Talven pyöräilykelit: hyvä Himalaja-simulaattori

Talven vaihteleva kelikirjo luo mainion testiympäristön vaativalle pyöräreissulle. Lämpötilan parinkymmenen asteen hypähtelyt, tuuliset pakkaspäivät ja alustan kunnon nopeat vaihtelut ovat erinomaista harjoittelua rujoa vuoristopyöräilyä varten. Päivittäiset arvaamattomat olosuhteet valmentavat kohtaamaan yllättäviä tilanteita. Lisäksi yli 20 asteen pakkaset vaikeuttavat hengitystä vähän samaan tapaan kuin korkealla ohuessa hapessa. Talvella olosuhteet pakottavat kokemaan nyt-hetken kovin konkreettisesti.

Talven tulo viivästyi, mutta ehdin silti sopivasti simuloimaan Himalaja-polkemisen tuntoja satulassa, kun Polkupyörällä Himalajalle -kirjan kirjoittaminen kääntyi kohti viimeistä etappia. Tammikuun äkillisessä kylmenemisessä oli jotain samaa kuin kiipeämisessä kuuman kostealta monsuunitasangolta kohti Himalajan poimuja. Kun 26 asteen pakkanen vaikeutti hengitystä ja meno tuntui kankealta ja jäykältä, mielessäni poljin hengästyneenä karulla maantiellä yli 5000 metrissä. Elokuussa Himalajalla satoi räntää korkeissa solissa, ja viileä lasku pimeässä 5300 metristä yöksi alas tasangolle 4700 metriin oli turruttavan kylmä kuin tammikuinen pakkasyö Helsingin Keskuspuistossa. Vaatetta tosin oli hieman eri määrä.

Kesän 2014 Himalajan-matka oli monen vuoden suunnittelun huipentuma, ja se on jättänyt vahvan kestolatauksen myöhemmille etapeille. Eikä viime kesän pyöräretkitauko tunnu erityisen isolta puutteelta. Tulevasta kesästä en vielä tiedä, mutta luultavasti päädyn jonkinlaiseen pikkukierrokseen lähimaisemissa, mikä tarkoittaa sitä, että pyöräretkikirjoittamiseen on joka tapauksessa tulossa tauko. Polkupyörällä Himalajalle on kahdeksas kirja kahdeksassa vuodessa, ja on jo aika pitää taukoa ja vetää henkeä. Himalaja-eepos on hyvä maamerkki tauolle.

Maaliskuun alussa ilmestyvän Polkupyörällä Himalajalle -kirjan kappaleet kuvaavat matkan etenemistä tasangolta yhä ylemmäs vuoristoon:

1. Delhin ajaton kaaos; 2. Miljoonan hindun pyhiinvaellus; 3. Gangesilta kukkuloille; 4. Chandigarh, funktionalismin helmi; 5. Tasangon tainnuttava kuumuus Punjabissa;

6. Jammusta Himalajan poimuihin; 7. Kashmir, maanpäällinen paratiisi?; 8. Nousu Ladakhiin; 9. Indusjoen latvoilla Pikku-Tiibetissä; 10. Leh, Ladakhin pieni pääkaupunki; 11. Maantie maailman katolla; 12. Ilmastoloikka takaisin Delhiin

 

Himalaja-matkan tunnelmia Helsingin Messukeskuksessa Go Expon Fillarilavalla pe 4.3. klo 13.30 & 16.30, la 5.3. klo 13.30 & 16.30 sekä su 6.3. klo 11 & 13. Jututtamaan voi tulla Pyöräilykuntien verkoston/SPR:n osastolle.

ET-lehden helmikuinen haastattelu perehtyy myös retkipyöräilyinnostukseni taustoihin.

 

 

 

Syksyn raikkautta satulassa

Myönnän, että ensimmäiset syyspakkaset pääsivät yllättämään jälleen kerran. Lämpötila valahti +14:stä kertaheitolla aamun huuruiseen -3:een. Olin lupautunut lomaviikolla tulemaan taustahahmoksi Aamu-tv:n talvipyöräilyjuttuun, ja kieltämättä tunnelma oli vähän liiankin autenttinen Pasilan pimeällä pihamaalla.

Kuuden minuutin talvipyöräilyjuttu Aamu-tv:ssä:http://yle.fi/uutiset/pakkasta_pukkaa__opi_perusasiat_talvipyorailysta/8357235

Myöhemmin löysin uutisvirrasta jutun, jossa lääkäri totesi olevan normaalia, että keho on pari viikkoa ymmällään säiden viilenemisestä. Tämä lohdutti kohmeista olemustani. Totuttelu on yhä kesken. Sinnittelen avohanskoin, se onnistunee -3 asteeseen saakka, kunhan ranteet ovat hyvin suojassa.

Näkökulmaa säähän löytyy myös Fillarantin pyöräilyblogista. Antti kamppailee kuumuudessa Marokossa: https://fillarantti4.wordpress.com/

Syksyn pulma on nastarenkaiden asennusajankohta. Viime syksyinä olen sinnitellyt siihen saakka, kunnes kuura heittää ensimmäisen kerran kaarteessa nurin. Tavoitteena on oppia vaihtamaan renkaat vähän aikaisemmin. Ehkä jo tänä syksynä? Suositten 240 nastan renkaita, niillä voi polkea peilikirkkaalla jäällä paljon kävelemistä turvallisemmin.

Kylmä alkushokin jälkeen on kuitenkin taas pakko todeta: pyöräily on aivan mahtavaa myös talven kynnyksellä!

-------------------------------------------------------

Ps: Helsingissä Maunulan kirjastossa on lokakuussa HePon matkapyöräiltojen sarja torstaisin, ja allekirjoittanut selventää kesän 2014 Himalajan-matkaa 29.10. klo 18. Ilta alkaa klo 17.30.

https://www.hepo.fi/2015/09/13/matkapyorailyillat-kaikki-mita-olet-halunnut-tietaa-matkapyorailysta/


Kesän valoa satulassa

Jaksan joka kesä taivastella päivien pitenemistä ja yön valoisuuden ihmettä, jonka voi kokea myös etelässä Suomenlahden rannoilla. Kuinka hienoa onkaan polkea yön hennossa hämyssä, joka muuntuu aamunnousuksi niin nopeasti. Niityt ja metsät tuoksuvat, ja yön linnut lurittelevat. Valo on niin voimauttavaa, ettei edes kesäkuun ”islantilainen” viileys ole haitannut suven kokemisen iloa.

Olen polkenut arkisin pitkiä terapialenkkejä merenrantoja ja Vantaanjokea pitkin ja välillä poiketen metsän suojiin. Vihreä loiste kannustaa eteenpäin, ja polkaisu polkaisulta rauha lisääntyy, enkä murehdi liikaa sitä, mitä on tulossa. Elämän pyörä kulkee kulkuaan.

Kesä etenee Himalaja-projektin rytmissä. Käyn yhä uudestaan läpi viime kesän 30 tunnin videoraaka-aineistoa ja yritän jalostaa siitä sellaista kokonaisuutta, joka voisi kantaa pidemmänkin katselukerran. Projektin toteutus on yhä auki, mutta olen optimisti. Videoita kahlatessa ainakin palo palata uudestaan Intiaan kasvaa, sillä unenomainen, värikäs ja myös absurdi todellisuus kutkuttaa mieltäni, myös kaikkine hämmentävine piirteineen. Videovirta kypsyttää samalla myös Himalaja-kirjan kirjoittamiseen.

Ja välillä poikkean Himalajalta Keskuspuistoon.

Ps Vihdoinkin uskaltauduin satulaan kevyesti pukeutuneena: onni on sitä, kun voi pyöräillä T-paita päällä  :)

Ps2 Tietokirjailija Helena Pilke kirjoitti kirja-arvostelun Istanbul-eepoksestani. 

Kevät innostaa polkijaa ja saa ajatukset liikkeeseen

Onni on sitä, kun voi pyöräillä avohanskoin. Kosketus ympäröivään todellisuuteen muuttuu konkreettisemmaksi, ikään kuin tosioleva tulisi piirun verran lähemmäksi, kun yksi ylimääräinen kuorikerros jää pois. Keväällä todellisuus muuttuu, ja muutoksen aistii satulasta varmimmin, kun reitti kulkee metsäistä tietä lintukonsertin tahdissa.

Tähän aikaan vuodesta ajatukseni yleensä suuntautuvat satulassa kesän pyöräretkeen. Syksyllä ehdin hahmotella runkosuunnitelmaa Itämeren kierroksesta itä-länsisuunnassa: Viipurin kautta Käkisalmeen ja Laatokan ympäri, ja sitten Pietarin kautta Novgorodiin ja edelleen Latviaan ja lautalla Ruotsin Nynäshamniin. Paluu Suomeen kulkisi Maarianhaminan ja Turun saariston kautta. Suunnitelmaani innoitti Istanbul-kirjan kirjoittaminen, kun oivalsin, kuinka paljon minulla on aukkoja Venäjän historian tuntemuksessa. Pitäisihän Novgorodissa käydä edes kerran.

Toinen syy reittihahmotelmaan oli ajatus siitä, että voisin palata tarvittaessa suhteellisen nopeasti kotiin, sillä isäni kunto oli heikentynyt syksyllä. Vähän ennen joulua tilanne kuitenkin muuttui entisestään, ja sen jälkeen olen ollut odottavalla kannalla, voinko lähteä matkalle tänä kesänä ollenkaan.

Välivuosi pyörävaeltamisessa ei sinänsä tunnu erityisen vaikealta ajatukselta, sillä Himalajan-reissun vahva anti kantaa yhä. Monen vuoden suunnittelun jälkeen toteutunut ”se iso matka” jätti tunteen, että olen päässyt päämäärääni ja että ihan hyvin voi vetää henkeä ja miettiä asioita uudesta näkökulmasta. Tähän lähestymiskulmaan on pakottanut isän tilanteen lisäksi myös poikkeuksellisen raskas yt-talvi, joka on muokannut suhtautumistani työhön. On aika arvioida uudestaan arjen koordinaatteja.

 Ja Himalaja-matka vie yhä ajatuksiani. Pyrin siihen, että jaksaisin ainakin vielä tämän yhden matkan vääntää myös kirjaksi saakka. Vuosi/kirja-tahti työn ohessa on ollut raskas rasti, ja seitsemän matkakirjan jälkeen voisi pitää tauon kirjoittamisessa, ja varmaan pitäisinkin saman tien, ellei juuri tuo Himalaja-matka olisi purkamatta. Himalajalta on lisäksi tuomisina 30 tuntia raakavideota, joita olen kahlannut viime viikkoina läpi. Ja into kasvaa niistäkin, sillä otokset onnistuivat oletettua paremmin. Hetkittäin pelkkä katselu on huimannut, ja olen ikään kuin itsekin jännittänyt, että kuinkakohan tässä mahtaa käydä, sillä paikoin meno on melko hurjaa. Videoiden työstämisen aikataulu on vielä avoin, eikä sekään ole selvää, miten ja millä alustalla niitä voisi julkaista. Mutta tiedossa on pyörämatkailun elämyksiä, sen voin luvata.

 Ja jos kesän matka jäisikin väliin, niin kyllä lähiseudulla riittää hienoja poljettavia reittejä kiitettävästi. Arkisissa maisemissa riittää voimauttavia polkuja, joilla voi työstää satulassa elämäntilannettaan. Jaksan yhä mielessäni kiitellä arkkitehti Bertel Jungia, joka vuonna 1914 laati suunnitelman Helsingin Keskuspuistosta. Vuosittain poljen Keskuspuistoa edestakaisin yli 3 000 kilometriä, eikä mitään kyllästymisen merkkejä ole havaittavissa. Ja ehkä tänä kesänä poikkean aiempaa useammin myös Porvoon suunnalle.

------

Olen tavattavissa Kierrätystehdas-tapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaan pihalla Helsingin Polkupyöräilijöiden teltassa la-su 25.-26.4. klo 10-17.

Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin

Fillarireissu Helsingistä Odessaan ja Mustanmeren poikki Georgiaan ja Itä-Turkista Istanbuliin on jalostunut kirjaksi saakka. Kirjallinen matka on kulkenut värikkäiden tunnemaisemien lisäksi myös syvälle alueen historiaan.

Seitsemäs matkakirjani lähti painoon, sieltä se tulee maaliskuun alussa. Ankaran väännön jälkeen olo on uuvahtanut. Tällä kertaa aikataulujen kitkaa lisäsi tavallista syvempi sukellus matka-alueen historiaan. Ukrainan ja Krimin tapahtumat kannustivat pöyhimään menneisyyttä kauas neuvostoaikojen taakse. En ollut tiedostanut sitäkään, kuinka monisyinen suuren osmani-imperiumin vallan kaari olikaan. Turkkilaisten valtakunta ehti kasvaa suuremmaksi kuin Rooman valtakunta.

3 500 kilometrin matkan eläminen uudestaan kirjoittamisen kautta oli jälleen vahva kokemus niin hyvässä kuin pahassa. Keveä polkemisen riemu vuorotteli raskaiden taipaleiden kautta maastoöihin rajussa ukonilmassa ja Odessan synkkään hetkeen, jolloin kaikki tuntui romahtavan, kun pyörä varastettiin. Kävin syystalven aikana läpi samat onnen, ilon, epävarmuuden, turhautumisen ja pelon tunteet, jotka koin matkalla. Kirjoittaessa teksti kulkee jouhevasti eteenpäin silloin, kun sen tunteet ovat eläviä eivätkä vain muistikuvia jo eletyistä hetkistä.

Tunnetilojen esiin nostattamisessa auttaa kirjoitusmusiikki, jonka loputtomat toistot vievät yhä uudestaan matkalle ja sen tuntemuksiin. Pavlovin koiran ehdollistumisreaktio auttaa vireen löytämisessä. Tämänkin matkan"sountrackina" on mielikuvia ja tuntemuksia nostattanut berliiniläisen ambientmusiikin guru Klaus Schulze. Tällä kertaa kappaleena on ollut My Ty She vuodelta 2007. Lisäapua antoi oregonilainen säveltäjä Sam Rosenthal. Nämäkin helmet olen löytänyt Yle Radio 1:n Jukka Mikkolan Avaruusromua-ohjelmasta.

Kirjoitusmatkalla  perille pääsyn euforia sai Istanbulissa erikoisia mausteita sekä historian että Taksimin aukion mielenosoitusten kautta. Koin uudestaan kyynelkaasuisilla kujilla juoksentelun. Historiaosiossa pystyin eläytymään Konstantinopolin piiritykseen vähän liiankin hyvin, silla kirjan kirjoittamisen aikana valmistauduin vanhan Teksti-TV-toimituksen alasajoon. Suuren sulttaanin tykit moukaroivat kaupungin muureja, ja kaupunkilaiset näkevät synkkiä ennusmerkkejä siitä, kuinka Pyhä Henki poistuu Konstantinopolista.

Vaiherikas fillarieepos jäsentyy 12 kappaleeseen:

  1. Kesän onnea Baltian pikkuteillä
  2. Väinäjoelta Valko-Venäjälle
  3. Minskin kielletty koulu
  4. Tšernobylin kunnailla
  5. Seitsemän kukkulan Kiova
  6. Panssarivaunuja Transnistrian rajalla
  7. Shokkihoitoa Odessassa
  8. Mustanmeren poikki Georgiaan
  9. Turkissa Mustanmeren rantatiellä
  10. Vuoriston poimuissa Anatolian laatan reunalla
  11. Ihmeellinen Istanbul
  12. Kaasua, komisario Erdoğan!

Matkasta on Yle Areaanassa myös 50 lyhyen videoklipin sarja, joka on tiivistetty 9 minuutin koosteeseen.

 


 

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia,osa 3 Leh-Manali

Himalaja-polkaisu huipentuu 11 päivän vaellukseen Leh - Manali-tiellä, joka ei alunperin kuulunut suunnitelmiini ollenkaan sen vaativuuden vuoksi. 470 kilometrin reitti viipyilee yli 200 kilometriä yli 4000 metrin korkeudessa ja matkalla on viisi korkeaa solaa: Taglang La, 5300 metriä; Lachulung La, 5000 metriä; Nakee La, 4700 metriä; Baralacha La, 4900 metriä; ja Rochtang La, 3900 metriä. Leh-Manali vaatii reitin alkupäässä tarkkaa yöpymissuunnitelmaa vuoristotaudin välttämiseksi, sillä yöpymiskorkeudet ovat ratkaisevia. Leh on 3500 metrissä, Manali "enää" 2000 metrissä, mikä tarkoittaa sitä, että reitti on hankalampi Manalin suunnasta, myös vuoristotaudin ehkäisyn suhteen.

Leh'n vehreyttä karussa laaksossa Himalajan korkeiden harjanteiden keskellä. Indusjoen rannat vihertävät alempana laaksossa.

Leh'n pääkatu Main Bazar.

Main Bazarin urbaania sykettä.

Sora-aavikko vaihettuu hetkittäin hiekkaiseksi Indusjoen läheisyydestä huolimatta.

Thikseyn luostari Indusin varrella.

Nousu Indusjoelta alkaa sivujoen kapeassa laaksossa.

Ensimmäinen yö maastossa 3750 metrissä.

Toinen yö Rumtzen kylässä 4200 metrissä.

31 kilometrin nousu 1200 metriä ylemmäs etenee hitaasti ohuessa hapessa.

Yhdeksän tunnin urakasta on vielä kaksi tuntia jäljellä. Taglang La on yhä piilossa tumman, paljaan harjanteen takana kuvan vasemmalla laidalla.

Saavun Taglang Lalle vasta juuri ennen pimeää. 5300 metrissä on todella vähän happea, ja jokainen liike hengästyttää. Rukousliput liehuvat vaimeassa tuulessa, ennen kuin heikko lumisade alkaa. Yöksi laskettelen pimeässä 20 kilometriä 700 metriä alemmas Debringin viiden peltimajan kesäkylään.

Yhden tasankopäivän jälkeen tie pujahtaa pitkään, kapeaan rotkolaaksoon.

Soratie mutkittelee maisemasta toiseen, ja jokaisen mutkan takana odottee erilainen näkymä.

Lachung Lan rukouslipuille 5000 metriin ehdin ajoissa ennen pimeää.

Lachung Lan ja Nakee Lan välissä on pieni telttakylä, johon on kokoontunut tusinan verran pyöräilijöitä yöpymään 4500 metriin. Amerikkalaisen isän mukana on 8-vuotias poika peräpyörän kanssa. Ranskalainen tandem-pariskunta jää leiriin akklimatisoitumaan ylimääräiseksi päiväksi.

Nakee Lan jälkeen tie kapenee jälleen. Solassa alkanut lyhyt räntäsade lakkaa.

Reitti laskeutuu komeaan jokilaaksoon 4200 metriin.

Sarchun peltimajakylässä yö on kylmä. Nukun ruokalan salin patjoilla vanhemman yrittäjäpariskunnan ja viiden intialaisen turistin kanssa. Aamulla tulee lapsenlapsi vaarin luokse.

Matkalla Sarchusta Baralacha Lan solaan 800 metriä ylemmäs reitin yli kulkee useampi kapea saderintama...

...ennen kuin räntäsade alkaa.

Ylhäällä solassa on niin raikasta, että ihmettelen, mikä kumma saa ihmisen vapaaehtoisesti pyöräilemaan elokuussa räntäsateessa.

Solan toisella puolella saderintama tiivistyy tiheäksi sumuksi ja näkyvyys kutistuu 50 metriin. Samalla hämärä muuttuu liian nopeasti pimeydeksi. 20 kilometrin lasku Baralacha Lasta 700 metriä alemmas Zing Zing Barin peltimajakylään on matkan vaarallisin. Kaadun sateessa irtosoralla, mutta ehdin jarruttaa vauhdin olemattomiin, eikä kolhu ole kuin henkinen.

Zing Zing Barin rakkakivilaakso muistuttaa Islannin tummia laavamaisemia.

Vähitellen laakso alkaa vihertää, ja kasvillisuuden tuoksu havahduttaa.

Laaksossa on monenlaista kulkijaa.

Viimeistä nousua Rochtang Lan solaan edeltää rikkoutunut silta. Pyöräkaravaanin saa kuitenkin talutettua joen yli tilapäistä teräsluiskaa pitkin.

Nousun tekee hankalaksi tien kurja kunto. Onneksi edellispäivän kohtuulliset sateet ovat pakanneet kuhmuraisen ja löysän hiekkasorapinnan sopivan kovaksi.

Rochtang Lasta on 55 kilometrin hulppea lasku Manaliin vehreän jylhissä maisemissa. Aamulla laaksoon saapuu laaja saderintama. Sama rintama aiheuttaa 500 kilometrin päässä Kashmirin Srinagarissa rajut tulvat.

Manalissa ehdin patikoimaan rinnemetsiin ennen bussimatkaa takaisin tasangolle Delhiin. Omenasatoa rahtaavat kantajat ovat tauolla metsäpolun varressa.

Delhin subtrooppinen kaaos on lievä kulttuurishokki Himalajan raikkaiden tuulien jälkeen.

Mutta reilun vuorokauden ihmettelyn jälkeen oivallan, miksi monikasvoinen Intia houkuttelee yhä uudestaan palaamaan: viihdyn hillityssä kaaoksessa.

------------------------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia,osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Nousu Himalajalle alkaa Jammun 300 metristä. Neljässä päivässä kiipeän 300 kilometrin matkan Kashmirin Srinagariin 1600 metriin. Seuraava etappi on 430 kilometriä, ja viikossa hivuttaudun Leh'n 3500 metriin. Ladakhin suurin kaupunki Leh sijaitsee Indusjoen laakson rinteillä. Ylitettävänä on kolme korkeaa solaa: Zoji La, 3500 metriä; Namika La, 3700 metriä; ja Fotu La, 4100 metriä.

Urakka alkaa kostean rehevissä rinnemetsissä.

Sateet saavat rinteet paikoin epävakaiksi. Kun taukopaikalla pohdin, ovatko kivet asfaltilla "tuoreita", rysähtää ylhäältä vastaukseksi pari isompaa lohkaretta.

Pääosin maantie on kapea ja nopeudet matalia. Alkumatkan nelikaistaiset pätkät tarkoittavat myös isompia nopeuksia.

Vähitellen reitin profiili jyrkkenee.

Matkalla on runsaasti pieniä asfalttityömaita sekä makakilaumoja.

Srinagarissa Daljärvi muodostaa pikku-Venetsian, jossa vene on paras väline liikkua.

Dal on myös lintujärvi, jossa pienet kahlaajat juoksentelevat lumpeen lehdillä.

Srinagar on kuuluisa omaperäisestä moskeija-arkkitehtuurista.

Srinagarin suuri moskeija soveltuu mainiosti iltapäivänokosiin. Itsekin nukahdan moskeijan matoille tunniksi.

80 kilometrin nousu Srinagarista Zoji Lan solaan kulkee jylhissä maisemissa.

Viitisentoista kilometriä ennen solaa maantie ohenee yhden kaistan levyiseksi soratieksi, jonka peitteenä on hienoa, pölyävää hiekkaa.

Hengityssuojain on välttämätön Zoji Lan tiellä. Raskas nousu sujuu viileydessä vielä T-paita päällä, mutta ylhäällä on teekojulla puettava takki.

Zoji La on portti Ladakhiin, jossa maasto muuttuu kuivaksi. Maisema on vuorten reunustamaa sora-aavikkoa, jota värittävät jokilaaksojen keitaat.

Rinteiden väritys vaihtelee laaksosta toiseen. Reitin jokainen päivä kulkee erilaisissa maisemissa, ja muutosta alleviivaa valon voimakas leikki maaston uurteissa.

Namika Lan solassa tuuli riepottelee buddhalaisia rukouslippuja (ja Alepan kassia kuormani päällä).

Ilta laskeutuu Lamayurun luostarikylän ylle.

Rukousmylly välittää viestejä äärettömyyteen.

Lamayurun jälkeen tie syöksähtää alas kapeaan rotkoon.

Rotkon pohjalla kohisee joki, ja laakson laajentumissa on pikkukeitaita.

Kuivatut aprikoosit ovat hyvää matkaevästä.

Reitti tulee Indusjoelle! Hetki on koskettava.

Alchin luostarilla on tuhatvuotiset perinteet.

Jakki ei karavaaniani hätkähdä.

Tie poikkeaa Indusjoelta, ja vielä on jäljellä viimeinen pikkunousu sora-aavikolla ennen Leh'tä. Matkaa on enää 30 kilometriä. Ohut ilma on todella kuivaa (3500 m), ja nyt hengityssuojaimen tehtävä on pitää yllä hengitysilman kosteutta.

---------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 3 Leh-Manali


Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 1 Gangesin tasanko

Himala-polkaisun kaksi ensimmäistä viikkoa vierähtävät Gangesin tasangon kuumassa kaaoksessa.

Yhä edelleen pääkaupungin Delhin kaduilla härät rahtaavat kuormia muun liikenteen seassa.

Mutta Intia muuttuu ja nopeasti. Eri aikaudet limittyvät toisiinsa kuitenkin hämmästyttävän sujuvasti.

Pyhiinvaeltajia palaamassa Haridwarin Shiva-juhlista. Maantiellä satojentuhansien ihmisten vaellusta säestää mantramusiikin lisäksi Bollywood-elokuvamusiikki. (Kunnon ämyrit ovat tärkeämpiä kuin esimerkiksi tuulilasi).

Pyhiinvaeltajat kantavat Gangesin vettä kotikyliin kymmeniä, jopa satoja kilometrejä.

Maantiellä on monen päivän ajan pyhiinvaeltajien ruuhkaa.

Viimeisenä juhlapäivänä Haridwarissa on Gangesin rannoilla nelisensataatuhatta ihmistä. Suosituimmalla kylpypaikalla ihmisäänet sulautuvat kovaksi huminaksi.

Kylmä vesi ei haittaa kylpemistä.

Välillä pitää levätä.

Illansuussa on iso yhteinen jumalanpalvelus.

Yläjuoksun naapurikaupungissa Rishikeshissä lehmätkin pääsevät mukavasti Gangesille. Itsekin siirrän Gangesin-kylvyn Rishikeshiin.

Rishikeshissä rinteessä kulkevan pyhiinvaellusreitin varrella languuriapinat osaavat odottaa vuoroaan vesipisteellä.

Maastoyö kukkuloilla kuivan joenuoman särkällä.

Pyörärahtarit ovat iso ammattikunta.

Chandigarhin kaupunki on sveitsiläisen arkkitehdin Le Corbusierin visio 1950-luvulta. Le Corbusierin luomuksia pääsee ihmettelemään Punjabin osavaltion tärkeimmän hallintorakennuksen katolta. Horisontissa näkyy Punjabin ja Haryanan osavaltioiden korkein oikeus. Kuvan otti katolla kiväärin kanssa päivystänyt tarkka-ampuja.

Päivällä on tukahduttavan kuuma.

Tasangon kuumuus pakottaa polkemaan yöllä. Aamunkoittaessa monsuuniukkoskuuro pyyhkäisee reitin yli. Sateen jälkeen on raikasta ja lämpötila vihdoin alle 25 astetta.

Jammun kujilla on ahdasta.

Hanuman-apinajumala on matkamiesten suojelija.

---------------------------------------------

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 2 Kashmirista Ladakhiin

Polkupyörällä Himalajalle: kuvia, osa 3 Leh-Manali



Polkupyörällä Himalajalle: Delhi 2390 km

Himalajan-vaellus saa hienon loppusilauksen, kun ennakkosuunnitelmien vastaisesti uskaltaudun retki- ja mastopyöräilijöiden sekä motoristien klassikkoreitille Leh-Manali.

Alun perin hylkäsin Leh-Manali-osuuden suunnitelmissani liian vaativana, sillä tie kulkee yli 200 kilometriä yli 4000 metrissä ja reitillä on viisi korkeaa solaa, joista kaksi yli 5000 metrissä. Matkalla Srinagarista kohti Ladakhin pääkaupunkia kohtasin muita pyöräilijöitä, jotka saivat kuitenkin vakuutettua, että ken on päässyt näin pitkälle, voi ihan hyvin yrittää myös Manalin tietä. Saan tuekseni tarkkaa tietoa reittiprofiilista. Leh’ssä laskeskelen, että urakka voi onnistua 10 päivässä. Ennen lähtöä testaan aiemmin hankkimani veden filtteröintipumpun sekä haalin lisää kuivamuonaa mukaan. Valmistaudun viettämään tarvittaessa kaksi kolme vuorokautta ilman huoltoa.

Ensimmäinen päivä vie Leh’n 3500 metristä ensin 3200 metriin Indusjoen laaksossa, josta tie erkanee 50 kilometrin jälkeen. Nousu alkaa kapeassa rotkossa, jonka pohjalla kohisee Induksen pieni sivujoki. Illan suussa ohitan kylän 3750 metrin tienoilla ja kylän jälkeen on seuraavassa laakson kaventumassa pieni istutusmetsikkö karulla joenpenkalla, joka on virran ylimääräinen paisuntatila tulvien varalta. Ylitän piskuisen puron, jotta pääsen kiviselle saarekkeelle pajujen suojaan sadan metrin päähän tiestä, ja pystytän leirini kohisevan joen rantaan.

Viileän yön jälkeen aurinko lämmittää mukavasti ja jään nauttimaan kesäisestä kelistä rauhassa leiriini, sillä toinen ajopäivä on lyhyt, vain 15 kilometrin siirtymä reilut 400 metriä ylemmäs. Päivän tehtävä on sopeuttaa keho ohueen ilmanalaan, etteivät ensimmäinen korkea sola, Taglang La, ja sen jälkeinen ylänkö jysäytä päälle vuoristotautia. Nousen satulaan vasta iltapäivällä. Aluksi aurinko lämmittää yllättävän paljon kapeaa rotkolaaksoa, ja hikoilen oletettua enemmän. Kelin tekee hankalaksi satunnaisesti puhaltava viileä, kova vastatuuli, ja oikea pukeutuminen muuttuu arpapeliksi. Ohut ilma hengästyttää, ja nousu etenee hitaasti. Aurinko katoaa, samoin kesäkeli. Parin kilometrin välein lisäilen vaatetusta. Takin, sen alle ylimääräisen paidan, kaulaliinan, toiset sukat ja vielä ohuet villasukat ja ranteisiin lisää lämmintä.

Rumtzessa on muutama pieni guest house, sillä pikkukylä on viimeinen taajama ennen 5300 metrin solaa. Raitilla oleskelee viisikymppinen amerikkalainen Claire, joka on seitsemänkymppisen miehensä Bobin kanssa matkassa tandempyörällä. Valitsen saman majatalon, josta saan useamman sukupolven kodista oman huoneen. Illalla kylän läpi vaeltaa karjasuojiin lehmiä ja jakkilauma. Aterian ääressä Bob opastaa hengittämään oikein ohuessa ilmassa. Kiivaan läähättävän sisään hengityksen sijaan pitää keskittyä tyhjentävään ulos hengitykseen, jotta sisään mahtuu kerralla enemmän happea. Ja kas, olo helpottuu, kun välillä puhkuu kunnolle keuhkot tyhjiksi.

Yö sujuu samoin kuin edellisetkin yöt. Herään neljän tunnin unien jälkeen, ja sitten vierähtää pari tuntia valvehorrostelussa, ennen kuin nukahdan uudestaan. Silti aamulla pitäisi ponnahtaa aikaisin ylös, jotta solaan kiipeämiseen jää tarpeeksi aikaa ja ehtii sitten kapuamisen jälkeen laskeutua rauhassa alemmaksi seuraavaan yöpaikkaan ennen pimeää. Laskeskelen, että selviäisin 31 kilometrin noususta 1200 metriä ylemmäs kuudessa tunnissa, ja hieman verkkaisesti lykkään karavaanin matkaan vasta kymmenen jälkeen.

Aurinkoisessa säässä lähden liikkeelle T-paita päällä, kun aamun viileys on väistynyt. Kaksi kilometriä myöhemmin mutkan takaa puuskuu hyytävä tuuli, ja pukeutumisrituaalit alkavat. Taivas synkkenee ja alkaa vihmoa kevyttä sadetta. Vielä pohtiessani seuraavaa pysähdystä sade kuitenkin lakkaa, ja pari kilometriä myöhemmin tuuli rauhoittuu. Ensimmäinen muonatauko on seitsemän kilometrin kohdalla laaksonpohjukassa, johon kapea joki kohistelee jyrkiltä rinteiltä ohuena kuohuna.

Prologin jälkeen alkaa kymmenien serpentiinien sarja, ja nousu jyrkkenee. Tie pysyy suhteellisen hyvänä asfalttina, ja se on leveydeltään ensin puolitoistakaistainen ja sitten peräti kaksikaistainen. Hissuttelen mutka kerrallaan parin kilometrin pätkissä ylöspäin. Tuuli vierailee reitillä epäsäännöllisen säännöllisesti puuskaisena, välillä myötäisenä välillä vastaisena. Urakka etenee vähän kitkaisena 15 kilometriin saakka. Tankkaan manteleita ja keksejä ja magnesium-kaliumia ja seuraavat kuusi kilometriä sujuvat hyvin, sitten voimat kaikkoavat. Lämpötila laskee ja tuuli voimistuu, lyhyt raekuuro ropsahtaa alas. Alkaa kitkuttava vääntö kilometri kerrallaan. Nelisen kilometriä ennen solaa asfaltti muuntuu kuoppaiseksi soraksi ja profiili jyrkkenee. En jaksa enää polkea jokaista pikkukynnystä, vaan jalkaudun taluttelemaan karavaania. Hengästyttää. 5000 metrissä on vähän happea. En jaksa, en jaksa. Etenen enää 30-50 metrin jaksoissa, ja kello on jo paljon.

Silmäilen rinteiden välistä aukkoa. Solan on oltava tuolla, mutta tie nousee yhä reippaasti. Ylhäällä on tietyöntekijöiden telttaleiri. Currykastike tuoksuu. Sora vaihtuu uudeksi asfaltiksi, mutta en silti jaksa nousta enää polkimille. Talutan hitaasti, toivottoman hitaasti, ja hämärä syvenee. Näen etäältä buddhalaisia rukouslippuja, jotka lepattavat tuulessa. Se on Taglang La! Vääntäydyn satulaan ja kiskon puolisen kilometriä ylös kylmään viimaan. Kellon on jo yli seitsemän, kun pääsen stupa-temppelille. Nousuun on kulunut yhdeksän tuntia kuuden sijasta. On kylmä. Kädet ovat kohmeessa, samoin ajatus. Happea on vähän. Äkkiä lämmintä, toinen takki, villapusero, ranteisiin lisä lämmintä, pipo kypärän alle. Puuskutan pukiessa. Välillä muistan tyhjentää keuhkot. Pitää ottaa vielä kuva, valo ei taida riittää. Sormet ovat liian jäykät kameran käsittelyyn. Ajovalojen asentaminen on hankalaa. Ei saa kompuroida.

Satulaan, pian satulaan, ennen täyspimeää. Ehdin lasketella hyvää asfalttia vain kilometrin, ennen kuin olen synkässä pimeydessä. Iltapäivän harva liikenne on jo tauonnut. Yksinäinen kuorma-auto pyyhältää vielä ohi hönkien karstaisia pakokaasuja. Kiidän varovasti alas uudella päällysteellä. Pitää kuitenkin varoa ratamestarin erikoisia. Varsinkin tierummut ovat kynnys- ja kuoppakohtia. Kuutisen kilometriä ja asfaltti päättyy. Sorapinta on möykkyinen ja täristävä. Onneksi tie on melko leveä. Taivaalta alkaa tulla jotain. Hennot lumihiutaleet laskeutuvat ajovalojen keilassa. Vielä ihmetellessäni lunta, sade lakkaa muutamassa minuutissa.

Sorapinta ei kohene. En näe harjanteiden välistä laaksoa, mutta hetkittäin olen aistivinani avaran tilan tuntua. Varovasti, varovasti. Mitä, missä tie? Pysähdyn tutkailemaan, miten väylä jatkuu sementtiseltä tierummulta. Suora soraosuus päättyy pari metriä syvään kuoppaan, kun työmaa tekee ylimääräisen pikkukaaren. Tämä toistuu muutaman kerran. Hetkittäin lasku loivenee, ja polkaisen lämpimikseni pari lyhyttä pikkunousua, sitten lasku jatkuu.

Solasta on parikymmentä kilometriä alas ylängön saumaan seuraavaan talokeskittymään 700 metriä alemmas. Pitää vaan luottaa, että talot ja samalla majapaikka ilmaantuvat pimeydestä esiin. Valoa! Mutta taustalta alkaa kuulua Bollywood-musiikki. Äh, se onkin varuskunta, sillä Kiinan vastaiselle rajalle on vain satakunta kilometriä. Vielä vähän matkaa, ja taas näkyy valoa. Jaksan sinne saakka. Kolmen-neljän talon rypäs on ruokaloiden keskittymä. Saan keski-ikäisen pariskunnan ruokalasta takahuoneen omaan privaattimajoitukseeni, vaikka sementtitasanteen patjoilla olisi tilaa ainakin kuudelle ihmiselle. Pyörän tungen sisään ahtaasta oviaukosta kuivaustelineeksi. Ovea ei ole mutta verho on. Ikkuna-aukossa tuuli tempoilee muovipeitettä. Linssiriisiaterian jälkeen vaivun tyytyväisenä uneen.

Neljäs päivä on tasankosiirtymä 50 kilometrin päähän. Aurinko tulee taas esiin ja kymmeneltä ryhdyn kuoriutumaan lämpimistä vaatteista satulaan. Ensimmäiset kilometrit sinnittelen taas T-paidassa, mutta laakson mutkasta ilmaantuva viileä vastatuuli lopettaa kesäilluusiot nopeasti. Puuskainen viima yltyy tasankolaakson pohjukassa islantilaiseksi tuuleksi, joka tempoo karavaaniani välillä sivusta välillä suoraan päin. Meneminen muuttuu taaperteluksi, joka pahenee, kun tie lähtee muutaman kilometrin loivaan nousuun. Pysähtelen puuskuttelemaan parin kilometrin välein. Etapin piti olla välipäivän kevyt ajelu. Osuus päättyy viiden kilometrin serpentiinilaskuun kapeaan jokilaaksoon Pangin telttakylään, joka herää kesäksi henkiin. Ainoa pysyvä asutus on pieni varuskunta, joka jää talvella lumen saartamaksi. Pangissa tapaan uudestaan Clairen ja Bobin.

Kylmä yö sujuu huonosti isohkossa teltassa, jonka vuokraan kokonaan käyttööni. Herään taas kahden aikoihin. Päätä särkee lievästi, ja munuaiset poistavat kehon nesteitä runsaasti, vaikka en huomannut juoneeni päivällä erityisen paljoa. Nukahdan uudestaan vasta aamunsarastuksen aikoihin. Ylösnousu on vaikeaa. Tarvitsen ylimääräisen magnesium-kaliumannoksen pelkästään sen vuoksi, että saisin aamutoimet suoritettua. Väsyttää jo ennen satulaan nousua. Jos Pangissa olisi guest house, jäisin lepäilemään kokonaiseksi päiväksi, mutta viileään telttaan en halua jäädä.

Tie sujahtaa vähän alemmas kapeaan jokilaaksoon, jota aurinko lämmittää, ja uhmaan jälleen viileyttä aluksi T-paita päällä. Kolme ensimmäistä kilometriä tie kiemurtelee tasaisena keltaisenruskeassa kuivassa rotkossa, jota reunustavat hiekkakiviin uurtuneet tornimaiset eroosiopylväät. Pätkä riittää palauttamaan uskon päivän mahdollisuuksiin. Ehkä selviän sittenkin väsymyksestä huolimatta 24 kilometrin taipaleen seuraavaan solaan 5000 metrin korkeuteen. Pysähtelen kilometrin välein kuvaamaan kaunista maisemaa, joka näyttäytyy jokaisen joenmutkan jälkeen erilaisena. Soratie on niin kapea, että joudun myös pysähtelemään, kun vastaan tulee kuorma-autoja. Hieno hiekka pölisee lisämausteena, kun jään uudestaan ja uudestaan mustan pakokaasupilven sisään.

Nousu jyrkkenee pariksi kilometriksi vuorenrinteeseen louhittuun uraan mutta jatkuu sitten taas suhteellisen loivana, ja jaksan hivuttautua eteenpäin kauniissa maisemassa. Kylmä vastatuuli ilmaantuu iltapäivällä jarruttamaan menoa, ja joudun taluttelemaan karavaaniani moneen otteeseen. Sora huononee möykkyiseksi pinnaksi, jota tasoittelee pehmeä hiekkakerros. Jaksan vaivoin edetä kolmen kilometrin tuntivauhtia, vaikkei tien jyrkkyys ole lähelläkään Taglang Lan nousua. Aurinko katoaa harjanteiden taakse illansuussa ja lämpötila laskee alle kymmenen asteen. Kylmyys pakottaa pysymään liikkeessä. Kahdeksan tunnin vääntö tuo solaan puoli seitsemältä, ja tällä kertaa ehdin lasketella valoisaan aikaan kuuden kilometrin matkan viitisensataa metriä alemmas. Kurja sora täristää karavaania, kun yritän hillitysti kaahata alas. Serpentiinimutkat on pakko ajaa todella hitaasti, sillä möykkyinen irtohiekka ei salli kallisteluja.

Kahden solan välisessä laaksossa on kahden telttaruokalan yrityskeskittymä, jossa voi vuokrata telttamajoitusta. Pystytän kuitenkin oman pikkutelttani kuivaan maastoon toisen telttaruokalan lähettyville. Teltassa tapaan kaikkiaan 12 pyöräilijää, joista 10 on tulossa Manalin suunnasta: Clairen ja Bobin lisäksi illallistamassa on kuusi intialaista maastopyöräilijää, joilla on huoltoauto tukenaan, sekä ranskalaisen tandempariskunta ja amerikkalainen isä, joka on liikkeellä 8-vuotiaan poikansa kanssa. Poika polkee peräpyörää. Pelkän pyöräilijäjoukon tapaaminen kahden korkean solan välissä on sikäli loogista, että motoristit ja autoturistit hurauttavat solat kerralla, mutta 5000:aan ja 4700 metriin nousut ovat sen verran vaativia, että pyöräilijät mielellään kapuavat ne erikseen. Intialaisista kaksi on päättänyt keskeyttää vaelluksen, joka on osoittautunut oletettua rajummaksi. Toinen heistä on selvinnyt neljän vuoden takaisesta aivosyövästä näinkin vaativalle reitille.

Rupattelu kestää teltassa niin pitkään, että yrittäjämiehen tai hänen vaimonsa äiti vihjaa, että olisi jo mukava päästä nukkumaan. Kolmen sukupolven perhe nukkuu ruokalateltassa. Ulkona lepäilee maassa puolestaan viimeisillään oleva lehmä, joka valmistautuu synnytykseen, muut naudat ovat kivimuuriympyrän sisällä avoimessa karjasuojassa. Oma yöni sujuu jälleen kahdessa nukkumispätkässä, mutta pikkuteltassa on lämpimämpää kuin Pangin isossa teltassa.

Kuudes päivä alkaa hitaasti. Yritän nukuskella aamulla lisää, kun muu leiri on jo liikkeellä. Naapuriruokalaan pysähtyneet kuorma-autot tuovat oman mausteensa aamuun. Surutta kuskit tyhjäkäyttävät karstaisia moottoreita niin pitkään, että pakokaasukatkun kitkerä löyhkä alkaa ahdistaa sisällä teltassani sadan metrin etäisyydellä. Ruokalateltassa jämähdän jututtamaan ranskalaisia, jotka päättävät jäädä lepäilemään ja akklimatisoitumaan leiriin ylimääräiseksi päiväksi, koska nuorella naisella on vuoristotaudin oireita ja hän uupunut päänsärkyisen, nukkumattoman yön jäljiltä.

Keli on niin viileä, etten edes yritä selvitä ensimmäisiä kilometrejä T-paita päällä, vaikka edessä on ensin neljän kilometrin lämpöä nostattava urakointi ylös 4700 metrin solaan. Puolessavälissä ilmaantuu taas kylmä tuuli, ja lisäpukeutuminen alkaa, kilometriä myöhemmin lisään vielä yhden paidan ja ylhäällä toisen takin ja villapaidan. Ylhäällä alkaa sataa räntää. Solassa on myös tietyöntekijöiden ryhmä, joka jää värjöttelemään tuulensuojaan kalliolohkarein taakse odottamaan sateen päättymistä.

Kahdeksan kilometrin alkulasku kapealla tiellä tuo kymmenien serpentiinien laskun yläosaan. Gata Loops on toistakymmentä kilometriä pitkä mutkainen nauha, joka levittäytyy jyrkkään rinteeseen. Se on Manalin suunnasta tulijoille melkoinen koitos, mutta Leh’n suunnasta se on huikean kaunis maisemakimara alas jokilaaksoon. Ennen laskua tuijottelen ylhäältä näkymiä pitkän tovin ja herkistyn rukouslippujen äärellä ylistämään Himalajan herkkää kauneutta.

Gata Loopsin alaosasta on 25 kilometriä matkaa seuraavaan ruokalaryppääseen Sarchuun, mutta suhteellisen tasaisesta taipaleesta tulee vaikea, kun jäykistynein jaloin pusken viilenevässä illassa vastatuuleen. Pimeä ehtii ensin, sillä vietin ylhäällä aikaa aivan liian pitkään maisemin ihasteluun. Reitille osui lisäksi vielä tusinan vuorikauriin lauma, jonka liikkeitä seurailin. Sarchussa käy ilmi, ettei täälläkään ole varsinaisia majataloja, vaan vain ruokalamajoitusta. Yhdessä huoneessa on keittiö, ruokailupöytiä ja kymmenkunta patjaa sementtikorokkeella ja tukeva läjä peittoja. Valitsen ruokalan ja ehdin elätellä toivetta, että saan jakaa tilan pelkästään yrittäjäpariskunnan kanssa, mutta paikalle ilmaantuu vielä viiden intialaisturistin auto, ja myös kolmikymppiset miehet jäävät nukkumaan ruokalaan. Olen niin väsynyt edellisten öiden valvomisista, etteivät edes myöhäisillallistavien miesten äänet häiritse untani.

Seitsemännen päivän aamu on hyytävä. Yöllinen sade on valkaissut lähirinteiden matalat harjanteet. Huh, ja minun pitäisi nousta seitsemisensataa metriä ylemmäs Baralacha Lan solaan 4900 metriin. Peltihökkeleiden raitti päättyy pikkusillalle, jonka erilliset ja irtonaiset metallilevyt ovat liikkuneet niin, että kannessa on huomattavan leveitä rakoja. Taluttaen ylitys sujuu, mutta kauhistelen ajatusta, että olisin polkaissut sillalle pimeässä, sillä yksi yöpymismahdollisuus olisi ollut jatkaa seitsemän kilometriä edemmäs telttakylään. Sillan jälkeen ylitän kolme puroa, joista selviän kastelematta kenkiä.

Tie seurailee jokea, joka on uurtunut syvemmälle maahan jättäen reunoilleen hiekkakiven eroosiopilareita. Puolen tunnin polkemisen jälkeen näen, kuinka harjanteiden välistä tunkee esiin maata laahaava kostea pilvi. Ehdin asettua pyörän viereen kykkimään sadeviitan alle, ennen kuin raskas räntäsade alkaa. Kuuro on ohi reilussa vartissa. Aurinko tulee iloisesti esiin, mutta sadeviittakyykistely toistuu lähitunteina vielä kaksi kertaa, tällä kertaa vesisateessa. Rujo tie kiemurtelee sora-aavikkoisen kuivista maisemista rakkakivikkoihin. Matkalla kohtaan pari isoa vuohilaumaa. Yksi vuohista innostuu jyystämään pyöräni rukousnauhaa, joka on ollut matkassa jo kuukauden Rishikeshistä saakka.

Välillä odottelen tietyömaalla kymmenen muun ajoneuvon kanssa, kuinka puskutraktori tuuppii lohkareita tienpenkan tueksi. Leh-Manali-tietä työstetään monesta kohtaa, mutta urakkaa on seuraavienkin sukupolvien työllistämiseksi, sillä maantie (sana on pahasti liioitteleva kuvaamaan reittiä) on yli puoli vuotta suljettuna lumen ja jään armoilla, ja joka kesä on edessä talven vaurioiden korjaamista. 32 kilometrin nousu Sarchusta sujuu hyvin ensimmäiset 25 kilometriä, mutta sitten reitti jyrkkenee, keli viilenee ja rankka räntäsade alkaa. Nyt sade ei lopu vartissa eikä puolessa tunnissa. Vääntäydyn väsyneenä ylös solaan sadeviitta valkoisena.

Seuraavaan peltimajakeskittymään 800 metriä alemmas on matkaa 20 kilometriä. Ehdin aloittaa hyytävän laskun vielä valoisan hämärässä, mutta sitten tie sujahtaa usvaiseen sadepilveen, jossa näkyvyys supistuu alle 50 metriin. Linssit huurussa yritän tiirailla ajovalojen keilaa. Sade yltyy ja pimeys peittelee sadeusvan. Ei tässä näin pitänyt käydä, manailen huolestuneena. Pitäisikö suosiolla tyytyä taluttamaan kolmisen tuntia sateessa alamäkeen? Yritän vielä. Yksinäinen kuorma-auto ilmaantuu mutkan takaa, ja joudun pysähtymään. Kohtaaminen osuu erityisen kapeaan kohtaan, jonka sade on muokannut saviseksi urapariksi rotkon reunalle. Painaudun kivikkoa vasten, ja hitaasti kuorma-auto rytkyttää uraan ja ohittaa karavaanini parinkymmenen sentin marginaalilla.

Pari serpentiiniä myöhemmin ehdin nähdä, kuinka soraurassa on jotain liian tummaa, ja jarrutan hätäisesti. Vauhtini ei ole erityisen kova, mutten ehdi aivan pysähtyä. Väistän ja ajaudun sorassa irtokivikolle, joka luiskahtelee pyörien alta. Ja tsakk! Kellahdan nurin kyljelleni. Ehdin oivaltaa, että nyt mennään. Maassa totean ihmeekseni, että mihinkään ei satu ja tienreunan kivikkokin on parinkymmenen sentin päässä kypärästäni. Massiivinen kuormani pehmensi kaatumista, eikä pyörällekään käynyt kuinkaan. Kapuan satulaan, tapahtunutta ei saa jäädä taivastelemaan. Pitää jatkaa eteenpäin. Vähän varovaisemmin. En vieläkään halua ryhtyä taluttamaan, vaikka jatkan manailua mielessäni. Näin ei pitänyt käydä. Kymmenisen serpentiiniä myöhemmin laskeudun sadepilven alapuolelle, ja näkyvyys paranee juuri sen verran, että saan lisää rohkeutta. Alhaalta alkaa näkyy valoa, mikä lohduttaa ja kannustaa eteenpäin.

Zing Zing Barissa on muutama peltimajaruokala. Yhdestä tulee ulos nuori mies ihmettelemään ajovalojani, ja tuota pikaa hän on keittämässä maitoteetä. Lämmittelen kerosiinikeittimen liekin ääressä puolisen tuntia, ennen kuin ryhdyn purkamaan kuormaani ja asettumaan yöksi ruokalan patjoille. Tällä kertaa ruokalassa ei ole muita nukkujia nuorukaisen lisäksi.

Kahdeksas päivä alkaa kylmänä ja sateisena, edessä nelisenkymmentä kilometriä laskettelua, joten jään odottelemaan kelin lämpenemistä. Lopulta aurinko pilkahtaa esiin ja lämmittää peltimajaa kymmenen aikoihin. Mustat rakkakivirinteet muistuttavat aluksi Islannin vulkaanisia karuja maisemia. Toista tuntia myöhemmin tie pudottautuu leveään rotkolaaksoon, jonka rinteitä komistavat ensin varvut ja pensaat ja sitten havupuut. Havahdun tuoksuun, kasvillisuuden rehevään tuoksuun ja puiden pihkaiseen aromiin. Ladakhin kuivat maisemat ovat tyystin vaihtuneet. Välillä tiekin on jopa hyvää asfalttia ja sitten taas rujoa kuhmusoraa, jonka poikki laskee useampi puro. Onnekseni pystyn polkemaan purojen poikki ja kerran taluttamaan ylempänä olevaa piennarta, ettei tarvitse ryhtyä kahlaamaan jalat paljaana kylmässä vedessä.

Päivä ei ole pelkkää laskettelua, ja iltapäivällä on jonkun verran noustavaakin, mutta keli on taas mukavan kesäinen, kun tie on monen päivän jälkeen laskeutunut alle 4000 metrin. Ehdin hyvin ennen pimeää Keylongin piskuiseen rinnekaupunkiin, ja pääsen neljän seinän sisälle lämpimään, omaan huoneeseen.

Yhdeksäs päivää alkaa parinkymmen kilometrin laskulla kehnolla soralla. Tien pinnasta tuuli nostattaa irtohiekkaa pölypilveksi, kun satunnaiset autot kuorma-autot hönkivät ohi. Myöhemmin pelkkä tuuli nostattaa sakeita pölypilviä. Onneksi hengityssuojaimeni on yhä tallella. Tietyöt pakottavat taas odottelemaan muiden ajoneuvojen kanssa. Iltapäivällä tuuli yltyy ja tuo tullessaan kolmen tunnin viileän saderintaman. Sinnittelen Sissun kylään, jossa on majataloja. Ja jälleen pääsen sisälle omaan rauhaan, mutta huone on viileä, ja pipo päässä kaivaudun tukevien peittojen alle.

Kymmenes päivä vie rinteitä seuraillen jokilaaksossa viimeisen korkean solan äärelle. Puolentoista tunnin kumpupolkemisen jälkeen tulen sillalle, joka on rikki. Yksi sen pitkittäisistä metallipalkeista on pudonnut jokeen, ja molemmin puolin siltaa on kolmisenkymmentä autoa ja moottoripyörää odottelemassa korjaustöiden etenemistä. Yksi motoristi neuvoo, että minun pitää kiiruhtaa, ennen kuin työt alkavat, sillä sillalla on metrin leveä metallilevy, jota pitkin voin taluttaa pyörän joen yli. Ja ehdin juuri sillalle ja muutaman metrin pitkälle irtonaiselle metallilevylle, ennen kuin vastarannalla kohtaa kahdeksan miestä, jotka kantavat remmien avulla uutta pitkittäispalkkia paikalle.

Seisahdun ruokalaan syömään momoja, täytettyjä nyyttejä, ennen kuin aloitan 20 kilometrin nousun Rohtang Lan solaan 3900 metrin korkeuteen. Aiemmin tapaamani pyöräilijät varoittivat tästä noususta, kuinka se on erityisen hankala huonon soratien vuoksi. Ensimmäiset kuusi kilometriä reitti on kuitenkin kohtuullisen loiva, vaikka tie tosiaankin on kuin maastopyöräilijöiden harjoitusrata, jossa tukipistekivet karkailevat takapyörän alta. Pehmeä hiekka on onneksi pakkautunut sateiden vuoksi melko kovaksi. Sitten jyrkkyys lisääntyy ja hetkittäin hyytävä tuulikin reuhtoo karavaaniani. Tuuli kuitenkin vaimenee. Sitten alkaa sataa, ja nousu muuttuu viitta päällä kitkutteluksi. 14 kilometrin jälkeen olen aivan uupunut, eikä magnesium-kaliumkaan piristä ratkaisevasti. Kitkuttelen ja taukoilen ja lisään vaatetusta ja kitkuttelen. Kilometrit ovat harvinaisen pitkiä. Neljä kilometriä ennen solaa ilmaantuu uusi asfaltti helpottamaan urakkaa. 20 kilometrin matkaan menee yli kuusi tuntia.

Ylhäällä on kylmä, korkeintaan muutama lämpöaste, kun aloitan jälleen illan hämärtyessä laskun. Seuraavaan kesäkylään on matkaa 20 kilometriä, joista 15 taivallan pimeässä. Asfaltti on enimmäkseen suht uutta, mutta ratamestarin erikoisia on paljon, ja kolme lyhyttä pätkää on saviliejua. Yöksi päädyn julkissektorin rest housen pihalle telttailemaan brittimaastopyöräilijöiden naapuriin. Brittien intialainen opas- ja huoltoryhmä tarjoaa maittavan illallisen keittiöteltassa ja aamulla aamiaissen.

Yhdestoista päivä on enää viimeistelylaskettelu 35 kilometrin päähän Manaliin 1300 metriä alemmas. Vuoristovaelluksen huipennus tapahtuu reippaassa sateessa. Sankan kosteat pilvet roikkuvat upeiden maisemien yllä tiiviisti. Pysähtelen kilometrin kahden välein kuvailemaan reheviä metsiä, jotka koristavat jyrkkiä rinteitä. Ylhäällä on pääasiassa havumetsää, alempana myös sekametsiä. Yhden kaistan kapea rotkotie vaihettuu leveämmäksi. Matkalla alas kohtaan kahden kolarin jäljiltä kolme tuoretta auton raatoa. Kymmenisen kilometriä ennen Manalia havahdun, kuinka vesi ja irtohiekka ovat hinkanneet jarrupalat heikkoon kuntoon. Mutkaisen jyrkässä laskussa on pakko jarrutella koko ajan, ja loppupätkällä en enää uskalla päästää käsiä jarrukahvoista, sillä jarrujen kiristäminenkään ei enää auta. Jarrupalat ovat kuluneet ohkaisen heikoiksi. En kuitenkaan ryhdy sateessa vaihtamaan tuoreita tilalle, vaan laskettelen varovasti Manalin kaupunkiin saakka.

Manalissa on epätodellinen tunnelma, sillä retkeni on lähes päätöksessä. Aika ei enää riitä polkemaan 540 kilometrin päähän Delhiin. Pitää ottaa seuraavana päivänä yöbussi. 14 tunnin bussimatka on raskas. Aamulla Delhissä on lämmintä, kun kokoan karavaaniani ajokuntoon. Paluu Delhin subtrooppiseen kaaokseen on melkoinen ilmasto- ja kulttuuriloikka Himalajan rinteiltä. Ja vähän hämilläni yritän hahmottaa tilannetta. Matkaa on jäljellä vielä kolme yötä, sillä varasin aikaa bussimatkaa varten runsaasti mahdollisten sadekauden maanvyörymien vuoksi, koska Manali on vuoristossa vielä 2000 metrin korkeudessa.

Ensimmäisen Delhi-yön vietän New Delhin rautatieaseman läheisyydessä, ja sitten polkaisen 20 kilometrin päähän lentokentän liepeille, jonne jätin matkan alussa pyörän kuljetusboksin. Aikaa varaan myös siihen, että boksini ei jostain syystä olisikaan säilynyt ehjänä hotellissa Mahipalpurin taajamassa, vaan joutuisin haalimaan pakkusmateriaalit kasaan pala kerrallaan. Mahipalpurissa aika ehtii kuitenkin käydä pitkäksi ja viimeisenä iltana palaan pyörän pakkaamisen jälkeen vielä pariksi tunniksi Delhiin haistelemaan urbaania kaaosta. Oivallan selkeästi, että jään vahvasti kaipaamaan Intian monikasvoista olemusta. Pakkohan tänne on vielä tulla takaisin.

-----------------------------------

Matkakuvia ilmaantuu blogiin viikon 38 loppupuolella.

Polkupyoralla Himalajalle: Leh 1850 km

Perilla Leh’ssa! Kuukauden vaanto takana, ja nyt on voittajafiilis.
Matka Srinagarista Ladakhin paakaupunkiin on sujunut oletettua nopemmin, vaellus kesti viikon.

Ensimmainen paiva aloittaa 80 kilometrin nousun, ensin leppoisasti ja valissa on tasaista ja pikkulaskujakin, mutta lampotila on viela yli 30, ja aurinko paahtaa hien paalle. Lahtoa edeltava yo vei voimia, silla taival alkoi immodiumin turvin. Vasyneena hivuttaudun 2400 metriin yoksi pienen patojarven rannalle majataloon.

Toinen paiva on se iso testi, 40 kilometrin kapuaminen Zoji Lan solaan 3520 metriin. Alku sujuu aamun raikkaudessa hienoissa koskimaisemissa hyvin. 4 tunnin jalkeen maisemat herkistavat lisaa, ja hyvan olon tunne valtaa koko kehon ja mielen, vaikka tie nousee reippaasti ja aurinko paahtaa. Luovun kuitenkin kyparasta ja vaannan pienesta kierratyskuitukassista totterohatun suojaamaan auringolta. Mutta lampotila on jo hyva, silla 3000 metrissa ei kuumuus enaa ryydyta.

Viimeiset 15 kilometria ovat rajuja, ja leppoisa tunnelma muuntuu silkaksi urakoinniksi. Loppupatkaan vierahtaa 5 tuntia! Paallyste katoaa kokonaan, ja kuhmuraisen soran paalla on loysaa, hienonhienoa hiekkaa, joka tomistellessa nousee polyksi ilmaan tuulen vietavaksi. Ja nousu on jyrkkaa, yli 10 %:n kapuamista kapealla tiella yhdessa kuorma-autojen seassa. Onneksi ostin Srinagarista hengityssuojaimen. Monesti paadyn tyontamaan karavaaniani hitaasti ankarassa polypilvessa ja usein joudun seisahtumaan odottamaan vuoroani, koska tie on niin kapea, ettei sille mahdu pyora yhden kuorma-auton kanssa yhtaaikaa.

Hitaasti, hitaasti hivuttaudun serpentiinista toiseen, ja valilla ylitan tien poikki solisevia puroja, jotka saavat vetensa sulavasta lumesta vain vahan ylempaa rinteesta. Autotkin kulkevat hitaasti, silla maanvyorymien jaljilta reitilla on pari hankalampaa kapeikkoa, joissa sotilaat saannostelevat liikennevirtoja. Ankara vaanto taukoaa solassa, jossa on isompi lumijaama ja sen rinteilla intialaisia turisteja pulkkamaessa. Teepuotiteltassa saan lamminta juotavaa, ja takki pitaa laittaa paalle, kun viilea tuuli tuivertaa

En pida kiiretta, silla Ladakhiin saapumisen tunne rentouttaa liikaa. Lahden laskuun illansuussa karuun maisemaan. Loivilla rinteilla on vuohi- ja lammaspaimentolaisten telttoja. Vasta 15 kilometria myohemmin poliisin tarkastuspisteella, jossa pitaa tayttaa Ladakhiin tulon kaavake, selviaa, etta seuraavan pikkukaupunkiin onkin viela 25 kilometria ja pimea on laskeutumassa. Aijai, alkeellinen kartanluvun huolimattomuus. Ja melko hyva asfalttipintakin katoaa. Alkaa loiva lasku kuhmurasoralla pimeassa. Tie tarisyttaa ranteita, vaikka kuinka yritan etsia tasaisempia kohtia, eika paallyste edes salli kaahailua, kun jarruttelen kuopasta toiseen. Sitten tulee muutama pikkunousu, ja energiat katoavat. Pilkkopimeassa tahtitaivaan alla kapeassa vuoristolaaksossa, silla liikenne on jo tauonnut eika muitakaan valoja nay, evastelen seisaltaan, ja magnesium-kaliumin voimin vaantaydyn takaisin satulaan Selvian naantyneena Drassin taajamaan, jonka liepeilla on majatalo. Kuinka hyvalta riisi ja linssikastike maistuvatkaan.

Kolmas paiva on leppoisampaa laskettelua 3150 metrista 2750 metriin Kargiliin. Menoa maustaa muutama nousu. Saa on epavakaampi ja valilla satelee ja tuulee viileasti. Sotamuistomerkilla tapaan intialaisen retkipyorailijan etelan Bangaloresta, ja yhdessa poljemme 40 kilometria Kargiliin, jossa Vinay hakeutuuu armeijan majoitukseen. Muistomerkista ja pikkumuseosta sen verran, etta sen armeijaa ylistava paatos on hakellyttavan vahvaa propagandaa, johon liittyy moniuskonnollinen velvollisuus tappaa vihollisia.

Kargilin yo on vahan huono meluavien intialaisten turistien vuoksi, mutta neljas paiva ei ole liian vaativa, kun kapuan 600 metria ylemmas 50 kilometrissa, eika reitille osu kovin jyrkkia patkia. Tie on suurimman osan hyva, tosin reilut 15 kilometria se on soraa ja kuhmurasoraa. Keli on viilea ja satelee, mutta karavaanini kulkee hyvin (myohemmin kuulen, etta Zoji Lan solassa on ollut rankkasateita ja maanvyorymia ja liejua tiella). Hyvissa ajoin saavun Mulbekiin, jossa tapaan saksalais-itavaltalaisen pyorailjapariskunnan. Karina ja Jan ovat olleet tien paella jo kolme vuotta. Yhdessa kiipeamme jalan luostarikalliolle 200 metria ylemmas.

Viides paiva on jalleen testipaiva, silla reitilla on kaksi 20 kilometrin nousua, ensin Namika Lan solaan 3750 metriin ja sitten Fotu Lan solaan 4100 metriin. Osan matkasta taitan yhdessa Karinan, Janin ja Vinayn kanssa, ja Namika Lassa on yhteinen kuvahetki. Yksin hivuttaudun muita ennen Fotu Lan solaan,jossa raisu tuuli repii buddhalaisia rukouslippuja tempoillen kiivaassa rytmissa. On kylma, ja kakkostakkikin pitaa kaivaa esiin ja kaulaliina ja villasukat. Tasta huolimatta lasku on keskeytettava jo kilometrin jalkeen, jotta voin juosta tiella itseani lampimaksi. Korkeus ei sinansa haittaa, eika vuoristotaudin oireita ole ollenkaan, vain kiivetessa piti laahattaa hapen vahyyden vuoksi. Yoksi Lamayurun luostaritaajamaan jylhaan maisemaan, mutta vahan ruppaseen majataloon.

Kuudes paiva on aluksi rotkolaskettelua. Maisemat herkistavat tuntemaan luonnon kauneuden. Pystysuorien seinemien kivilajit vaihtelevat kellertavasta punertavaan ja vihreaaan ja violettiin, ja sininen pikkujoki kohisee vieressa. Huh, vahemmastakin alkaa ylistaa olemassaolon kauneutta. Tunne saa lisaa voimaa, kun rotkomaisema vaihtuu vahan leveampaan Indusjoen laaksoon. Perille saapumisen tunne kulkee mukana pitkin paivaa. Laskeudun kastautumaan kevyesti Indusiin, ja kauneus yhtyy kevyeen uskonnolliseen hurmokseen. Itkettaa onnesta. Yoksi paadyn 1000 vuotta vanhan luostarin kylaan muutaman kilometrin pois paatielta.

Seitsemas paiva alkaa luostarivierilulla, tai oikeastaan kahdella. Ensin yksinkertaisessa yhden miehen luostarissa ja sitten siina vanhassa, jonka temppelien monimuotoisuus on hakellyttyvaa. Tuhannessa vuodessa ehtivat tyylit jo muuttua. Luostarissa voisi viettaa koko paivan, mutta puoliltapaivin palaan satulaan. Edessa on jalleen kaksi 15 kilometrin nousua. Ensimmainen sujuu kolmessa tunnissa ja vie pikkuylangolle, joka on kuivaa autiomaata, kuin sora-aavikkoa, jota reunustavat matalat, paljaat harjanteeet. Lasku alas vie kuin vehrealle keitaalle Indusjoen varteen. Kylassa tapaan aiemmat pyorailykumppanit Vinayn, Karinan ja Janin. Toinen nousu sujuu osittain yhdessa polkien, osittain yksin. Kapuamista seuraa reilun kymmenen kilometrin reipas lasku lahes suoraa tieta, joka tekee yllattaen 90 asteen mutkan. Onneksi edessa on autoja, joiden takia joudun hidastamaan. Juuri ennen paluuta Indusjoen laaksoon tiimi on taas kasassa, ja yhdessa saavumme Leh’n kaupunkialueelle, joka on levittaytynyt alas lahelle jokea. Itse kaupunki on ylempana rinteessa, ja viimeiset kilometrit painavat. Pimeakin tulee, ennen kuin ehdimme reppureissaajien kortteleihin, jotka ovat kaupungin toisella laidalla avian vuorenrinteen juurella.

Perilla Leh’ssa! Vasyneen sumeana en oikein edes tajua tapahtunutta. Ensin pitaa loytaa huone, sitten lamminta juotavaa ja muonaa. Ilalla lampotila laskee 15 asteen tuntumaan, mika hikisen ja aurinkoisen paivan jalkeen tuntuu kovin viilealta. Vahan sekavassa tilassa hakeudun ravintolaan, jossa keittona on korealaista merilevasoppaa. Se lammittaa ja maistuu. Yolla koirat meteloivat kuin missa tahansa kylassa, ja aamulla lehma ammuu ikkunan alla. Hosisontissa siintavat Himalajan valkeat huiput, ilma on kirkasta ja kuivaa. Aurinko alkaa lammittaa viilean yon jalkeen. Olen onnellinen.

ps. Paluun suunnittelu Delhiin on viela vahan vaiheessa. Osa matkasta pitaa taittaa bussilla, silla aika (kaksi ja puoli viikkoa) ei riita polkemaan takaisin koko matkaa. Saatan jopa yrittaa reittia Leh-Manali, jonka alunperin hylkasin suunnitelmissa liian vaikeana. Se olisi noin 10 paivan vaanto vaikeissa oloissa, ja se tarkoittaisi kahdesti nousua yli 5000 metriin. Kiusaus yrittaa on suuri. Taman jalkeen edessa olisi bussimatka Delhiin.

Sivut

Polkupyörämatkalla – joka päivä

Teksti-tv-toimittaja Matti Rämö on psykofyysisellä polkupyörämatkalla joka päivä. Jo työmatkan puolituntinen riittää sinkauttamaan mielen tien päälle. Matka jatkuu öisin kirjoituspöydän ääressä, kun eksoottiset megapolkaisut muuntuvat kirjoiksi.

Lisää megapolkaisuista: Italia/Tunisia; Intia; Thaimaa/Vietnam; Jäämeri; Islanti; Andalusia/Marokko; Istanbul

Kirja-arviot: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa; Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin; Polkupyörällä Jäämerelle; Polkupyörällä Islantiin; Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan; Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin

Äänikirjat Yle Areenassa: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa

Videopäiväkirja Yle Areenassa: Polkupyörällä Istanbuliin

Radio Suomi, Aamu-tv, Radio 1: Matkaraportteja Elävässä arkistossa

Infosivu facebookissa

 

 


 

 

Blogiarkisto

2013

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2011

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu