Polkupyörällä Islannissa: Keflavik 2500 km
9.8. Keflavik 2500 km
Viimeinen viikko Islannissa on ollut ankaraa vääntöä itseni ja luonnonvoimien kanssa. Tiesin paluun luoteisilta vuonoilta raskaaksi, ja olin siihen varautunut, tiedossa oli mm. kymmenkunta rajua nousua, mutta silti psykofyysinen polttoaine hupeni varatankille jo reilusti ennen Reykjavikia. Yksi lepopäivä kuukaudessa on aivan liian vähän, ja uupumus alkoi painaa päälle.
Ensimmäinen paluupäivä Isafjördurista alkoi puoliraskaalla nousulla kaupungin laitamille tunnelin suulle. Kuutisen kilometriä pitkä kalsakka tunneli oli sikäli erikoinen, että sen keskellä oli risteys ja risteyksen jälkeen tunneli jatkui yksikaistaistaisena. Kohtaamislevikkeitä oli parinsadan metrin välein. Aloitin urakan vain kypärän takavalo päällä, mutta tunnelin kaventumisen jälkeen oli kaivettava esiin etuvalokin. Pyähdyin myös lisäämään vaatetusta, sen verran hyytävää kiven sisällä oli. Tunneli toi seuraavan vuonon vuorenrinteeseen, josta sain lasketella raikkaassa ilmassa hienoissa maisemissa pari kilometriä rantaan. Reipas vastatuuli odotti alhalla, puskin sitä vastaan muutaman kilometrin, ennen kuin edessä oli kolmen vartin kiipeäminen seuraavaan solaan. Noususta puolet oli ankaraa kitkuttamista vastatuuleen. Raatamista seurasi hulppea lasku rajussa sivutuulessa seuraavan vuonon rantaan, minkä jälkeen tie kääntyi suoraan päin tuulta noin kymmenen kilometrin matkan vuonon pohjukkaan. Puskemisessa vierähti puolitoista tuntia. Toisella rannalla odotti voimakas myötätuuli, ja olin hujauksessa Thingeyrin kylässä, jossa vetäydyin hieman ahtaaseen mutta lämpimään ja tuttavalliseen pieneen hultoasema-hampurilaisbaari-kyläkauppaan.
Sain puolessatoista tunnissa itseni vilusta ja väsymyksestä takaisin tien päälle. Edessä oli matkan rajuin 15-kilometrinen. Reitti muuttui soraksi vielä ennen taajaman loppumiskylttiä, ja se lähti saman tien jyrkkänä kohti rinnettä. Parin kilometrin hitaan väännön jälkeen edessä oli puolen kilometrin lasku ja sitten pari kilometriä tasankoa. Ja sitten se alkoi: kuuden kilometrin nousu suoraan pilveen. Raadoin tunnin ja kolme varttia kuoppaisella sorapinnalla polkaisu kerraallaan, pari kertaa pidin aivan lyhyen hengähdystauon. Tunnelma oli samanlainen kuin kuvissa, joita olin nähnyt Intiasta Himalajan alarinteiltä, joissa tie nousee laaksosta kohti seuraavaa porrasta. Liikennettä oli jonkun verran, ja lähes jokaisen vastaantulevan auton ikkunasta näkyi ylösnostettu peukalo, mikä on kyllä huono merkki pyöräilijälle: osuus on todella vaativa. Kesken kapuamisen tuijottelin välillä pilveen verhoutuneen rinteen reunaa ja yritin vain arvuutella, missä kohtaa tie puikahtaa solaan. Pilvessä oli kylmää muttei niin kosteaa kuin esimerkiksi sankassa sumusssa. Viimeisen vartin vaelsin ylöspäin udussa. Kaiken kaikkiaan tie nousi alle kuuteensataan metriin, mutta rinneprofiili oli raju ja pilvet alhaalla. Ja näissä korkeuksissa on Islannissa kesällä runsaasti lumijäämiä, erotin usvan läpi solan kumpujen seinistä valkoista ornamenttia. Ylhäällä oli yksinkertainen, vähän epäsiisti koppi, jossa hätään joutuneet voivat myös yöpyä, siellä on sänky ja huopa. Käytin kymmenen neliön mökkiä vaatetuksen lisäämiseen tuulensuojassa.
Myös lasku oli melkoinen. Serpentiinistä toiseen jarruttelin reippaasti kuoppaisella ja osin irtonaisella soralla. Harjanteen toisella puolella tuuli oli muutaman pykälän rajumpaa, ja tuntui todella absurdilta raataa päästääkseen jyrkkää laskua eteenpäin, kun se lyhyiksi jaksoiksi kääntyi serpentiinistä suoraan päin tuulta. Vuonon rannalla odotti kahdenkymmenen kilometrin vääntö vastatuuleen. Selvisin kolmessa tunnissa vuonon pohjukkaan ja seuraavan niemen toisella puolella matkan hienoimpaan yöpaikkaan. Puoliltaöin virittelin telttani 12 tunnin taistelun jälkeen Dynjandifossin vesiputouksen alimman portaan juurelle veden pauhuun. Virta putoaa parinsadan metrin matkan muutamassa portaassa ja paikan jylhyys on mykistävä. Leireilijöille on varattu niittykenttä ja vesipiste vessoineen sadan metrin päähän joesta, mutta erikoisen päivän hurmoksessa yön hämärässä päätin asettua pikku painanteeseen aivan veden ääreen. Aamulla vaelsin jalan polkua ylös puolisen kilometriä ylimmän portaan tasolle ihailemaan virran ihmeellistä kauneutta, energiaa, joka symboloi elämää itseään maallisen taivalluksen poimuilevissa vaiheissa.
Uusi päivä toi seuraavan haasteen: 30 kilometrin vaellus soratiellä vuoriston viileässä viimassa sisälsi kaksi pitkää nousua. Onneksi tuuli oli enimmäkseen sivutuulta. Tai onneksi ja onneksi, sillä silloin kun se yltyi puuskaiseksi puhuriksi, vaati tiellä pysyttely töitä myös sivusuunnassa. Liian lähelle tienreunaa ei silloin saa ajautua, vaikka suurin osa tiestä ei kulkenutkaan jyrkänteen reunalla, kyllä metrin kahdenkin välittömässä pudotuksessa riittää pelotetta aivan tarpeeksi keskittymisen ylläpitoon. Kolmessa tunnissa selvisin hurjan laskun alkuun. Muutaman kilometrin alamäkiosuudet ovat sen verran kylmää kyytiä, että ennen niitä on kiskottava toinenkin takki päälle (käytän samaa takkia myös öisin nukkuessa). Lisäksi kannattaa haukata müslipatukkaa ja tilkka juomaa, että jaksaa keskittyä täysillä alas saakka, sillä kuoppaisella ja mutkaisella soratiellä ei ole varaa kovin isoihin ajovirheisiin, ei ainakaan jos aikoo pitää yhtään enempää vauhtia yllä. Ylösmatelun jälkeen vauhdikas lasku on vapauttava, vahva euforinen kokemus, jota en halua pilata jatkuvalla ankaralla jarruttelulla. Vauhti tosin kiihtyy vapaassa menossa niin nopeasti, että pikkujarruttelua pitää vähän väliä tehdä, mutta siihen riittää etujarrun kevyt käyttö, raskaan kuorman etu on alamäkiajossa siinä, että ohjaus on stabiili ja että etujarrua voi käyttää pääasiallisena jarruna, takajarrun harva käyttö riittää ihan hyvin. Pari kertaa tömäytän vähän liian kovaa tienpinnasta nousevaan loivareunaiseen isohkoon kiveen, mutta muuten hurjastelu sujuu adrenaliiniinmakuisena iloitteluna. Aivan lopussa alkaa kylmyys tunkea toisenkin takin läpi, ja kylmän tönkköisenä kiskon itseni läheiseen taukopaikkaan. Ruoka- ja juomaostosten jälkeen pistäydyn kupille kuumaa pikkuhotellin ravintolaan. Väsymykseni on jo niin syvää, että unohdan laskettelu- ja yöpymistakkini sisälle ja lähden ajaelemaan vuononrantaa eteenpäin, onneksi havahdun puolen kilometrin jälkeen siihen, että ikään kuin jotain puuttuisi kuormasta.
Kolmantena paluupäivänä Isafjördurista on väsymystä kertynyt jo niin paljon, etten aamulla (= puolitapäivin) ole ollenkaan motivoitunut lähtemään liikkeelle poutasäästä huolimatta, sillä tiedossa on heti ainakin kolme tuntia puskemista päin hurjaa puhuria. Keksin kaikkea muuta oheistoimintaa, ja viimeisenä viivyttelykeinona rupean lennättämään teltan sisäkuorta tuulessa kuin leijaa. Sidon muutaman metrin pyykkinarun teltan etuosan kiinnityslenkkiin, ja saan kevyen majani vaappumaan iloisesti tuuleen metrin parin korkeuteen, parempi lennättäminen vaatisi jo hyvän törmän etsimistä. Kun vihdoin pääsen liikkeelle, on iltapäivä jo pitkällä. Kolmen tunnin vastatuuliajosta viimeinen puolisko on ylämäkeen nousua 400 metrin korkeuteen. Rinteen yläosassa olen jo niin lopussa, että viimeiset sadat metrit kiroilen itsekseni jatkuvalla toistolla kuin mantraa hokien, kuinka tuulessa ajaminen ottaa päähän. Kiroilu jää päälle, enkä osaa nauttia kunnolla edes laskusta, vaikka alustana on pitkästä aikaa helppo asfaltti. Nautintoa laskee myös se, että puolet laskusta menee raatamiseksi vastatuuleen. Siis oikeustajuni ei tahdo ymmärtää sitä, että jyrkässä laskussa pitää tehdä töitä urakalla, että pääsee kunnolla eteenpäin. Aivan puutuneena pidän tauon vuonon rannaalla, ja onneksi paikalle saapuu 35-vuotias maanmittari-maantieteilijä Grazista Itävallasta. Yhdessä taivallamme seuraavat 50 kilometriä, joista 30 rajuun vastatuuleen, mutta vuorovedoin osuudet sujuvat inhimillisemmin parista kipakasta soratienoususta huolimatta.
Neljäntenä paluupäivänän varsinainen siksak-osuus vuonoja edestakaisin on jo ohi, ja teoriassa voisi kuvitella, että pohjoisenpuoleinen yhä vain raju tuuli auttaisi matkantekoani etelään, mutta vain teoriassa, sillä maaston muotojen ja tien mutkien summana päivälle kertyy vastatuuliraatamista aivan kiitettävästi. Kaikkein omituisinta on se, kuinka monihaaraisen, kapean laakson suulla puhaltanut älytön myötätuuli muuttuukin puolen kilometrin euforian jälkeen älyttömäksi sivuvastatuuleksi. Myönnän, etten kuukauden harjoittelunkaan jälkeen ole oikein onnistunut ymmärtämään tuulen sielunelämää. Edellispäivän kiroilumantran sijasta päivän myönteisenä mantrana hoilottelen Bob Dylanin folkklassikkoa Blowin’ in the wind. Muutaman kerran lampaat vastaavaat määkimällä tienvierestä.
Viides paluupäivä sujuu pääosin myötätuulessa, ja yhä edelleen upean kauniissa vuoirstomaisemissa ja välillä laavakenttien mystisen unenomaisen karuissa poimuissa. Kesken kolmen kilometrin nousua saan muutaman kerran vaihdella vaihteita raskaammiksi ihan vain sen vuoksi, että pitkähkö puuska tuuppaa karavaaniani eteenpäin, puuskan loputtua pitää vaihdevälitystäjälleen keventää. Illalla saan selän taakse todellisen lentokelin, ja kun tasaisella normaali (=vastatuuleton) vauhtini olisi noin 15 km/h, niin nyt saan hurauttaa nelisenkymmentä kilometria puolessatoista tunnissa.
Kuudentena päivänä joudun vielä tekemään yhden 40 kilometrin vuonokierron, mutta reippaan vastatuulen saldoksi jää enää pari tuntia, ja maisemat ovat yhä edelleen häkellyttävän kauniita. Islannin järkyttävän typerryttävä kauneus tekee kaikesta raatamisesta ja väännöstä vaivan arvoista. Ja sen sijaan, että harmittelisin nuutuneena viimeistä vuonokiertoa, koska moottoajoneuvot voivat oikaista tämän pätkän meren alitse tunnelia pitkin, innostunkin siunailemaan, kuinka hienoa on, että saan polkea vielä tämänkin osuuden näin herkistävissä maisemissa. Islanti ei todellakaan jätä matkaajaa kylmäksi, tunteiden ja ristiriitaisten sellaisten jatkuva vyöry käy päälle, ja vastatuulen karvas maku jää sitten kuitenkin sellaiseksi pikantiksi sivumauksi silloin, kun päästää myönteisten tuntemusten virran kulkemaan mieleen.
Mutta illan päätteeksi olen sen verran väsynyt, että jään Reykjavikin liepeille kehätien puskiin telttailemaan sen sijaan, että jaksaisin polkaista kaupunkiin saakka juhlahumuun. Päivällä on aiemmin Reykjavikin Gay Prideen osallistunut noin 100 000 islantilaista, noin kolmasosa koko kansasta! Pääministerinähän on julkilesbo Johanna Sigurdardottir, mikä osaltaan kyllä kertoo islantilaisten kollektiivisesta luonteesta jotain tärkeää. Tilaa on monenlaisille näkemyksille elämästä. Omia satunnaishavaintojani heijastuksista kollektiivisesta kansanluonteesta ovat mm. se että kuukauden aikana olen lukinnut pyörän vain kerran sekä se että toinen yöpymiseni Reykjavikissa ulkoilualueen ja planetaarion puistikossa, joka ei leiripaikkana ollut kaikkein onnistunein, niin jo poistuessa paikalta pelmahtaa polulle räjähtänyt kolme-nelikymppinen, olemukseltaan kohtuullisen selkeästi kovien huumeiden käyttäjä, mutta yllättäen mies tervehtii ja hymyilee kevyen myönteisesti ohimennessään. Kaiken kaikkiaan Reykjavikista jää kyllä kaupunkina hyvin positiivinen vaikutelma. Se on lämminhenkinen suuri pikkukaupunki täynnä valokuvauksellisia ykistyiskohtia, tyylilajien ristiriitaisuksia myönteisessä mielessä. Kaiken lisäksi pääsin nauttimaan aurinkoisesta, lähes kesäisestä päivästä, ja valon ja varjon leikistä. Päivän ohjelmaan kuuluivat Hallgrimskirkjan kirkontornissa käynti; vierailu merimuseossa, jossa on pieni pysyvä näyttely Pekka Pirin ja Matti Pullin taannoisesta avovenematkasta Helsingistä Islantiin; puolentoista tunnin risteily läheiselle lunnisaarelle sekä kahden ja puolen tunnin opastettu pyöräajalu Reykjavikin niemelle. Pyöräajelu venähti sen verran myöhään, että osittain sen vuoksi päädyin nopeaan ratkaisuun leiriytyä planetaarion puistikkoon. Aamulla telttani ympärillä hyöri mm. retkeileviä koululaisia.
Viimeinen ajopäivä Keflavikiin sujui melkoisen leppoisasti aurinkoisessa ja vähätuulisessa säässä. Suur-Reykjavikin kaupunkialueen päätyttyä leveä maantie halkoi keveyesti kumpuilevia, karuja laavkivimaisemia. Kuin pisteenä i:n päälle sain vielä nauttia Islannin erityisistä ja lumoavista maisemista, jotka piirtyvät muistiin unenomaiseksi näyksi, kauniiksi välähdykseksi planeettaamme herkistä kasvoista, joiden moninaisuus jaksaa yllättää aina uudestaan, mutta Islanti aivan erityisesti. Vaikka aiempina päivinä olen moneen kertaan kiroillut matkanteon vaikeutta ja vahvasti epäillyt, onko pyörä todellakaan oikea väline saareen tutustumiseen, jostain pinnan alta puikahtaa esiin kytemään kipinänä sellainen vahva ajatus, että kyllähän tänne voisi palata, myös pyörän kanssa. Kuin vahvistuksena ajatukselle poikkean helpolta asfaltilta vielä pois muutamaksi kilometriksi juuri ennen Keflavikia rupuselle ja todella huonokuntoiselle soratielle kapuamaan rantatörmän kupeesen. Lähdön tekemisen haikeus iskee, ja kiertelen vielä illalla uudestaan Keflavikia, joka näytti saapuessa melkoisen pieneltä taajamalta ja joka nyt lähtiessä tekee vaikutuksen mm. sillä, kuinka iso se onkaan Islannin mittakaavassa. Loppuilta sujuu pyörän pakkaamisessa ja tavaroiden sullomisessa yhteen isoon Ikea-kassiin. Viimeisenä yönä investoin luksukseen, ja yövyn 3 kilometria lentokentältä Alexin leirintäalueella. Tänne jätin tullessa pyörän pakkauslaatikon ilmaiseen säilytykseen isoon varastohalliin noin 50 muun boksin seuraksi. Samalla saan siistittyä itseni 24 peräkkäisen maastoyöpymisen jälkeen edustavampaan kuntoon paluuta varten.
Matkakuvien satoa ilmestyy blogiin aivan lähipäivinä noin neljässä erässä. Radio Suomen haastattelut löytyvät Yle Areenasta nimellä hakien, ja viimeinen on paluuhaastattelu torstaina 11.8. n. klo 13.15
