussilippuja, viivottimia, kondomeja, lyijykyniä, juustoviipaleita. Vieraat esineet vioittavat myös omia kirjoja. Jopa lehtileike saattaa jättää ikävän jäljen kirjaan.

Sensijaan, että kirjan merkiksi laitetaan kampa tai vastaavaa, siihen voitaisiin käyttää monien museoiden käyttöön ottamaa uutta vanhaa keksintöä: kirjanmerkkiä, kapeaa pahviliuskaa. Kirjanmerkeistä saa mukavan keräilykohteen.

Kirja pitäisi säilyttää alkuperäisessä asussaan mahdollisimman pitkään. Kirja voidaan sitoa uudelleen, mutta se menettää silloin jotain. Suosittelen, että huonokuntoinen kirja sijoitetaan sille teetettyyn koteloon; tämä suositus koskee ennen muuta niitä vanhoja kirjoja, joita luetaan harvoin.

Kirjailijan nimikirjoitukset lisäävät kirjan arvoa. Erityisen arvokkaita ovat kirjailijan omisteet. Keräilijän pitäisi huomata vaatia, että kirjailija kirjoittaa nimi- tai omistuskirjoituksen oikeaan paikkaan; sivulle, jossa on kirjapainotekstiä, esim. sivulle, jossa on pelkkä kirjan nimi (siitä on käytetty vähemmän kunnioittavaa nimeä roskalehti). Näin siksi, että vältetään ulkomailla käytössä olevat väärennökset: kirjailija ei olekaan signeerannut tätä kirjaa.

Monet ottavat kirjan hyllystä vetämällä selän yläreunasta. Ja tuloksen näemme: kirjan selkä repsottaa. Kirjaa säästävä tapa on ottaa kiinni molemmista kansista.

Keräilijöiden kirjailijasuosikki on pitkään ollut Mika Waltari. Keräilijät himoitsevat teoksia, joita kirjallisuushistoriassa ei mainita. Esimerkiksi muutaman sivun näytelmää Hankala kosinta ei juuri kukaan tunne, vaikka sitä jaettiin tuhatmäärin ilmaiseksi jatkosodan aikana. Maan Romu-niminen organisaatio jakoi sitä romunkeräilijöille. Viime kesän huutokaupassa siitä maksettiin ennätyshinta: 1900 euroa.

Keräilykohteita on rajattomasti. Kohde olisi rajattava, sillä esimerkiksi aihe ”Suomen historia” on jokseenkin mahdoton hallittavaksi. Suosittuja kohteita ovat metsästys- ja kalastuskirjallisuus, Lappi, Karjala, kotiseutukirjallisuus.

Keräilijä ei yleensä ajattele kirjojensa arvoa. Tämän alan keräilykohteet poikkeavat monesta muusta kohteesta siinä, ettei kohteen arvo automaattisesti kohoa kohteen iän myötä. Isoisän Raamattu 1800-luvulta on arvokas sukukalleus, mutta kirjamarkkinoilla jokseenkin arvoton. Kirjan hintaa ei ratkaise niinkään ikä, vaan harvinaisuusaste. Aku Ankan näytenumero on moninkertaisesti arvokkaampi kuin yli satavuotias katekismus tai rukouskirja. 1930-luvulla roskaksi noteerattu viihdekirjanen saattaa olla vaikeammin saatava ja sen vuoksi kalliimpi kuin saman aikakauden huippuarvostettu kaunokirjallinen mestariteos. ”

Bibliofiiliaa esittelee osaltaan myös Helsingissä Kansalliskirjastossa paraikaa esillä olevaa INTOHIMONA KIRJAT –näyttely, jota Jukka Sarjalakin on ollut mukana kokoamassa. Näyttelyssä on esillä kirjojen kerääjiä 1600-luvulta nykypäivään ja Fennikoista sarjakuviin. Lisäksi näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös kirja. ”Näyttelyä varten on tehty suuri työ ja me tahdoimme hyödyntää sen työn hedelmät samalla myös kirjaksi, sillä suomenkielistä kirjallista materiaalia harrastuksen tiimoilta ei ole juuri ole.”

Lisätietoja näyttelystä: www.kansalliskirjasto.fi ja Bibliofiilien seuran toiminnasta: www.bibliofiilienseura.fi