Wii, sakset ja näkkileipä

Kemianopettajallani oli tapana kertoa omituisia esimerkkejä, joilla on ilmeisesti ollut kauaskantoinen vaikutus ajatteluni kieroon kasvamisessa. Niiden sankarina oli usein vaimon veli, jonka kummallisiksi päähänpistoiksi ajatuskokeet naamioitiin. Erään tarinan mukaan vaimon veli oli opettanut lapsensa sanomaan saksia näkkileiväksi ja päinvastoin. ”Sit kun sillä oli nälkä se huusi äiti anna sakset.”

Oman lapseni kohdalla on monesti herännyt hinku tehdä pieniä sakset-näkkileipäkokeita. Ilmeisesti lapsi on fiksumpana kuitenkin tämän vaistonnut ja tarkistaa vastauksia kysymyksiinsä jatkuvasti useasta eri lähteestä. Onneksi teknologinen kehitys antaa mahdollisuuksia tarkkailla edes sitä, kuinka lapsi kasvaa täysin eri todellisuudessa tai järjestyksessä kuin, mitä itse olen kasvanut.

Joululomalla, kun täytyi ottaa kaikki keinot käyttöön lapsen viihdytyksessä, laitoin hänet pelaamaan jotakin yksinkertaista peliä DVD:ltä sen kaukosäätimen avulla. Lapsiparka huitoi ja huitoi kaukosäätimellä ruutuun ja ihmetteli kun mitään ei tapahdu. Jouduin kaksi kertaa ravistamaan päätäni ja miettimään, mitä se nyt tekee, ennen kuin tajusin, että lapsi yrittää etsiä milloin käden kuva tulee näkyviin ruudulle kuten wii:n kapulaa käytettäessä.

Kun lapsi sai ottaa kuvia kameralla, jonka ranneke kiristettiin käteen, ettei kamera tippuisi, kommentoi hän: ”niin kuin wiissä”. Kerran jouduin selittämään, ettei tavallista muovista vannetta pyöritettäessä ole välttämätöntä seistä minkään nurin käännetyn pallin päällä, vaan ihan lattia riittää. Luonnollisesti virtuaalinen keilaus, tennis ja golf ovat hänelle huomattavasti tutumpia kuin vastaavat lajit ruudun ulkopuolella. Ekan kerran kytkiessäni lastani konsoliin, muistan kuitenkin hieman epäröineeni ja mielessäni ehti jopa käväistä, onko se nyt oikein opettaa lapselle urheilua ensin virtuaalisesti. Jos se vaikka oppii vääriä liikeratoja?

Tämä huoli voi tietenkin syntyä sellaisen vanhemman todellisuudesta käsin, joka on aloittanut virtuaalisen tenniksen pelaamisen valkoisella palkilla mustalla ruudulla ja on edelleen täysin hämmentynyt siitä, että wii:llä pelaaminen tuntuu niin oikeelta. Uuden vuosituhannen lapsille wii on vain peli eikä mitään sen kummempaa todellisuuden virtuaalista mallintamista. Tyttäreni wii-keilaa paremmin kuin minä, koska ei yritä tehdä sitä niin kuin oikeesti, sillä oikean keilapallon käsittelyyn ei hänellä riitä voimat vielä vuosiin. Vain äiti voi saada kiksit siitä, että keilaa virtuaalisesti niin oikeesti, että saa reisilihaksensa kipeäksi moneksi päiväksi. Lasten maailmassa, ennen ja nyt, leikki ja pelit tulevat ensin. Enkä minä voi syyttää Pongia siitä, että en kerta kaikkiaan saa palloa syötettyä verkon yli, jos vahingossa eksyn maila kädessä oikealle massakentälle. Ja kieroon kasvamisessani on varmasti suurempiakin syitä kuin Commodore 64:n joystickillä treenattu seiväshyppy.

Vaikka en saa sekoitettua tytärtäni saksilla ja näkkileivällä, ovat sentään muna ja kana välillä eri järjestyksessä. Ainakin käyttöliittymällisesti. Siis oikeesti.