Machinima, monipuolista mikroelokuvaa

Löysin machinimat loka-marraskuussa 2009. Perehdyttäjänäni kone-elokuvaan toimi loistava Second Life –blogi New World Notes, jonka seuraamista suosittelen kaikille SL-kiinnostuneille. Blogi esittelee säännönmukaisesti myös machinimafilmejä ja sen vinkkaamana löysin ensimmäiset machinimasuosikkini.

Machinimaa voi ajatella köyhän miehen elokuvamuotona – onhan mahdollista vääntää machinimapätkä kokoon ihan ittekseen – mutta näen sen ennen kaikkea uutena ilmaisuvälineenä ja taidemuotona, jossa riittää genrejä jokaiseen makuun. Koska pidän itseäni ns. sisällöntuottajana – anteeksi ruma sana – minua ovat aluksi innostaneet eritoten tarinalliset, käsikirjoitetut machinimat (Princess and the Pea, A Woman's Trial). Nyttemmin olen katsonut paljon myös kokeellisempia machinimoja (Boundless, No Color), ne uppoavat ajatusten virittäjänä ja silmäkarkkina. Machinima voi ottaa myös kantaa (The French Democracy) tai opastaa, raportoida, promota. Machinima  taipuu moneksi ja sitä näkyy yhä enemmän, sitä mukaa kuin uusia käyttötarkoituksia keksitään. Machinima on jo selkeästi irtaantunut lähtökuopistaan, pelien taltioimisesta. Mm. Shanghain 2010 World Expossa on esillä myös machinimafilmejä.

Olen vielä kaukana parhaiden machinimaattoreiden tasosta, mutta lyhyessä ajassa on silti tapahtunut paljon. Tein lähes kylmiltään Yle Tulevaisuus Labille Kummitustalo-machiniman, jonka päätarkoitus oli esitellä Ylen omaa Second Life –edustustoa. Kyseinen paikka on ns. vaihtolavaste, holodeck, jossa yleläiset voivat vapaasti harjoitella SL-elämistä ja myös kuvaamista. Kummitustalo on harjoitustyö, ei täysin onnistunut, mutta lähtötasoon (lähes nolla) nähden varsin kelpo tuotos.

Heti kohta Kummitustalon valmistumisen jälkeen osallistuin helmikuun alussa työryhmän toisena jäsenenä - sain innostettua vanhan ystävän machinimointiin mukaan - Opetusministeriön ja AVEKin Digidemo-pitchauskilpailuun , jossa esittelimme konsepti-idean opetuksen lisämateriaaliksi tarkoitetusta machinimasta. Työnimellä ”Machinimaa muksuille ja murkuille” kulkenut ideamme valittiin 70 pitchatusta ideasta 20 palkitun joukkoon. Tässä vaiheessa teimme jo ystävän kanssa täyttä häkää ensimmäistä yhteistä machinimaamme, Tuskaa. Se perustuu Edith Södergranin samannimiseen runoon ja on perinteinen kolmiodraama. Päätimme jo suunnitteluvaiheessa että emme kikkaile, keskitymme tarinaan. Tuska on kaikessa yksinkertaisuudessaan (tekeminen ei sitä kyllä ollut…) kerännyt kehuja, myös ammattimaisilta tai lähes ammattimaisilta machinimaattoreilta. Se on helppoutensa ansiosta kiinnostanut myös machinimaa tuntemattomia katsojia.

Tuskan valmistuttua kehitimme toisen machinima-konseptin, joka sai huhtikuussa AVEKin Digidemo-valtionavustuksen. Tähän konsepti-ideaamme liittyen valmistelemme parhaillaan kahta musiikkimachinimaa kalifornialaiselle laulaja-lauluntekijä Beth Thorneylle. Teemme biisit Still can’t hide (2010) ja Done (2006). Käsikirjoitukset molempiin valmiina, alustava kuvaussuunnitelma toiseen, tällä hetkellä on käynnissä avatarten stailaus kuvauksia varten. Näissä pätkissä aiomme kokeilla myös uusia kuvausjippoja, mm. käsivaralla kuvaamista suoraan ruudulta, joka on juuri nyt machinimarintamalla Se Juttu. Tuloksen on oltava musiikkivideomainen ja biisejä tukeva, mutta ei niitä suoraan kuvittava.

Kun kerron machinimasta ja ympäristöstä (Second Life) jossa sitä kuvaan, joudun lähes aina selittämään jokaisen käyttämäni termin; machinima, virtuaalimaailma, avatar. Avattarilla toimiminen ja virtuaalimaailmassa kuvaaminen ovat asioita, joita ei voi kovin nopeasti selittää auki ja moni käsittääkin machiniman jonkinlaisena animaation muotona. Kone-elokuva on kätevä sana, mutta sekään ei kuvaa machinimaa riittävästi. Kuvaisiko sanapari kolmiulotteinen kone-elokuva sitä hieman paremmin?

Toinen asia mihin törmään jatkuvasti on se, että virtuaalimaailmassa toimiminen käsitetään todellisuuspaoksi. Olen kenties jo liian sisällä virtuaalissa voidakseni ymmärtää ajatusta; minulle virtuaalimaailma alkaa olla todellisuutta siinä missä tämä ns. reaalitodellisuuskin. New Worl Notes puhuu paljon mixed realitysta, siitä miten reaalimaailma ja virtuaalinen maailma limittyvät. Ihmiset virtuaalissa ovat todellisia ihmisiä, eivät pikselimössöä. Jokaisen avatarilmentymän takana on aina lihaa ja verta. Vainoharhaisuudella ei etene: kannattaa olla avoin ja vastaanottavainen, siten virtuaalielämästä (ja kaikesta sosiaalisesta mediasta) saa enemmän irti. Olen tutustunut huikeisiin persooniin, ensin avattarina, myöhemmin myös todellisina niminä ja kasvoina joiden kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä Second Lifen ulkopuolella. Itse asiassa tutustumisen jossain vaiheessa virtuaalimaailman virikkeisyys alkaa häiritä ja yhteydenpitoa on helpompi jatkaa muulla tavoin, chateissa, puhelimitse, sähköpostitse.

Ystäväni nimitti minua avantgardistiseksi löytöretkeilijäksi (hih!), jonka seikkailut Second Lifessa ja sen seurauksena syntyvät machinima-kartoitukset tekevät virtuaalisia maisemia tutummiksi muillekin. Toivon näin. Olen vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa avattaret yleistyvät ja naamakirjat yms. ovat enemmän tai vähemmän kolmiulotteisia. Lisätyt todellisuudet lisääntyvät ja yhdistävät ihmisiä uusilla tavoilla. Kommunikointi lisää ymmärrystä ja maailma pelastuu! No, oikeasti kaiken ei tarvitse olla ihan näin vakavaa ja ylevää korkealentoa… minulle machinima on mediamuoto, jonka katsominen on antoisaa ja sen parissa puuhasteleminen on sekä hauskaa että haastavaa. Ja eritoten kaikenlaisen mikroviestinnän yleistyessä se on mitä mainioin liikkuvan kuvan mikroilmaisuväline. Kohtalaisen kevyt tuottaa, helposti jaeltava, nopea katsoa.

Tälle ai-laav-machinima-vuodatukselle on erittäin pätevä syy: teen Ylelle aikavälillä toukokuu-syyskuu kuusiosaisen machinimasarjan joka esittelee suomalaisia Second Life –toimijoita. Postailen Aikaleima-blogiin juttuja sarjan edistymisestä, seuraava merkintäni (jo toukokuun aikana) kertoo yksityiskohtaisemmin tulevan sarjan yksittäisistä osista. Ennen sitä… katsokaa ihmiset machinimaa, voitte yllättyä siitä miten taipuisa mediamuoto se on.