Avaruusradiaattori 26. elokuuta 2009 : Ares 1-X, NASAn suunnitelmat ja Christerin uusi lento
Palaan blogin pariin taas pitkästä aikaa! Paitsi että pyrin (jälleen) kirjoittamaan useammin, niin laitan tästä eteenpäin Avaruusradiaattori -radio-ohjelmieni tekstit tänne siltä varalta, että mahdollisesti joku arvoisa kuulija haluaisi tutustua asiasisältöön hieman tarkemmin. Radiossa kuunneltaesa kun tarina menee helposti ohitse, ellei kuuntelemiseen keskity, ja käsikirjoitusvaiheessa asiaa on yleensä vielä enemmän mitä ohjelmaan lopulta mahtuu mukaan. Lisäksi esimerkiksi tänään ohjelmassa mainitsen astronauttien Christer Fuglesangin ja Jose Hernandezin twitter-osoitteet, jotka saa luonnollisesti kätevämmin täältä.
Ne ovat tekstin lopussakin, mutta laitettakoon myös heti tähän alkuun:
Ja sitten tarinaan. Tätä lukiessa kannattaa muistaa, että se on puhetta, eikä vastaa siten ihan kirjoitettua tekstiä!
-------------
Avaruusradiaattori 26.8.2009
Viime päivät ovat olleet varsin vauhdikkaita!
- Tässä taustalla kipuaa Ariane 5 koti kiertorataa mukanaan kaksi satelliittia, laukaisu tapahtui viime lauantaina.
- Sitä ennen viime viikon lopulla, 18. elokuuta amerikkalainen Delta vei taivaalle GPS-navigointisateliitin, ja tapaus oli samalla yhden ajanjakson loppu: kyseessä oli viimeinen Delta 2 -raketti. Delta oli McDnnell Douglas -yhtiön 1960-luvulla kehittämä kantoraketti, jonka ensimmäinen versio laukaisi muun muassa avaruuteen ensimmäisen kunnollisen tietoliikennesatelliitin Syncom-2:n (ja myös sitä edeltäneen, avaruudessa hukatun Syncom-1:n) vuonna 1963 ja sen eri versiot ovat sen jälkeen laukaisseet kaikenlaisia satelliitteja ja planeettaluotaimia yli 300 kertaa. Vaikka Delta 2 ei enää lennä, jatkaa sen uraa modernisoitu versio Delta 4, mistä on tarjolla useita erikokoisia versioita erilaisten kuormien laukaisuun. Esimerkiksi seuraava GPS-satelliitti laukaistaan Delta 4:n kevyellä versiolla taivaalle ensi vuoden alussa.
- Etelä-Korea laukaisi eilen matkaan ensimmäisen oman kantorakettinsa, mutta nähtävästi laukaisu epäonnistui. Raketin ensimmäinen, venäläistekoinen vaihe toimi kuten piti, mutta toinen vaihe ei irtaantunut normaalisti ja niin rahtina ollut satelliitti ei päässyt kiertoradalle. Eteläinen Korea koittaa kovasti päästä kymmenenneksi avaruusmaaksi. Taustalla tässä on selvästi paitsi Koreoiden välistä kilvoittelua, niin myös selvä viesti muille Aasian maille, että Korea ei ole yhtään huonompi kuin naapurinsa.
- Ja mitä tulee vielä laukaisuihin, niin eilen ja tänään koitettiin saada avaruussukkula Discoveryä kovasti matkaan sukkulalennolle STS-128, mutta turhaan. Ensin sää esti laukaisun ja nyt aamulla Suomen aikaa vetytankin venttiili oikutteli. Jos vika osoittautuu helpoksi korjata tai vikahälytykseksi, niin sitten sukkulaa koitetaan laukaista perjantaina, mutta jos tarkistuksiin ja korjauksiin menee aikaa, tai jos perjantain laukaisuyrityskin menee mönkään, niin sitten Christer Fuglesangin avaruusmatka viivästyy lokakuun lopulle: tässä välissä laukaistaan Venäjältä ja Japanista rahtialukset avaruusasemalle ja Floridan laukaisualueen lähtölistalla on muitakin avaruusraketteja kuin sukkula. Palaan tähän tulevaan sukkulalentoon vielä ohjelman lopussa, mutta pysytään silti vielä Kennedyn avaruuskeskuksessa, Floridassa.
>>> ääniä VABstä <<<
Noin viiden kilometrin päässä sukkuloiden laukaisualustasta sijaitsee aikanaan maailman suurimman rakennuksen titteliä kantanut, suurten Apollo-kuurakettien kokoamiseen tehty rakennus nimeltä VAB, Vehicle Assembly Building. Kuurakettien jälkeen siellä on laitettu sukkuloita laukaisukuntoon, eli itse sukkula on nostettu apurakettien ja suuren polttoainesäiliön muodostaman alaosan selkään ja tämä kokonaisuus on kasattu suoraan laukaisualustalle ne vievän lavetin päälle. Sitten 70-luvun ei VABssä ole kasattu muita raketteja kuin sukkuloita, ennen kuin nyt. NASAn suunnitelmanahan on ollut, ja on virallisesti edelleenkin laittaa sukkulat ensi vuonna eläkkeelle, ja lennättää avaruuslentäjiään sen jälkeen Orion-nimisillä kapselityyppisillä aluksilla, jotka laukaistaisiin matkaan Ares 1 -nimisillä kantoraketeilla.
Tämä Ares 1 on pitkä ja hoikka raketti, jonka ensimmäisenä vaiheena on itse asiassa yksi avaruussukkulan apuraketti, jota on vähän pidennetty. Siis kiinteällä polttoaineella toimiva raketti, ja sen päällä on nestemäistä polttoainetta käyttävä ylempi vaihe ja sen päälle on sitten laitettu Orion-kapseli ja sen nokassa on kookas pelastusraketti, joka tempaisi miehitetyn aluksen pois kantoraketin luota, jos laukaisussa jokin menisi pieleen. Periaatteessa raketti on ihan hyvä, mutta käytännössä edessä on monia ongelmia, joista merkittävin on pitkän, putkimaisen kiinteäpolttoaineisen moottorin aikaansaama tärinä. Moottorin sisälle muodostuu seisova paineaalto, vähän kuin ääni urkupillin sisään. Sukkulassa tämä ei haittaa, koska apuraketit ovat kaukana sukkulasta ja suuri massa sekä kiinnikkeet vaimentavat tärinää, mutta Orion-alusta tärinä todennäköisesti vatkaisi varsin paljon. Joidenkin laskelmien mukaan jopa niin paljon, että ihmiset eivät tärinää edes kestäisi. Siksi jo nyt raketin ja kapselin väliin on suunniteltu tärinää vaimentava systeemi, mutta ennen kuin varsinaista Ares 1 -rakettia edes uskalletaan suunnitella eteenpäin, on päätetty tehdä yksi koelento: raketti on saanut nimen Ares 1 X, ja se seisoo nyt lähestulkoon lentovalmiina VAB:n sisällä Kennedyn avaruuskeskuksessa.
Projekti-insinööri Trent Smith kertoo siitä enemmän:
"Sukkula 56 metriä korkea, Ares 1 on noin sata metriä korkea, joten Ares 1-X on myös noin satametrinen raketti. Kuuraketti Saturnus 5 oli vain noin kymmenen metriä korkeampi, joten sitten Apollo-ohjelman, ei kukaan maailmassa ole rakentanut näin korkeaa rakettia. Ensimmäinen vaihe on halkaisijaltaan 3,7 metriä, ja ylempi vaihe on tätä levemäpi, noin viisi ja puoli metriä. Koska kyseessä on vain koelento, on koko ylin osa pelkkä mallikappale - sen sisällä ei siis ole nyt rakettimoottori, polttoainetankkeja ja avaruusalusta."
"Ares 1 X on siis muodoltaan ja massaltaan samanlainen kuin Ares 1, mutta tässä ei ole yläosassa mitään aktiivisia osia. Sen ainoat toimivat osat ovat ensimmäisen vaihe, sekä raketin ohjauslaitteisto ja kaikkiaan noin 750 erilaista sensoria ja mittaria. Saamme niiden avulla melkeinpä kaiken kuviteltavissa olevan tärkeän tiedon siitä, miten tällainen sata metriä pitkä raketti lentää ja käyttäytyy lennon aikana."
"Tämän raketin erikoisuus on se, että sen yläosa on lähes täysin teräsrakenteinen. Muutamaa alumiinista tehtyä suojusta lukuunottamatta tämä on terästä, mikä on erittäin harvoin raketeissa käytettävä materiaali. Normaalisti se, mihin avaruuslaitteissa pyritään on keveys, mutta meidän tavoitteemme on juuri päinvastainen. Olen itse tehnyt juuri sellaista materiaalitutkimusta, joten on omituista, että nyt meillä on painavia teräsrakenteita ja raskaita rakenteita näiden osien sisällä, mutta tälle on tietysti selitys: me tarvitsemme painoa. Lopullisessa Ares 1 -raketissa on yläosassa rakettimoottori, polttoainesäiliöt, erilasia laitteita ja miehitetty avaruusalus, mutta nyt meillä ei ole näitä, vaan koko yläosa on vain lopullisen muotoinen mallikappale. Sen massan pitää olla kuitenkin sama kuin koko lopullisen raketin yläosan massa tulee olemaan ja siksi olemme tehneet sen niin raskaaksi kuin olemme voineet."
"Itse asiasa se ei ole vieläkään ihan niin painava kuin sen pitäisi olla. Raketin kyljestä näkyy muutama sen sisällä oleva teräslevy, ja siinä on happitankin massaa simuloiva kasa muovin sisällä olevia teräslevyjä ja niiden massa on 45 tonnia. Sen päällä on sitten vastaava vetylastia vastaava massa. Jos voisimme katsoa rakennelman sisään, niin siellä on metallisia rakennustelineitä, joiden avulla levyjä on asennettu sisälle. Tämä on varmastikin ensimmäinen kerta, kun laukaisemme raketilla rakennustelineitä taivaalle."
-
Taivaalle kylläkin, mutta ei kiertoradalle, sillä koelento Ares 1 X on vain pari minuuttia kestävä hyppäys yläilmakehään. Siinä missä Ares 1:ssä on isompi ensimmäinen vaihe ja voimakas toinen vaihe, riittää tämän malliraketin ensimmäinen vaihe vain nostamaan sen vajaan 40 kilometrin korkeuteen. Tämä lennon osa on kuitenkin kaikkein kiinnostavin, koska nestekäyttöisen raketin lentokäyttäytyminen siitä ylöspäin tunnetaan aika hyvin, ja lennon suurimmat aerodynaamiset rasitukset ovat juuri lennon alussa. Siis silloin, kun se lentää tiheän ilmakehän läpi ja kiihdyttää suurimpaan aerodynaamiseen paineeseen. Ares 1:n kaltaista pitkää, hoikkaa rakettia ei ole aiemmin tehty, ja tosiaankin moottorin aikaansaama tärinä on suuri kysymysmerkki.
"Jos minulta kysytään, niin tämän raketin tärkein tehtävä on se, että voimme nähdä miten sitä voi ohjata. Jos emme voi ohjata rakettia, niin mitä sillä voi tehdä? Tämä on lähes sata metriä pitkä erittäin hoikka raketti, joka lentää kiinteällä polttoaineella toimivalla raketilla, jota ei voi suunnata samaan tapaan kuin nestemäisellä polttoaineella toimivaa rakettia, joten haluamme todella katsoa miten ohjauslaitteistot ja niiden tietokoneohjelmat toimivat. Haluamme tietää, miten raketti pyörii lentäessään pituusakselin ympäri, ja kuinka ohjaussysteemi hallitsee sitä. Kuinka siis ohjelmistot käyttäytyvät ja voisimmeko tehdä niitä paremmiksi, tämä on mielestäni tärkeintä."
"Sitten lisäksi on kaikki muu tieto, mitä saamme. Raketissa on lämpötila-antorieta, kalorimetrejä, painemittareita, kiihtyvyysmittareita, säteilymittareita, mikrofoneja, videokameroita - paljon erilaisia mittareita ja antuteita, jotka määrittävät hyvin tarkasti millaisessa ympäristössä raketti lentää, mitä raketissa tapahtuu lennon aikana, kuinka se vastaa lennon rasituksiin."
"Ja kun sitten tiedetään miten tämä hieman erilainen kuin Ares 1, vaikka lentodynaamisesti se on hyvin samanlainen, pystymme lennon perusteella päättelemään tarvitaanko lopullisessa raketissa jossain tukevampi rakenne jossain kohdassa ja voisiko se olla kevyempi toisessa kohdassa. Näiden tietojen perusteella pystymme tekemään päätöksiä, joilla Ares 1:stä tehdään turvallinen raketti."
-
Trent Smith oli ainakin vielä kesäkuussa toiveikas sen suhteen, että Ares 1 lentää vielä lopulta. Nyttemmin on nimittäin esitetty varsin koko projektin hautaamista, mikä periaatteessa voisi olla järkevääkin. Koko NASAn uusi sukkulanjälkeiseen aikaan tähtäävä suunnitelma ja siihen kuuohjelma ovat kuusivuotisen historiansa olleet alirahoitettuja: työ on edennyt paljon alun perin suunniteltua hitaammin, siinä on tehty jatkuvasti kompromisseja ja kaikki suurimmat päätökset on jätetty myöhemmäksi.
Vaikka NASA on esitellyt innokkaasti kuvia tulevista kuualuksista ja puhui esimerkiksi nyt kesällä jo paluusta Kuuhun hyvin mahtipontisesti, ei päätöksiä uusista kuualuksista ja niitä kuljettavasta Ares 5 -kantoraketista ole tehty. Oikeastaan ainoa koko ohjelman osa, jota toistaiseksi on oikeasti tehty, on ollut Ares 1-X. Itse Ares 1 on edelleen paperilla, Orion-aluksesta on olemassa vain erilaisia alustavia mallikappaleita, ja näiden ensimmäinen lento on lykkääntynyt suunnitelmissa jo nyt jonnekin ensi vuosikymmenen puoliväliin. Tietäen miten avaruusprojektit tuppaavat viivästymään, on nykymenolla arveltavissa, ettei Orion olisi valmis vuosikymmeneen.
Niinpä Yhdysvaltain uusi presidentti Barack Obama nimitti jo alkuvuonna komitean pohtimaan aikuisten oikeasti koko Amerikkalaisen miehitetyn avaruuslento-ohjelman tulevaisuutta ja mahdollisuuksia. Komitean johtoon nimettiin Norman Augustine, pitkän linjan avaruus ja hallinto ja tällainen komiteamies, entinen Lockheed-Martin yhtiön johtaja, joka on nyt kiertänyt komiteansa kanssa eri NASAn laitoksissa ja asiaan liittyvissä paikoissa kuullostelemassa mitä tapahtuu ja mitä koko hommasta ajatellaan.
Tässä pelissä on useampi nappula. Ensiksikin on avaruussukkula, jonka käyttö halutaan lopetaa ensi vuonna. Sitten on kansainvälinen avaruusasema, jonka rakentaminen valmiiksi on ollut oikeastaan ainoa syy pitää avaruussukkulat lennossa tähänkin saakka. Kolmas tekijä on se, että miten liikennettä avaruusasemalle hoidetaan sukkulan jäätyä eläkkeelle: miten astronautit kuljetetaan sinne ja sieltä takaisin, sekä miten rahtiliikenne sujuu. Kuinka pitkään avaruusasemaa tulisi käyttää ja mikä on Yhdysvaltain rooli siinä. NASAn tapana historiassa on toimia kuin ADHD-lapsi, eli niin kauan kuin projekti on jännä, siinä ollaan mukana, mutta kun se muuttuu rutiiniksi, se unohdetaan. Haluaako NASA irtaantua avaruusasemasta, kun se on valmis ja sen käyttäminen pitäisi oikeasti aloittaa? Sitten on amerikkalaisten kyky lähettää itse ihmisiä avaruuteen, eli kansallinen ylpeys: halutaanko amerikkalaisissa miehitetyissä avaruuslennoissa pitää tosiaankin vähintään viisi vuotta kestävä tauko ja olla sen aikaa riippuvaisia venäläisten Sojuz-aluksesta? Ja sitten paluu Kuuhun sekä sen vaatima suuri ja kallis kantoraketti sekä kuuhunlaskeutumisalus - suunnitelmat ovat olemassa, mutta aikataulu uhkaa lipsua sellaiseksi, että nyt mukaan tulevat nuoret insinöörit ovat melkein eläkevaareja, kun lennot lopulta toteutuvat. Jos toteutuvat.
Komitean loppulausuntoa vielä odotellaan, mutta jo nyt Augustine on kertonut, että tällaisenaan ohjelma on mahdoton toteuttaa halutussa aikataulussa ja sille annetulla rahoituksella. Joko siis lennot viivästyvät pitkälle tulevaisuuteen tai ohjelmaan pitää syöttää uutta rahaa. Avaruusaseman ylläpito ilman Yhdysvaltoja olisi mahdollista, mutta hyvin hankalaa, joten se ja sen käyttöaika on yksi tulevien suunnitelmien kulmakivistä.
Yksi hahmotelma on sellainen, että NASA saisi 50 miljardia dollaria lisää rahaa ja kuulennot aloitetaan mahdollisimman nopeasti. Kukaan ei tunnu pitävän tästä, ja se onkin epätodennäköinen, mutta tämän suunnitelman mukaan avaruusaseman käyttö loppuisi vuonna 2016, ja se tuhottaisiin hallitusti syöksemällä se ilmakehään. Siihen saakka NASA lennättäisi astronauttejaan Sojuz-aluksin, sillä Orion olisi valmis vasta aseman ollessa historiaa. Ensimmäiset miehitetyt lennot Kuuhun tapahtuisivat sitten vuonna 2021.
Mikäli mennään nyt olevalla rahalla ja halutan päästä Kuuhun mahdollisimman nopeasti, niin se voisi tapahtua aikaisintaan vuonna 2028. Muutoin suunnitelma olisi edellisen kaltainen, eikä tätäkään oiein haluta.
Kolmas vaihtoehto on antaa NASAlle kolme miljardia dollaria lisää rahaa vuodessa, tuhota avaruusasema vuonna 2016 ja pitää koko kuusuunnitelma paljon nykyisen kaltaisena, jolloin ensimmäinet astronautit laskeutuisivat Kuun pinnalle aikaisintaan vuonna 2025.
Kaikki edeltävät suunnitelmat kuitenkaan tuskin toteutuvat, koska avaruusasemaohjelman muut jäsenet, Venäjä, Eurooppa, Japani ja Kanada eivät haluaisi luopua asemasta näin pian, siis vain noin viiden vuoden päästä siitä kun asema on lopulta valmis. Kuten aiheellista onkin, kaikki haluaisivat jatkaa aseman käyttöä ainakin vuoteen 2020 ja kenties pitempäänkin.
Tämä mielessä on hyvin mahdollista, että sukkulalentoja jatketaan vielä parin lennon vuositahdilla vuonna 2011, minkä lisäksi kuulentojen lisäksi harkitaan jälleen vakavammin muunlaisiakin miehitettyjä avaruuslentoja avaruusasemaa kauemmaksi: jos esimerkiksi kaksi Orion-alusta laitettaisiin yhteen, olisi kokonaisuus sopiva lennolle asteroidia tutkimaan. Tai jopa Kuun tai Marsin ohilentoihin, joiden jälkeen laskeutumiset olisivat helpompia tehdä sitten myöhemmin.
Koska Ares 1 perustuu vanhaan tekniikkaan, vaikka onkin uusi raketti, on se nollasummapelin todennäköisin häviäjä, ja omasta mielestänikin ihan aiheesta. Olemassa olevat raketit kun pystyvät lennättämään Orion-aluksen avaruusasemalle ja kauemmaksikin. Augustinen komitea on myös huomioinut sen, että eurooppalainen Ariane 5 kehitettiin aikanaan miehitettyihin lentoihin sopivaksi ja että eurooppalaisen aluksen lisäksi se voisi kuljettaa avaruuteen amerikkalaisen aluksen. Ja periaatteessa vaikka jo nyt, joten kapasiteettia Orionin lennättämiseen on olemassa ja uusvanhan raketin tekemisen sijaan rahat kannattaa käyttää siihen, että Orionin valmistumista kiirehditään.
Mutta suunnitelmia tulee ja menee nyt koko ajan, ja komitea antaa lausuntonsa vasta myöhemmin syksyllä. Joka tapauksessa Ares 1 X:n koelennon päällä on pilviä, mutta hyvin harva haluaisi jättää jo nyt 350 miljoonaa dollaria maksanutta rakettia laukaisematta. Trent Smith oli vielä kesällä ainakin toiveikas:
"Olen innoissani. Tulen tänne tyytyväisenä joka aamu tekemään tätä rakettia, joka tulee lentämään pian. Jokaisella NASAn työntekijällä on oma pieni työhuoneensa, ja tämä iso halli on minun huoneeni. Suurin maailmassa!"
-
Juuri nyt Ares 1 X:n laukaisua suunnitellaan lokakuulle, mutta päätöksiä puoleen tai toiseen ei ole tehty. Mutta annetaan nyt näiden asioiden olla ja mennään tähän sukkulalentoon STS-128, tosin pienen mutkan kautta. Tapasin kesällä Houstonissa avaruuskävelyharjoitusten lomassa nopeasti Pat Forresterin, astronauttikonkarin, joka toimii tällä lennolla lentoasiantuntuntija ykkösenä, ja kysyin terävän ja mielikuvitusrikkaan kysymyksen: mitä hän oikein ajatteli tulevasta lennostaan?
"Lentäminen avaruudessa on todella hauskaa, tiedän sen edellisiltä lennoiltani. Mitä pitemmälle koulutus lentoa varten etenee, sitä hauskempaa se on, uuden oppiminen ja miehistön mukana oleminen, ja se huipentuu tietysti sitten siihen, kun lennämme ja tulemme takaisin Maahan. Sen jälkeen alkaakin taas tavallinen toimistotyö, kokoukset ja muiden lentojen tukena toimiminen. Olen lentänyt jo kaksi kertaa aikaisemmin ja tästä tulee kolmas, ja todennäköisesti viimeinen sukkulalentoni. En olisi vielä valmis jättämään avaruuslentämistä tämän lennon jälkeen, mutta niin se varmaankin on."
"Tuskinpa tulen enää lentämään Orion-aluksella, se on nuorempien homma. NASA on juuri ottanut uuden astronauttiluokan ja ESA on myös rekrytoinut uusia astronautteja, ja Orion tulee olemaan heidän aluksensa."
"Aiemmin ajattelin aina että laukaisu olisi parasta avaruuslennossa, haaveilin aina siitä kun en ollut vielä lentänyt, ja vaikka se on suuri kokemus ja hienoa, niin mielestäni se ei kuitenkaan vedä vertoja olemiselle avaruudessa. Sille, kun voi tehdä siellä työtä, liikkua ja toimia siellä tehokkaasti, painottomuuden hyviä puolia hyväksikäyttäen. Tämä on mielestäni kaikkein parasta avaruuslennossa: olla ylhäällä kiertoradalla ja tehdä siellä hommia miehistön kanssa. Ja oikeastaan juuri tuo miehistön kanssa lennon suorittaminen, mission toteuttaminen, se on hienoa ja se saa minut aina innostumaan. Siinä on mukana omat henkilökohtaiset suuret tuntemukset, mutta samalla tietoisuus siitä, että teet jotain koko avaruusohjelman hyväksi osana tiimiä."
"Avaruusaseman kasvamisen näkeminen on ollut hienoa. Kahden edellisen lentoni aikana sen ulkoinen koko kasvoi olennaisesti, mutta sisätiloiltaan se pysyi jokseenkin samana. Nyt kahden vuoden aikana kuitenkin sisätilavuus on myös kasvanut paljon, siellä on Columbus-moduli, japanilaisten tutkimusmoduli, liitososa 2, joten sen tilavuuden näkeminen tulee olemana jännittävää. Olen ollut paljon tekemisissä aseman eurooppaaisten osien kanssa, Columbuksen ja myöhemmin vielä asennettavan kupolin kanssa, joten niiden näkeminen avaruudessa on mukavaa. En tiedä kuinka monta tuntia olen ollut Columbuksen sisällä täällä Maan pinnalla, mutta sen sisälle meneminen avaruudessa on varmasti mukavaa ja odotan sitä."
Näin totesi Pat Forrester, ja kuten todettua, on hänen kanssaan taivaalle lähdössä Discoveryn kyydissa myös Christer Fuglesang, jolle tämä on toinen avaruuslento. Hänen edessään on lennolla kaksi avaruuskävelyä, ja juuri niitä hän on sanonut odottavansa lennolta eniten.
Tässä vaiheessa en voi sanoa vielä tämän enempää lennon kulusta, mutta seuraavaa Avaruusradiaattoria odottaessa voitte seurata lentoa muun muassa twitterissä. Fuglesang viestittää avaruudesta nimellä CFuglesang, ja samalla kannattaa seurata myös hänen astronauttikumppaninsa Jose Hernandezin viestittelyä espanjaksi ja englanniksi - hänen tunnuksensa on jännästi Astro_Jose. Hernandezista tulee muuten ensimmäinen meksikolaissukuinen henkilö avaruudessa, sillä vaikka hän on ihan virallisesti amerikkalainen, ovat hänen vanhempansa meksikolaisia. Eikä ihan mitä tahansa, sillä he ovat varsin köyhiä viljelijöitä meksikosta, jotka tulivat Kaliforniaan ja kasvattivat pojastaan olosuhteista huolimatta yliopisto-oppineen. Ja lopulta siis astronautin - jos olette Houstonissa käymässä, niin kannattaa muuten käydä Josen vaimon pitämässä ravintolassa nimeltä Terra Luna Grill, aivan Houstonin avaruuskeskuksen vieressä.
STS-128 -lento on 17. sukkulalento avaruusasemalle ja kun Discovery aikanaan telakoituu avaruusasemaan, tulee siellä tiivis tunnelma - onhan asemalla nyt kuusihenkinen miehistö. Siis 13 henkilöä jakamassa aseman vajaat tuhat kuutiota olevaa sisätilaa. Juuri nyt avaruusasemalla ovat venäläiset Gennadi Padalka ja Roman Romanenko, kanadalainen Robert Thirsk, amerikkalaiset Michael Barrett ja Tim Kopra sekä koko poppoon komentajana toimiva Euroopan avaruusjärjestön belgialainen jäsen Frank de Winne. Heistähän yksi on saanut kovasti huomiota täällä Suomessa, Tim Kopra, jonka sukujuuret ovat Suomessa. Hänen tilalleen asemalle nousee nyt Discovery-sukkulan kyydissä Nicole Scott ja Kopra palaa takaisin Maahan. Kyseessä oli ihan suunniteltu toimi, vaikka nyt alkuviikosta uutiset jopa täällä YLEssä kertoivat, että Kopran paluu tapahtuisi jotenkin etuajassa. Jo pitkään on ollut selvää, että hän sai kyydin ylös edellisellä sukkulalennolla ja palaa tällä lennolla STS-128. Kolmikuukautinen oleskelu asemalla muodostui kuitenkin alunperin aiottua lyhyemmäksi, koska kesän sukkulalento viivästyi siitä mitä oli aikomus, mutta toisaalta lento saattaa taas nyt pidentyä tuolla kuukaudella, mikäli Discovery pääsee matkaan vasta lokakuussa.
Sukkulan miehistö tekee tällä kertaa monia pieniä töitä, ja aluksen rahtiruumassa on mukana Leonardo, eli yksi italialaistekoisista sukkulan ruumassa kuljetettavista rahtimoduleista, jotka liitetään lennon ajaksi osaksi avaruusasemaa. Niiden sisällä on rahtia, ruokaa, tarvikkeita ja erilaisia laitteita, ja kunhan ne on purettu modulista sisälle avaruusasemalle, lastataan modulin sisälle roskaa ja Maahan takaisin tuotavia tarvikkeita. Hohdokkaasti siis astronautit toimivat paluumatkallaan myös roskakuskeina.
Mutta nyt aika alkaa loppua ja tämä varsinaiseksi yksinpuheluksi muodostunut Avaruusradiaattori häipyy eetteriin. Kiitos seurasta, onnea Discoveryn astronauteille ja kuulemiin syyskuun loppuun.
>>> Christer avaruuskävelyllään edellisen lennon aikana: "Okei!"
