Muistatteko Molièren Saiturin, joka säästääkseen rahaa, ostaa sellaista ruokaa, jota kukaan ei syö ja palauttaa tähteet takaisin kauppaan? Ahneelle yltiönuukailijalle on helppo nauraa, mutta penninvenyttäjä tietää, että hänestä tulee entistä rikkaampi vain kitsastelulla.

Tyylikäs köyhäily ja ekonuukailu ovat tänä päivänä muodissa, mutta entä jos säästäminen muuttuu saituudeksi? Pahin yhdistelmä lienee rikas ja nuuka, joka ei suo itselleen eikä muille mitään.

Kitsas tuntee kaikki niksit, joilla vältetään joutumasta maksajaksi. Tiedättehän tyypit, joiden jokainen yhteydenotto tarkoittaa jotakin palvelua, jonka hän toivoo sinulta.
- Toisitko vähän kahvia, kun tulet? - Ajaisitko minut mökille? -Lainaisitko puhelintasi, kun omani ei toimi? - Lainaisitko juhlapukuasi? Kännykkäpinnarit puolestaan soittavat numeroosi, katkaisevat ja odottavat, että soitat takaisin. Pummajia on monenlaisia niin maalla kuin kaupungissa.

Äärimmäisen nuukailijan kaapit pursuavat ilmaisnäytteitä, romuja, vaatetta ja tavaraa, jota hän ei ole käyttänyt vuosiin. Rahaa on pankkitileillä, mutta sitä ei ole koskaan tarpeeksi. Pankissa on käytävä varmistamassa saldo tai verkkopankissa on piipahdettava ihailemassa tilitietoja. Raha voi olla hirveä pakkomielle.

Vaan miten vanha sukulaisemme haalikaan sen miljoonansa, ellei ylisäästämällä elämässään kaikesta? Ulkopuolisista vaikuttaa siltä, että hän säästi säästämisen vuoksi, mutta itse asiassa kitsas miljönääri nautti pihistä elämäntavastaan.

Toki hän oli pihi myös itseään kohtaan, eikä suonut itselleen mitään. Kauheinta oli kuitenkin ajatus, että käärinliinoissa ei ole taskuja.

Pitkälle viedyssä nuukailussa ei ole aina järkeä, mutta nykyinen kulutusvimma on kaukana viisaasta käytöksestä. Jospa emme soisi itsellemme jatkuvasti kaikenlaisia nautintoja, uusia tavaroita ja löyhää kulutusluottoa, jota ylipursuava yhteiskuntamme meille jatkuvasti kauppaa? Eikö meidän kaikkien kannattaisi nuukailla enemmän, säästää energiaa ja luonnonvaroja?

Ehdotan, että emme nuukaile ruuassa, rakkaudessa emmekä tunteissa, mutta ostamme ja kulutamme vähemmän. Kierrätämme, ostamme käytettyä ja entisöimme tavaroita.

Toki omat tai toisten perustarpeet pitää ottaa huomioon - niissä ei saa nuukailla.

 

Mitä järkeä on askarrella kortteja ja koristeita, kun niitä voi ostaa kaupastakin? Sormet sotkeutuvat liimaan, hiki nousee pintaan ja kaikenlainen hölynpöly sotkee pöydän, kun yrittää tuunata jotakin hyödytöntä viritelmää kokoon.

Ellei askarteluun keskity eikä siihen ole kunnolla aikaa, sitä on turha edes kokeilla. Nopea kartongin läiskäys toiseen erikeepperillä ei ole muuta kuin ajanhukkaa. Näpertely, rakentelu, askartelu ja käsityö vaativat rauhallista keskittymistä, avointa mieltä ja rentoutunutta oloa

Kädentaitojen ei tarvitse olla kummoisia, sillä askartelun vaativuustasonhan voi itse valita. Voit kokeilla pikkulasten askarteluohjeita tai sitten kunnianhimoisen teoksen valmistamista.
 
Toki askartelu vaatii tarkkuutta ja kärsivällisyyttä, sillä sitä ei "voi suorittaa" nopeasti ja kiireellä. Taiteellinen silmä kehittyy harrastuksen edistyessä.

Oma intohimoni ovat käsityöt. Nuorena harrastin kaikenlaisten vaatteiden suunnittelua, piirtämistä ja ompelua. Sitten siirryin kirjontaan, helmiin, tilkkutöihin ja lopulta mattojen kutomiseen. Odotankin innolla sitä, että pääsen muutaman viikon kuluttua kutomaan mattoa, johon olen itse leikannut kuteet. Värit ovat minulle hyvin tärkeitä ja käytän väreihin ja värikarttoihin paljon aikaa.

Uusin kiinnostukseni aihe on skräppäys. YLE Olotilan skräppäyskilpailuun tuli upeita kortteja. (linkki tulossa) 

Oheisena digiskräppäyskuva kesäheilan kunniaksi.

Minusta käsillä tekeminen on valtavan rentoututtavaa. Se on meditatiivistä toimintaa, jota itse tarvitsen ainakin stressin, kiireen ja hälinän vastapainoksi.

Harmillista, että askartelu mielletään Suomessa usein lapsenomaiseksi touhuksi, jota aikuisetkin ”saavat harrastaa”. Ehkäpä suositut kädentaitomessut ja työväenopiston taitoaineiden täydet kurssit ennustavat sitä, että askartelu nousee uuteen kukoistukseensa. Onneksi netti on kasvattanut askarteluinnostusta reippaasti.

Ehkä vanhanaikaisesta askartelusta tuleekin uusi retrolaji puutarha- ja sisustusinnostuksen myötä.

YLE Uutisten mukaan Turkki liittyi 19.7.2009 tupakoinnin kieltäneiden maiden joukkoon. Aika kova juttu maassa, jossa tupruttelu on lähes kansanhuvia.

Entä jos suomalaisilta kiellettäisiin meidän kansanhuvimme eli saunominen? Eihän se ole mahdoton ajatus, sillä sähkösaunat ovat oikeita energiatuhlareita ja puun polttaminen on saastuttavaa.

Ehkä joku miettii jo sitä, että suomalaisilta pitäisi kieltää kahvi. Se lienee meille yhtä tärkeä päihde kuin tupakka turkkilaisille. Sitä paitsi - me saamme kahvista niin ristiriitaista tutkimustietoa, että parempi olisi lopettaa mustan nautintoaineen lipittely kokonaan.

Entä mitähän saksalaiset tuumaisivat, jos heiltä kiellettäisiin Bratwurst ja olut? Ranskalaisilta viini? Italialaisilta spagetti? Tehokkainta olisi kieltää KAIKKI terveydelle mahdollisesti vahinkoa aiheuttavat elintarvikkeet.

Parempi olisi kieltää myös autoilu, ettei tulisi kolareita. Samoin voisi kieltää uimisen, sillä siinä saattaa hukkua – puhumattakaan sukeltamisesta. Lainsuojattomia kohteita riittää, sillä rajoittamattomat yksilönvapaudet eivät ole enää tätä päivää.

Kieltoystävälliseen maailmaamme liittyy myös koomisia piirteitä. Toisinaan tuttu tuote kielletään ja tilalle tulee toinen, kummallinen tuote, joka kuormittaa luontoa, kukkaroa tai on muuten epäkäytännöllinen. 

Näin ollen... Ehkä saamme vielä nähdä päivän, jolloin kielletään vaikkapa napakorut ja lävistykset, mutta sallitaan silmäkorut, jotka kiinnitetään leikkauksella verkkokalvolle. Ehkä koittaa päivä, jolloin kielletään kasvojen pesemisen vedellä, mutta sallitaan veden suihkuttaminen kasvoille spray-pullosta.

Hyvänen aika. Millainen ihmiskunnan tulevaisuus meillä onkaan edessä, kunhan futuristiset propellipäät ja heidän lainsäätäjänsä pääsevät vauhtiin.

kuva: Lakupojalla varustettua laktritsipatukkaa ei ole enää myynnissä, sen sijaan kaupoissa myydään mega-extra-jättikokoisia tikkareita.

Otsikko on lainaus Pirkko Saision kirjasta Kohtuuttomuus, jota parhaillaan luen. Suosittelen. Teksti on sanataiturin ilotulitusta…

Lainaus jatkuu näin: ...”Ranskalaisethan tän ymmärsi, kun pitkään teitittelivät aviopuolisoitaan. Teitittely pitää muistissa, että sängyssä häärää kaksi yksilöä, joilla on eri rakkaus, eri mielikuvitus, eri maailma”.

Vaikka ranskalaiset laulavat ..”Voulez-vous coucher avec moi ce soir...”, saattavat nykypäivän sänkykaverit sentään jo sinutella toisiaan.

Vaan miksi ihmeessä Suomessa sinutellaan ihan kaikenlaisessa kanssakäymisessä? Johtuuko se siitä ikiaikaisesta mielikuvasta, että teitittely on höpsöä, vanhanaikaista kohteliaisuutta, ylevää suomenruotsalaisen puhetta, joka perustuu porvarilliseen ajatusmaailmaan ja eriarvoisiin etikettisääntöihin?

Suomessa siirryttiin sinutteluun 1970-luvulla Ruotsin mallin mukaisesti, sillä sehän vasta todisti sen, että nyt ollaan kokonaisvaltaisesti demokratisoitunut yhteiskunta.

Onko sinuttelu sitten tehnyt meistä oikeasti tasa-arvoisempia? Entä mitä menetimme teitittelyn myötä?

Minulla ei ole mitään demokratisoitumista vastaan, mutta miten ihmeessä tuttavallinen tungettelevuus ja demokratia liittyvät yhteen?

En pidä teitittelyä kömpelönä puhuttelumuotona, joka aiheuttaa epätasa-arvoa, vaan merkkinä siitä, että puhun henkilön kanssa, jota ei tarvitse päästä liian lähelle, ja jota en tunne tarpeeksi hyvin.

Sinuttelun avulla taas lähireviirille pääsee sellaisiakin, joiden soisi pitävän etäisyyttä. Tuntematon sinuttelija on liian tuttavallinen, joka luulee olevansa ystävällinen, mutta joka on oikeastaan vain tungetteleva.

Monissa maissa sinuttelu edellyttää ystävyyttä, erittäin hyvää tuttavuutta tai työpaikan yhteistä päätöstä ennen kuin voidaan sinutella. Näin ainakin Ranskassa. Tosin myös Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Hollannissa, Sveitsissä, Itävallassa, Venäjällä... Maailmalla ei tule kuulonkaan sinutella tuntemattomia, vaikka henkilöt olisivat samanikäisiäkin.

Ajatella, että nykypäivän sveitsiläisessä työyhteisössä kollegat eivät välttämättä tiedä toistensa etunimiä edes 20 yhteisen vuoden jälkeen. Heidän puheessaan on vivahteita ja sävyjä, eikä se tarkoita, etteivätkö he teitittelyn lomassa voisi puhua rennosti, mutkattomasti, heittää härskejä vitsejä, kiroilla ja puhua suoraankin, jos tarve vaatii.

Suomessa ajatellaan, että vanhuus, arvokkuus ja teitittely kuuluvat yhteen. Presidenttiä, piispaa ja joitakin ministereitä teititellään, mutta muuten sinuttelu on maan tapa.

Toisaalta eräät suuret palveluyritykset juurruttavat nuoriin asiakaspalvelijoihinsa uudelleen teitittelyä, joka vasta hassua onkin... ”Hyvää päivää, kuinka voin auttaa Teitä? Kun Teillä on se korttisopimus, niin sä voit käyttää sitä korttia siellä ja siellä... Entä tuleeks sulle jotakin muuta?”