Alf Rehn: maine ei käänny valuutaksi

Onhan tuo kiintoisaa pyörittelyä, mutta siinä on hiukan hiertävä lähtökohta - siis näin maallikon ja ainoastaan sosiaalisen median aitoon sosiaaliseen käyttöön tottuneen näkökulmasta - nimittäin institutionaalisuuteen sitoutuminen. Koko ajan puhutaan yrityksen tavasta käyttää sosiaalista mediaa, vaikka minun käyttäjäkokemukseni sosiaalisesta mediasta on se, että se on valtavan hyvä kohtaamisen ja (ilmaisen) jakamisen väline - ei niinkään markkinoinnin ja myymisen. Ja myymisestähän yrityksen "sosiaalisuudessa" kuitenkin aina on kyse.
Yritysnäkökulmasta on varmaan ihan luontevaa myös määritellä identiteetti tavaroiden ostamisen tai fb-profiilien luomisen kautta. Voimme toki tehdä näin - siis että kun ostan Ferrarin ja kokaiinia sekä kehuskelen sillä Facebookissa, kerron itsestäni muutakin kuin sen että minulla on enemmän rahaa kuin ihmiselle on hyväksi - mutta silloin identiteetti pirstoutuu niin pieniksi palasiksi, että se uhkaa jo kadottaa sisältönsä tykkänään. Talouspaperi identiteettiattribuuttina? Kissanruoka? Pölynimuri? Musiikki ja kirjallisuus yms, kyllä - mutta silloin ollaankin jännittävässä tavaran ja taiteen välimaastossa.
Anteeksi vain, mutta yritysnäkökulmasta avautuva ihmiskuva tuntuu pelottavan litteältä.
Puhe tulevaisuudesta on aina viihdyttävää, niin nytkin, mutta jokin siinäkin hiertää; tuntuu nimittäin suorastaan totalitaariselta tämä käsitys, että tulevaisuuden maailma on niin yhdenlainen. Siis niin yhdenlainen, että vain natiivit ovat siellä suvereeneja eleskelijöitä. Veikkaan, että Alfin lasten aikuistuessa maailmassa on vielä kolkkia, jonne ei saada edes sähköä, pienemmistä globaaleista ja lokaaleista eroista puhumattakaan.
Aikakausien sekä sukupolvien erot eivät ole veitsenteräviä. Vaikka olenkin syntynyt 1950-luvulla, elän käsittääkseni aivan yhtä täysin nykyhetkeä kuin 2000-luvulla syntyneetkin. Tilanne ei myöskään muutu, vaikka tekniikka kehittyy - tuossa Alfin ajattelussa jokainen nyt (siis kaikkina aikoina, kaikkien aikakausien preesensissä) elävä on aina jotenkin kehitysvammainen verrattuna niihin, jotka elävät jonkin ajan kuluttua; myös ne hänen nettinatiivilapsensa joutuvat kohtaamaan kelkasta putoamisen, ehkä siinä teini-ikään tullessaan...
Kannattaa sitä paitsi muistaa sekin, että juuri mikään tässä maailmassa ei vanhene nopeammin kuin tulevaisuusennuste. Vaikka sen pohjalta kuinka yrittäisimme muuttaa elämäämme jo nyt yhteensopivaksi sen kuvitellun tulevaisuuden kanssa - jotain siitä ehkä toteutuu, mutta kokonaisuus on kuitenkin aivan muuta ja ennalta-arvaamatonta. Jos historia jotain opettaa, niin sen, että tulevaisuus on sittenkin aina toisenlainen kuin yleisesti luullaan, ns asiantuntijapiireissäkin.

Tuija, kiitos haastattelun tekemisestä. Iso ajatuskuvio loksahti kohdalleen, kun A. Rehn puhui siitä, että avoimuus tarkoittaa väistämättä monia ihan erilaisia rinnakkaisia identiteettejä ja että kun tunnemme henkilön jonkun identiteetin kautta, niin emme ehkä koskaan tiedä hänen muista identiteeteistään. Identiteetit kohtaavat kulloisenkin käyttötarkoituksen mukaan.

Olen törmännyt tähän rajusti avoimen oppimisen opettelussa. Olen monissa yhteyksissä kehunut kanadalaisten yliopistojen / tutkimusinstituuttien kaikille sosiaalisessa mediassa avaamia kursseja, joiden aihe on avoimessa maailmassa pärjäämisen taidot. Oppimismaailma on uudelle tulijalle ollut raju, koska oppiminen on lonkalta paiskattu ihan kaikille avoimiin paikkoihin. Tilanteen hienous piilee siinä, että matkustamatta ulkomaille ja pyrkimättä koulutusohjemiin ja maksamatta lukukausimaksuja pääsee huippuluokan opetukseen mukaan. Opetuksen tarjoajan intressi avata kursseja maksavien ja opintopisteet saavien lisäksi kenelle tahansa ulkopuolisille on ison oppijajoukon tekemä kurssien avoin kehittämistyö sekä siinä ohessa karttuva tutkimnustieto.

Karu puoli on ollut se, että avointa maailmaa ei harjoiteltu mitenkään. Ei sovittu pelisääntöjä, miten siellä käyttäydytään yhdessä. Kävin verkko-opettajakoulutuksen Suomessa 2004-5 ja silloin vielä korostettiin luottamuksen rakentamista yhtenä kaikkein keskeisimpänä osaamisena verkkokursseilla. Näilä eväillä menin mukaan. Shokki oli iso.

Olen verrannut avointa oppimismaailmaa yliopistoon, jossa ovet ovat kurssin aikana auki kenelle tahansa tulla opettamaan mitä tahansa - asiaa tai asian vierestä, täysin ilman kontrollia. Tosiasiassa tilanne voikin muuttua yhtäkkiä keskiyöksi ja paikka olla täynnä naamiot päällä mellastavia henkilöitä - kaikki oppimisen nimikkeellä. Verkossa absurdius kasvaa vielä potenssiin, kun sama henkilö voi olla samaan aikaan paikalla, niin halutessaan, vaikka kymmenen eri naamiota suojanaan - kymmenellä eri identiteetillä ja kymmenellä nimellä ja eri mielipiteellä. Koskaan ei selviä, kuka on oikeasti olemassa.

Viimeisin kurssi #PLENK2010 (Personal Learning Environment Networks and Knowledge) käynnistyi tällä viikolla. Nyt painotetaan erityisesti kurssin merkitystä avoimen oppimisen tutkimushankkeen osana. Jostain piti lähteä liikkeelle - kaksi vuotta sitten "kurssi" vyöryi eteen päin ja ohjeistuksen voi kiteyttää siihen, että "olette täällä juuri sen takia, jos teitä tämmöinen oppiminen hämmentää". Kursseille on tiivistynyt valikoima pitkään verkko-optettaneita henkilöitä ja - ennen kuin on tutkimus pidemmällä - olen tulkinnut oman kokemuksen perusteella, että tämä monella identiteetillä mellastaminen on jo maailmalla ihan eri tavalla arkipäivää ja rutiinia kuin meillä. Olen ihmetellyt, ettei kukaan muu ole tästä häiriintynyt. Olen 2008 ja viime kesänä yrittänyt verkossa kysellä vaihtuvina avattarina esiintymisen taustoja. Kysymystäni on saatettu jakaa eteen päin, mutta olen jäänyt vaille vastausta. Käsittelimme tätä Aalto -yliopiston taannoisen #someme -seminaarin työpajassa ja pidimme outona ja epäeettisenä käyttäytymisenä sitä, että kun esim. minä olen lähtenyt kursseille ihan tosissani etsimään yhteistyökumppaneita tuleviin projekteihin - ja sitten käykin ilmi että esim. 10 nimeä, valokuvaa ja profiilissa kerrottua tavoitetta ja taustaa ovatkin kaikki vain leikisti olemassa.

Toisaalta - vaikka muodostin A. Rehnin puheen perusteella käsityksen, että avoimessa maailmassa leikkijät on vain kestettävä, opittava tunnistamaan ja filtteröimään pois ennen kuin jatketaan yhteistyötä, niin oppimisen taannoisten konferenssien nousevia, ihan uudella voimalla painotettuja teemoja ovat etiikka, moraali, rehellisyys ja toisten oppimisen tukeminen ja kunnioittaminen - avattarilla leikittäessä nämä jäävät piiloon. Käytäntö on osoittanut, että kiusanhenkisyys perii voiton.

Mielenkiintoista nähdä miten paljon tilanteeseen voi vaikuttaa. Tuleeko avoin tarkoittamaan avointa mahdollisuutta kiusata ja siksi tarvitaan oikeaan oppimiseen suljettuja ympäristöjä, joihin tulijan identiteetti tarkistetaan ja hyväksytään? Onko pelisääntöjen luominen ja ylläpitäminen avoimella joukkovoimalla mahdollista?

Lopuksi: Kun alkaa parin vuoden jälkee nähdä tilannetta jo vähän etäämmältä, niin alkaa kirkastua, että itse asiassa viemme avoimeen maailmaan kaikki suljettujen palaverien ja sessioiden vinoumat. Mitenkäs me yhtäkkiä osaisimme kommunkoida ihan tosissamme, kun olemme sosiaalistuneet siihen, että pomo lohkaisee vitsin ja muut ovat hiljaa, kun tulee joku vaikeampi asia puheeksi. Juuri oman näkemyksen valtavaa laajentumista pidän avoimien ympäristöjen suurimpana antina - sitä voi käydä harjoittelemassa ihan ilmaiseksi ja työnanatajan tarjoamista koulutksista riippumatta. Feikit identiteetit ovat lieveilmiö, joka on jo vahvasti olemassa ja tulee varmasti paisumaan, kun sosiaalisesta mediasta tulee valtavirtaa. Minua motivoi olla mukana tekemässä eettisestä toiminnasta myös selkäytimestä lähtevää käyttäytymistä - avoimesti ja ilman naamaria naamalla.