Pikkulapset pois pyörätieltä, vai pyöräilijät?

Poljen alkuillan pimeydessä Helsingin Itä-Pakilan Yhdyskunnantietä, jota on viime kuukausina viritelty turvallisemmaksi ajonopeuksia hidastavilla kavennuksilla. Samalla pyöräteiden saumattomat jatkumot risteyksien yli on katkaistu loivilla reunakivillä. Mutta mutta joko suunnittelu tai toteutus on arponut kivetyksien korkeudeksi yhdestä seitsemään senttimetriä. Seitsemän senttimetriä on jo sen verran paljon, että pyöräilijän pitää keskittyä löytämään kivetyksistä sen loivin kohta, josta risteyksen yli pääse pienimmällä töyssyllä.

Ylitän Kehä I:n sillan matkalla pohjoiseen ja lähden laskettelemaan lyhyttä mutta jyrkähköä mäkeä, jonka viimeisillä metrillä on risteys ja risteyksessä uusi kivetys. Tietyöt ovat tässäkin risteyksessä kestäneet eri vaiheissaan jo ainakin kuukauden, ja kevyen liikenteen väylän reunassa on vieläkin työmaan aitoja ja varokeiloja sekä kiviä seuraavan risteyksen töitä varten. Väylä on jaettu kahteen osaan pyöräilijöille ja kävelijöille. Ja työmaan tarvikevarasto peittää noin viidenneksen koko väylästä.

Lasken alas reippaasti mutten reuhtomalla. Näen ihmisryhmän kävelevän vastaan parinkymmenen metrin päässä risteyksen toisella puolella kevyen liikenteen väylän jalankulkijoiden kaistalla. Minulla on vilkkuvalo päällä. Joudun hajottamaan huomiotani löytääkseni kivetyksen matalan kohdan, joka ei ole pyöräilijöille tarkoitetun puoliskon uloimmassa reunassa vaan vähän sisempänä. Vauhdissa joudun tekemään tämän kahdesti sekä tullessani risteykseen että jatkaessani pyörätielle. Heti kivetysten jälkeen lähden korjaamaan ajolinjaani poispäin kävelijöistä kohti pyöräilijöiden puoliskon ulkoreunaa.

Tässä vaiheessa äitinsä takaa ilmaantuu potkulautaileva neljä-viisivuotias pikkutyttö, jota en ollut nähnyt aikuisen varjosta. Tyttö ottaa pari potkua pois jalankulkijoiden puoliskolta ja lähtee ylittämään poikittain pyöräilijöiden kaistaa. Äiti kiekaisee kauhusta, tyttö pysähtyy, ja minä teen hätäjarrutuksen. Turvaväliä jää ainakin kaksi metriä. Äiti pyytelee hätääntyneenä anteeksi. Tytön takana kävelleet isä ja poika ovat vaiti. Samoin tyttö. Minäkään en ehdi tai osaa sanoa mitään. Äkkinäisen tilanteen vaatima reaktio on vienyt kaiken huomioni. Äiti jatkaa tyttärelleen: ” Minähän sanoin varo…”

Kukaan ei loukkaantunut, mutta järkytys jää. Ainakin äidin pulssi hyppäsi niin rajusti, että hän muistaa tapahtuman liian hyvin vielä pitkään. Mikrotrauman jättämät jäljet eivät katoa noin vain. Ymmärsikö tyttö tilanteen vaarallisuuden? Jos hän ehti järkyttyä, hänkin muistaa kypäräpäisen pyöräilijän pienenä kauhukuvana. Ainakin hän ymmärtää äitinsä järkytyksen ja osaa yhdistää sen pyöräilijään.

Mutta miksi näin kävi kadulla, jonka turvallisuuteen kaupunki on tehnyt tuntuvaa investointia? En mielestäni ajanut tilanteessa liian lujaa, ja valoni vilkkui valaistulla kadulla. Heijastinliivi oli päällä. Äiti oli nähnyt minut ajoissa, mutta onko realistista olettaa, että aikuiset pystyvät joka tilanteessa valvomaan nelivuotiaita lapsiaan, joiden tilan hahmottaminen on vasta kehittymässä? Liikkuivat nämä sitten jalan, pyörällä tai potkulaudalla.

Onko syy kadunrakentajien, jotka ovat jättäneet tarvikkeensa kaventamaan väylää, vaikka risteystä on jo rakennettu yli kuukausi ja työt ovat jo ohi tässä risteyksessä. Vai suunnittelijan, joka on piirtänyt risteykseen uudet kivetykset hajottamaan pyöräilijöiden huomiota vai rakentajan, joka on jättänyt matalimman kohdan liian keskelle pyöräilijän kaistaa? Vai pitäisikö pikkulapsilta kieltää pyöräteiden käyttö kokonaan? Vai oliko syy sittenkin minun, kun noudatin tieliikennelakia polkemalla pyörätiellä, vaikka hyvin tiedän, että ajoradalla on turvallisempaa? Kaikkien kannalta. Pitäisikö pyöräilijöiltä kieltää pyöräteiden käyttö? Jos pikkulapset jäisivät vain satunnaisten mopoilijoiden armoille, heillä olisi vähemmän varottavaa.