Statuspäivitykset, tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ruokkivat todellisuusnälkää
Lyhyys ei ole välttämättä yhtä kuin kiire, pituus ei ole välttämättä yhtä kuin levollisuus. Ajattelen tätä, kun vastaanotan jokapäiväiset kysymykset: miltä sinusta tuntuu juuri nyt? what’s on your mind?
Olen yrittänyt miettiä sosiaalisen median viestien merkitystä itselleni vertaamalla niitä muihin kirjallisen ilmaisun muotoihin. Facebookin statuspäivitykset tulevat vastaan ensimmäisinä. Mitä ne ovat? Paljastuksia? Narsismia? Aforismeja? Juoruilua? Skuuppeja? Länkytystä? Ilmeisesti mitä tahansa, mutta kuvittelisin että ne ovat ehdotuksia keskustelulle ja ajattelulle.
Ne ovat kommunikaation alkuituja, ne ovat väitteitä ja ehdotuksia. Ne eivät putoa ylhäältä, niistä ei tarvitse välittää, niistä voi välittää, niitä voi välittää. Ne paljastavat lähteensä ja kertovat tunnetilan. Niiden kynnys on matala. Voin olla ilman niitä. Voin dissata ne eikä kukaan moiti minua. Pidän tätä hyvänä. Kysymys ”mitä ne ovat?” on hyvä. Se toteutuu lyhyessä ja välittömässä muodossa. Se pitää tekijän ja vastaanottajan valppaana. Vakiintuneiden muotojen sisällä kaikki jähmettyy.
Suuryhtiön toimitusjohtaja tai korkeassa asemassa olevaa poliitikko pitää puheen. Ilmaisullisesti hän on kahleissa, hän voi ainoastaan myötäillä niitä ajatuksia, jotka jo ovat vastaanottajan päässä. Hän ei voi olla intiimi, hän ei voi puhua hajuista. Ymmärrämme sen, hajut ovat liian yksityinen asia ja korkeassa asemassa oleva henkilö puhuu joukoille, joita edustaa. Entä maut? Hän ehkä korostaa hyvää makua, mutta silloin maku on jo muuttunut metaforaksi, se tarkoittaa hyvätapaisuutta, se tarkoittaa konvention mukaista, tavanmukaista. Kysymys ”mitä se on?” on tässä tarpeeton.
Standardiromaanissa on jotain kammottavan keinotekoista. Aina tuntee kuinka sen pyörät kirskuvat, kun se etenee. Ajatus ei ole minun vaan W.G. Sebaldin. Tunnistan tunteen ja niin sen tunnisti myös jenkkikirjailija David Shields, joka siteerasi Sebaldia kirjassaan Reality Hunger. Tämä ”todellisuusnälkä” on runsaasta kuudestasadasta lyhyestä luvusta tai sitaatista koostuva kirja, jossa Shields kaiken muun lisäksi tarjoaa ajatusta siitä, että mielenkiintoinen kirjoittaminen tapahtuu lajien välissä.
Miksi tosi-tv, muistelmat ja tunnustukset ovat nykyään halutuimpia lajeja? Siksi että ne ovat ajan vastaus realismin janoon, todellisuusnälkään. Välittömyys ja suodattamattomuus on niiden muotoon rakennettu myyntivaltti.
Romaaniin päästäkseen lukijan on opiskeltava kokonainen keinotekoinen maailma, mikä on rasittavaa, sillä maailma ja ”todellisuus” ovat lukijalle läsnä joka hetki. Mielenkiintoisempaa fiktiota löytyy nonfiktion puolelta. Muistelmat ovat silkkaa fiktiota. Kirjaa varten kaikki on uudelleenrakennettava ja uudelleenkuviteltava. Mutta lähtökohta on kutsuva: minä tiedän, minä muistan.
Mielenkiintoisemmaksi lajiksi Shields nostaa esseen, joka jo nimensä pohjalta on yritys ymmärtää, mistä on kysymys, mitä tämä on ja millaista on elää tässä ajassa. Sitä yritystä minäkin haen ja on hyvä, jos pääsen asian ytimeen mahdollisimman nopeasti. Pitkät vuodatukset saattavat olla terapeuttisia tekijälleen, harvoin kokijalle.
Minun on vaikea perustella itselleni, miksi tutustuisin suureen määrään roolihenkilöitä ja opiskelisin vaikeasti hahmotettavan juonen, kun haluan päästä kiinni tekijään. En etsi teemaa, aatetta, näkökulmaa tai poliittista kantaa. Haluan kärsimättömästi saada selville, mitä asiaa tekijällä on, millainen hänen äänensä on, mitä hän ehdottaa, epäilee, uumoilee. Mitä hän yrittää sanoa minulle? Mitä hänen mielessään on?
J.P. Pulkkinen, Tuottaja, Yle Kulttuuri
