Jumissa Phnom Penhissä
Olen juuttunut Phnom Penhiin jo pariksi viikoksi. Tiesin ennakolta tämän osuuden pyöräilykirjan vaikeimmaksi, mutta neljän päivän visiitin kuvaamiseen on silti mennyt liikaa aikaa. Ja työstän vasta tekstin ensimmäistä versiota.
Tuol Slengin vankilamuseossa käynti on rankka kokemus. Yritykseni ymmärtää karua historiaa on levinnyt vaikeasti jäsennettäväksi rönsyileväksi tietomassaksi. Tämän ongelman tajusin jo viime syksynä. Vietnamiin verrattuna Kamputsean tapahtumat ovat olleet sekava vyyhti liian monen ulkopuolisen toimijan provosoimaa tragediaa. Ja pahimmillaan Kamputseassa kuoli neljässä vuodessa enemmän väkeä kuin koko Vietnamin sodassa yhteensä.
Punakhmer-johtajien nimet tunkevat jo uniinikin, mutta onnekseni noiden vuosien karmivat yksityiskohdat eivät ole sentään visualisoituneet lepohetkien painajaisiin. Päätin jättää kirjoittamisesta pois kammottavimmat kuulustelumenetelmät, sekä itseni että lukijoiden suojelemiseksi.
Ylenmääräinen hirveyksillä retostelu on mieltä kuormittavaa natriumglutamaattia, joka pakottaa tajunnan väkivalloin avautumaan liikaa ja kasautuu sitten sielun syövereihin ympäristösaasteeksi. Tätä kuormitusta tulee muutenkin jo tavallisista tv-uutisista.
Pitäisi varmaankin ehtiä polkemaan muutama 30-50 kilometrin terapeuttinen pyöräilylenkki, jotta asioiden oikeat suhteet loksahtaisivat paikoilleen.
