Jakamistalous - kolikon kääntöpuoli

Jakamistaloudesta on viime aikoina puhuttu paljon myös Suomen mediassa, ja erityisesti on keskitytty tämän uuden talouden muodon mahdollisuuksiin. Jakamis- ja välitystalous eivät ole vielä vakiintuneita vakiintuneita talouden muotoja Suomessa, mistä kertoo esimerkiksi Überin jatkuva vääntö viranomaisten kanssa siitä, onko kyseessä taksiliiketoiminta vai kyydinjakopalvelu ja millaisia säädöksiä siihen sovelletaan.

Monet jakamis- ja välitystalouden muodot ovat toistaiseksi niin pieniä, että vakiintuneita käytänteitä ei ole vielä muodostunut. Siksi nykyiset palvelut ovat pioneereja, joiden perusteella toimintatavat muotoutuvat. On hyvä tunnistaa se kulttuurinen ympäristö, jossa nämä pioneeripalvelut ovat syntyneet, ja huomata myös erot Suomeen verrattuna. Jakamistalouden ideaalit perustuvat siihen, että ihmiset voivat jakaa omistamiaan asioita silloin kun eivät niitä käytä, ja saada siitä korvausta. Tämän mahdollistamiseksi luodaan alustoja, joiden käyttäjistä kilpaillaan. Koska jakamistaloudessa ei välttämättä myydä ammattitaitoa, on myös hintataso yleensä alhaisempi kuin vastaavassa perinteisessä palvelussa.

Jakamistaloudesta tavalliseen talouteen

On myös otettava huomioon, millaisia muotoja palvelut saavat kasvaessaan. Monet Suomeenkin rantautuneista jakamistalouden malleista, kuten Über ja Airbnb, perustuvat siihen, että ne eivät ole tekijänsä päätoimi. Alkuperäinen idea on ollut luoda alusta, jonka avulla ihmiset voivat jakaa omistamiaan asioita ja taitojaan silloin kun eivät niitä itse käytä, eli satunnaisesti. Kun palvelu kasvaa, myös monet sen käyttäjät liukuvat lähemmäs yrittäjyyttä.

Nyt on se hetki, jolloin luodaan raamit sekä sille, miten välitys- ja jakamistaloutta käsitellään Suomessa, että sille, millaiset edellytykset uusien palvelujen syntymiselle tarjotaan tulevaisuudessa. Tämä vaatii uusia näkökulmia työhön ja yrittäjyyteen, sekä niihin liittyvään sääntelyyn. Ehkä koko jakamistalous terminä onkin vääristynyt, ainakin jos puhutaan isommista digitaalisista välitystalouden alustoista kuten Überista, koska silloin kyse ei ole enää pelkästä vapaa-ajan harrastuksesta, vaan liiketoiminnasta.

Siinä vaiheessa, kun jakamistalouteen kuuluvasta toiminnasta tulee täysipäiväistä, sen luonne muuttuu. Jos jakamistaloudella haluaa hankkia elantonsa, on oltava valmis toimimaan kuin täysipäiväinen yrittäjä. Joskus toiminta ja yhteiskunta joutuvat tällaisessa tilanteessa hankaukseen. Niin kauan kuin jakamistalouden toiminta on pienimuotoista, eikä pääelinkeinomaista toimintaa, on järkevää, että se pysyy joidenkin rakenteellisten instituutioiden ulkopuolella. Silloin se on verrattavissa esimerkiksi satunnaiseen vanhojen tavaroidensa myymiseen kirpputorilla. Milloin jakamistalouden luonne muuttuu? Missä määrin yhteiskunnan tulisi puuttua jakamistalouden toimintaan sääntelyin? Näihin kysymyksiin joudutaan ottamaan pian kantaa ja luomaan selkeät mallit joiden puitteissa voidaan rakentaa kestäviä jakamistalouden malleja Suomeen.

Suurin ja ammattimaisin liiketoiminta yleensä syntyy jakamistalouden mahdollistavan alustan tuottamisesta ja pyörittämisestä, ja tähän välitystalouteen ja sen sääntelyyn yhteiskunnan kannattaakin panostaa.

Ongelmia kuitenkin syntyy, jos työn tekijän oletetaan toimivan yrittäjän lailla, mutta alustan ylläpitäjä (esimerkiksi Über) hyötyy kohtuuttomasti suhteessa itse työn tekijöihin, tai jos työn tekijällä ei ole oikeuksia määrittää esimerkiksi työnsä hintaa.

Jakamistalous on myös median tulevaisuutta

Jakamistalous voi myös olla ideoiden jakamista, tai erilaisia yhteiskehittämisen malleja. Silloinkin tärkein osanen on toimiva alusta, joka mahdollistaa yhteistoiminnan välittämisen.

Myös median tulevaisuus on hyvin kiinni välitystaloudessa. Yhteisölliset palvelut kuten YouTube mahdollistavat sen, että kuka tahansa voi luoda sisältöä, ja saada potentiaalisesti yhtä laajan katselijakunnan kuin perinteisessä televisiossa. Nyt myös mediatalot ovat kiinnostuneet näistä pienimuotoisemmista tekijöistä, jotka parhaimmillaan saavat enemmän katsojia kuin kaupallisesti tuotetut ohjelmat.

Median kuluttajien osallistaminen esimerkiksi televisio-ohjelmiin on jo yleistä. Ylen suunnitelmissa on lopettaa toimitettu Ajankohtainen Kakkonen -makasiiniohjelma ja tuottaa tilalle A2-teemailtoja, joiden ytimessä on katsojien ottaminen sosiaalisen median avulla mukaan keskusteluohjelmaan.

Mediatalojen intresseissä on yhä enemmän osallistaa kuluttajia ei pelkästään ottamaan kantaa, mutta myös luomaan ja kehittämään sisältöjä median tarpeisiin. Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti innovatiiviset ja mielenkiintoisia sisältöjä luovat henkilöt.

Tällainen yksityishenkilö voi jossain tapauksessa olla myös vloggari jolla on kymmeniä tuhansia katsojia omasta takaa. Tällöin hämärtyy raja pienen ja suuren toimijan vaikutusvallan välillä.

Pienillä toimijoilla on kiinnostusta lähteä mediatalojen konsepteihin mukaan, mutta millä hinnalla? Jos isot toimijat haluavat parantaa ketteryyttään ja kiinnostavuuttaan nostamalla esiin pienimuotoisia toimijoita, jotka ovat saavuttaneet suosiota vaihtoehtoisissa mediakanavissa, kuten YouTubessa, voi syntyä myös ongelmia. Pienten toimijoiden innovaatiot voidaan valjastaa isojen mediatalojen käyttöön, ja parhaimmillaan siitä hyötyvät kaikki. Tässä piilee kuitenkin myös riskejä, jos vakiintuneita käytäntöjä ja sopimusmalleja ei ole. Mitkä ovat pienten toimijoiden oikeudet ja toisaalta oman toiminnan vastuu ideoiden jakamisessa?

Myös Yle on luonut media-alustoja, joilla pienet tekijät voivat luoda kiinnostavia materiaaleja ja jakaa niitä. Tällaisille aktiivisille medianluojille Yle on hyvä kanava saada näkyvyyttä ideoilleen. Tämä voi kuitenkin johtaa siihen, että saadessaan kiinnostavampia sisältöjä, joita se ei ole itse pystynyt tuottamaan, Yle hyötyy alkuperäisen tekijän kustannuksella.

Kun lähdetään luomaan yhteiskehittämisen malleja, ei aina ole itsestään selvää kuka voittaa. Kenelle kuuluvat yhteiskehittämisessä syntyneen tuotteen tekijänoikeudet, ja kuka saa suurimman taloudellisen hyödyn? Moni pieni tekijä voi lähteä suuren mediatalon yhteiskehittämiseen mukaan ajatuksella, että palkkioksi riittää projektista mahdollisesti saatava maine ja julkisuus, tai tulevat työmahdollisuudet. Jos suosio kuitenkin yllättää, voi palkitsemisjärjestelmä olla epäsuhdassa ideasta saatavaan taloudelliseen hyötyyn, joka menee alustan tarjoajalle eli mediatalolle. Yhteiskehittäminen, jossa monet toimijat kantavat oman kortensa kekoon, on eri asia kuin työsuhteessa olevien ihmisten innovointi yhteisen työnantajan hyväksi.

Voi olla, että Yle on yleishyödyllisen luonteensa vuoksi toimija, joka voi onnistuneesti käyttää yhteiskehittämisen tapoja sisältöjen luomiseen. Jos tällaisista jakamisen ja yhteiskehittämisen malleista halutaan luoda yleinen tapa toimia, on tärkeää, että luodaan myös jonkinlaisia rakenteita oikeuksien turvaamiseksi.

Jakamistalous toimii niin kauan kuin se on osa-aikaista ja pienimuotoista, kun siitä tulee kokoaikaista toimintaa, se ei enää ole jakamistaloutta vaan ihan tavallista taloutta, johon pitää soveltaa tavallista verotusta ja työsuhdemalleja.

Anna Martela on Etnografinen tutkimustoimisto Kennon toimitusjohtaja ja Viola Strandberg tutkimusjohtaja. Kenno on uudenlainen asiakasymmärrystoimisto, jonka mielestä ihmisten arjen kokemukset ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Kirjoitus on ensimmäinen kolmesta pienten ja suurten toimijoiden välistä yhteistyötä käsittelevistä blogikirjoituksista.