Kännykän paikka on laukussa, äänettömällä

Äitini oli yrittänyt soittaa minulle toissapäivänä useammankin kerran. Huomasin tämän vasta myöhään illalla, kun tajusin jättäneeni kännykän laukkuuni. Siellä sen paikka on nykyisin yhä useammin, äänettömällä.

Kun lähdin opiskelemaan vuonna 1995 oli siirtyminen lankalinjoista kännyköihin alkamassa. Opiskelijabudjetilla ei ollut mitään järkeä pitää sekä perinteistä puhelinta että matkapuhelinliittymää, joten koko ystäväpiiri siirtyi tuolloin kännykkäaikaan.

Samaan aikaan hävitin itse taidon keskustella puhelimessa pitkään, sillä siihen ei ollut varaa. Minuuttihinnat olivat niin kovat, että puhelimesta muodostui sms-laite. En ole tämän jälkeen osannut jaaritella pitkään puhelimessa, vaikka se nykyisin halpaa olisikin, ja Skypellä jopa ilmaista.

Lähes kaikki keskusteluni ovat siirtyneet joko kasvokkain vietettäviin hetkiin tai nettiin. Keskustelen nykyisin varmasti lähes yhtä paljon kirjoittaen kuin puhuen, sillä se sopii minulle. Teksti on itselleni luontaisempi itseilmaisun muoto kuin puhuminen langan välityksellä.

Äitikin jo sanoi soitettuani hänelle, että minut saa paljon paremmin kiinni Facebookista kuin puhelimesta. Se on totta! Todennäköisemmin surfaan puhelimella netissä kuin tartun siihen soittaakseni jollekin.

Että ehkä Nokian ajatus puhelimesta multimedialaitteena ei olekaan kovin kaukaa haettu?