Andalusian polkaisu on loppuun saakka vääntöä, mutta mielenkiintoista sellaista. Hotellin miehen avulla onnistun löytämään helpohkon reitin pois Rondasta. En halua enää lähteä kiipeämään yli 1100 metrin korkeuteen vuoristoon iltapäivälämmössä, jotenkin enimmät voimavarat olivat jo huvenneet matkan varrella, koska vuodenaika on melkoisen sopimaton vuoristokiipeilyyn Etelä-Espanjassa alle 2000 metrissä ja 30 kilon kuorman kanssa. Ilman kuormaa kiipeily olisi vielä ihan ok näissäkin lämpötiloissa. Mutta, siis helpoin reitti kohti rannikkoa, tiedossa ei ole enää kuin kolme 2-3 kilometrin nousua mataliin soliin ja nettolaskua seitsemisen sataa metriä. Ensimmäinen nousu menee lähes huomaamatta. Ehdin jo ajatella, että haa, tämähän on tässä, ylenmääräiset rehkimiset on rehkitty, nyt voi vain polkea.
No, elämähän on paljon monimutkaisempaa ja yllättävämpää, kuin millaiseksi sen yrittää mallintaa, on mallintajana sitten insinööri, ekonomisti, yhteiskuntatieteilijä tai retkipyöräilijä. Jo aamulla on tuullut puuskissa aika reippaasti, ja kolmen tunnin matkaamisen jälkeen tie kääntyy ja sivuttainen tuuli muuttuu vastaiseksi ja samalla se pakkautuu vuorien välisiin laaksoihin yltyvällä voimalla. Ja armottomaan vastatuuleen vääntö kulminoituu kahteen jäljelle jääneeseen pitkään nousuun. Samalla kun hinkkaan keveimmällä vaihteella rajuissa puuskissa madellen, olen tietoinen, että solan harjanteella pyörivät kymmenet tuulivoimalat. Niiden paikka ei ole valikoitunut sattumalta tänne. Onneksi tienpiennar on leveä, ja pystyn hoipertelemaan laajalla säteellä eteenpäin. Muutaman kerran joudun pysähtymään ottamaan jaloilla tukea maasta, kun puuskat yrittivät väkisin painaa karavaaniani pois tieltä. Yhtäkkiä elävästi mieleeni muistuu viime kesän Islannin-polkaisu: tällaistahan se oli suuren osan ajasta, ei ihme, etttä olin silloin kuukauden puskemisen jälkeen lievästi poikki ja henkisesti väsynyt tuuleen luonnonelementtinä. Islannin ja muiden aikaisempien tuulikokemuksien perusteella arvioin tuulen voimakkuuden vaihteluväliksi 15-25 m/s, ja kovimmassa puuskissa se todellakin on noissa rajuissa luvuissa.
Ensimmäisen tuulinousun jälkeen jään viettämään iltapäivää Ardalesin kauniin ja historiallisen kylän liepeille. Jo muinaisilla roomalaisilla oli vesipiste täällä. Ensin kasaan voimani kylään nousuun vain todetakseni, että kaupat ovat todellakin jo kiinni klo 14.40. Tuulen takia myöhästyn yli puoli tuntia siestan alun sulkemisajasta. Maantien liittymässä on kuitenkin huoltoasema, josta saa juomaa ja lihaleikkeitä. Vetäydyn tuulensuojaan varjoon oliivipuun alle, tai osittaisen tuulensuojaan nyt edes kuitenkin. Muonan jälkeen simahdan puolen tunnin unille maahan. Vasta herätessäni havaitsen, että olen itse asiassa tuupertunut iltapäivätilttauksessa vuohien jätösten päälle, mutta sehän nyt ei oikeastaan ole kovin dramaattista.
Ardalesista joudun ensin kapuamaan takaisin maantielle, ja samaan sessioon heti vajaan tunnin vääntö kolmisen kilometriä keveimmällä vaihteella ankaraan vastatuuleen, joka yltyy itse solassa niin rajuksi, että pitää pysähtyä laittamaan villaa selkään, takki päälle sekä ranteet pitää suojata tuulta hylkivillä ranneheijastimilla (normaalin rannetukien lisäksi). Pukeutuminen on hankalaa, sillä joudun kamppailemaan pitääkseni pyörän pystyssä puhurien rytmissä. Solan jälkeen alka lähes kymmenen kilometrin lasku, mutta tuuli on niin voimakasta, että joudun vääntämään aluksi kunnolla, että pääsen eteenpäin alamäessä, vaikka se on aika jyrkkäkin. Sitten reitti muuttaa vähän suuntaa, ja kun tie sujahtaa parin kapean kallioleikkauksen läpi alemmaksi seuraaviin laaksoon, tuuli alkaa vähitellen rauhoittua ja tasaantua. Riisun takin ja hymyilin, sillä nyt Malagaan on matkaa enää vajaat 50 kilometriä, eikä keli ole liian kuuma eikä tuulinen.
Polkaisen Pizarran pikkukaupunkiin illan muonaostoksille. Piipahdan myös apteekiin etsimään täydennystä soodatablettivarastoon vatsan tasapainon turvaamiseksi (matkan kolakiintiöt ovat ylittyneet, tarkkaan ottaen myös ensi vuoden kolakiintiöt, ja tuo tumma nektari on heilauttanut vatsan tasapainoakin, päivittäinen nestekulutus on ollut suurta ja kolan osuus on kasvanut siitä ihan liin hallitsevaksi, havahduin liian myöhään kuplivan mineraaliveden vaihtoehtoon). En ilmeiseti osaa selittää asiaani tarpeeksi hyvin vaan tarkemmn tutkiskelun jälkeen apteekin ulkopuolelle havaitsen saaneeni vähän soodaa järempiä vatsan tasapainolääkkeitä. Apteekin ulkopuolelle huomaan myös selityksen sille, miksi sisällä olin tuntenut kengän tarttuvan omituisesti lattiaan: kengänpohjaanhan on jämähtänyt purukumimälli. Samalla havaitsen, että jalkakäytävällä on kovin iso kokoelma purkkamällejä, jotka pakottavat lisätarkkaavaisuuteen kävelyssä (Malagassa huomaan myöhemmin, että ilmiö ei ole kovin harvinainen).
Malaga on enää reilun 30 kilometrin päässä, ja edessä on matkan viimeinen leiriyö, siispä telttapaikan voisi valita tavallista aikaisemmin ja huolellisemmin, jotta pääsen nauttimaan maastossa oleilusta paremmin. Vain kolmisen kilometria Pizzarran ulkopuolelle on matalan vuoren juurella ruovikkopöheikkö, joka ei ole minkään piikkilanka-aitauksen rajaama, ja sen takaa aukeaa pansaikkoinen rinne, joka muuttuu ylempänä karummaksi. Juoksen pyörän piiloon ensin ruovikon suojaan, ja sitten hetken tutkailun jälkeen lähden raahaamaan karavaania ylemmäksi rinteeseen tietoisena, että hyvän näköalapaikan eteen kannattaa nyt tehdä töitä tavallista enemmän. Vuohien polkuja pitkin hivuttaudun kuormineni noin 50 metrin korkeuteen tienpinnasta pienelle tasanteelle, josta näkee tietä enää vain vilauksen mutta josta avautuuu hieno näkymä yli sitruunaviljelmien laikuttaman laakson. Muutaman kilometrin leveää laaksoa rajaa jyrkähkö vuorenrinne kummaltakin puolelta. Iso tie kulkee laakson toisella puolella, rautatie puolestaan lähellä pienemmän tien vieressä, mutta harvat paikallisjunatkin humahtelevat tarpeeksi kaukana, ettei niistä ole haittaa. Paljoa parempaa viimeistä leiripaikkaa en olisi voinut löytää. Kasaan majani ja asetun onnellisena illalliselle teltan eteen katselemaan näkymiä. Mietin kuukauden vaellusta, sen vaikeita ja hienoja hetkiä. Ja hymyilen. Onneksi en tälläkään kertaa tiennyt ennakkoon, kuinka hankala reissu on tai siis kuinka väärin olinkaan ajoittanut matkan, jonka optimilämpötilat osuvat lähinnä yli 2000 metrin korkeuteen kahdelle päivälle (Suomen kesää vastaavat lämpötilat alkoivat vasta 2800 metrissä).
Seuraavan päivän nukun niin pitkään kuin aurinko sen sallii, puoli kymmenen aikaan teltta on aivan liian kuuma. Jään rauhassa tutkailemaan maastoa, ja totean jälleen, kuinka piikikästä melko niukkakasvillinenkin maasto on. Vuohien polkujen ulkopuolella ei kovin paljoa voi liikuskella huoletta vaan askeleet saa rinteessä katsoa tarkkaan, sillä matalakin varvikko sisältää jollei piikkejä niin vähintään ohdakkeiden pieniä takiaspalloja kovin runsaasti. Mutta maiseman karu kauneus herkistää mieleni, ja minun on pakko Sisilian luontoon kaksikymppisenä ihastuneena myöntää, että kyllä Andalusia on Sisiliaakin kauniinpi pinnanmuodostukseltaan, ja kylätkin ovat keskimäärin harmonisempia ulkoasultaan.
Polkaisu Malagaan sujuu kohtuullisen leppoisasti, pikkuhiljaa taajamien välissä on yhä vähemmän sitruunapuita, ja olen yhtenäisellä kaupunkialueella. Iltapäiväaurinko pääsee kuitenkin sen verran jälleen yllättämään, että muutaman kilometrin urbaanin suunnistuksen jälkeen olen valmis hyväksymään seuraavan suunnilleen sopivan majapaikan viimeiseksi kahdeksi yöksi. Voimien hiipuminen ajoittuu suht hyvin, sillä päädyn linja-auto- ja rautatieaseman kortteleihin ja valitsen kahdesta silmiin oseuvasta hostallista toisen, Acapulcon (hostallit ovat hotelleja halvempia). Acapulco on noin 15-kerroksisen asuintalon toisessa kerroksessa. Vähän ahdas hostalli, mutta saan 30 eurolla kahden hengen huoneen, jossa on lavuaari ja pieni parveke (näkymä rakennuksen sisätasanteelle). Respan nuori mies myötäilee, että voin yöksi tuoda pyörän huoneeseen.
Hetken asettautumisen jälkeen suuntaan rantabulevardin kautta 10 kilometrin päähän lentokentälle, jossa käy ilmi, että rampin alle kätkeämäni pyörän kuljetuslaatikko on kadonnut, koska kuukausi sitten joutomaalta näyttänyt sillanalus on päätynyt maanrakennustyömaan kohteeksi. Polkaisen takaisin kaupunkiin etsimään pyöräliikkeitä uuden boksin löytämiseksi, mutta sellaista ei löydy. Siispä hankin drogheriasta (kemikalio- ja rautakaupan yhdistelmä) nipun pahvilaatikoita, runsaasti teippiä ja 50 metriä köyttä. Matkalla hostallin bongaan vielä vähän isomman pahvilaatikon, jota lähden kuljettamaan kädessä (sillä matkaa on hostallille enää n. 300 metriä), ja kas, esiin sujahtaa poliisiauto, jonka ikkunasta poliisi toteaa "irregolare". Matka pitää keskeyttää ja sitoa se ylimääräinenkin pahvilaatikko kuormaan.
Illan vietän rantabulevardia polkien. Turisteja ei ole, mutta paikallinen sosiaalinen elämä on mukavasti sijoittunut eri muodoissaan satamaan rajautuvan pari kilometrisen playan rannoille. Tunnelma muistuttaa tavallista sislialaista rantakaupunkia, rantabulevardia vaelletaan edestakaisin rauhaisasti yhdessä sukulaisten ja tuttujen kanssa. Grillatun kalan tuoksu maustaa matkaa, samoin Madonnan alttari, palloa potkivat nuoret miehet, rannalla musiikkia kuuntelevat nuoret, miehet kalastavat, yhteen paikkaan on viritetty ihan rantaan iso verkkokin. Katulyhdyn alla parveilee lepakkojen parvi hyönteisjahdissa. Aallot kohisevat rantaan. Ilta on pehmeän lämmin ja hieno.
Viimeisen päivän käytän huvitteluun. Ajan ilman huormaa 85 kilometrin lenkin 1000 metriin nousevan pikkuvuoren ympäri, Puerta di pescatore -sola on vähän yli 400 metrissä. Palaan Malagaan Torremolinoksen kautta. Torremolinos on hämmentävän suuri mittakaavaltaan. Rantalomailu on täällä teollisen turismin suuruusluokassa. Mutta vain muutamaan kilometriä idempänä rantaelämä on jo lähinnä paikallista, eikä rantaa reunusta puotien ketju. Päädyn lentokentän lähellä etsimään vaihtoehtoista reittiä Malagaan, ettei minun tarvitsisi seuraavana päivänä kuljettaa pahvikasalla kasvanutta kuormaani sitä muutaman kilometrin pätkää, joka muistutta kapeapientereista Kehä ykköstä. Ja osuudella on useampi liittymä, ja ne ovat pyöräilijöille niitä vaikeimpia paikkoja monikaistaisella valtatiellä. Aamulla olin jo paikallistanut yhden mahdollisen hiekkapolun, joka vie ryteiköstä joen ylittävälle sillalle. Lentokentän ja kaupungin välissä on nimittäin yksi iso jokiuoma, joka rannempana haarautuu kahdeksi, ja jokiuomaa reunustaa pensaikkoinen maasto, jonka yli ei kulje muita teitä kuin moottoritie ja entinen moottoriliikennetie, jota kuitenkin saa ajaa pyörällä, liikenne on tosin aika hurjaa. Siispä jatkan reittitutkailujani. Eksyn ryteikköön tunniksi harhailemaan polulta toiselle. Kohtaan pensaikossa vapaana laiduntavan hevoslauman, joka aterioi polun varteen tuodusta peräkärrystä. Ohitan kolme hevosta noin kahden metrin etäisyydeltä, mutta kohtaaminen sujuu hyvin, hetken tuijottelun jälkeen hevoset väistävät. Kebabin ja rantabulevardiajelun jälkeen Illan tunnelmaa pilaa hieman hostallin iltapäivystäjä, joka suhtautuu nuivasti polkupyörääni, vaikka nuorimies oli antanut luvan tuoda sen sisään. Vanhempi mies jurputti siitä jo edellisiltana ja nyt myös nuorimies yrittää vihjata, että pyöräni on pölyinen. Mutta he eivät ehdota pyörälle parempaa yösijoituspikkaa, ja jätän vihjailut omaan arvoonsa ja vetäydyn sopivasti kielimuurin varjoon. (Osaan espanja-espanjaa viitisenkymmentä sanaa, loput selvennän italiaksi, ja useimiten paikalliset ymmärtävät aika hyvin, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää vastauksia, eli komminikaatio vaatii kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa).
Lento lähtee vasta illalla, joten on hyvää aikaa nukkua ja kirjautua ulos puoliltapäivin ja sitten rahdata pahvit ja kuorma lentokentälle. Hostallin väen kylmäkiskoisuus saa uuden vivahteen, kun raahan tavarani ulos. Jätän muutaman ylimääräisen pahvipalan huoneeseeni, ja hostallin rouva kantaa ne muutaman minuutin viiveellä mielenosoituksellisesti alas rappukäytävään ja toteaa niiden kuuluvan minulle. Tämä Acapulco-hostallin henkilökunta, joka on ehkä perhe, on oikeastaan koko Andalusian- ja Marokon-matkani ainoa tympeästi karavaaniini suhtaunut ihmisjoukko. Kaikki muut ovat olleet ystävällisiä, jopa poliisit, jotka ovat puuttuneet matkantekooni. Rapussa jään vielä suustani kiinni asukkaan kanssa. Hän on Kalabriasta, Italiasta. Yli viisikymppinen mies on löytänyt rakkautensa Andalusiasta ja on asunut nyt muutaman vuoden Malagassa. Hän kehuu Andalusiaa hienoksi paikaksi ja andalusialaisia hienoksi väeksi. Olen samaa mieltä. Giovanni korostaa, että missä tahansa täällä asioikin, kukaan ei tule etuilemaan sen takia, että on jonkun vaikutusvaltaisen ystävä tai sukulainen, toisin kuin Kalabriassa. Kun pakkaan kuormaani, toisella puolen isoa katua kulkee viheltelevä mielenosoittajjien joukko. Välissä on tietyömaa, enkä oiken näe kuinka paljon väkeä on, mutta tilanne on kaiken kaikkiaan rauhallinen. Myöhemmin kuulen, että 80 kaupungissa on osoitettu mieltä hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan ja Madridissa tilanne riistätäytyy niin pahaksi, että poliisi ampuu kumiluodeilla mielenosoittajia.
Hitaasti vaellan rantabulevardin ja joutomaaryteikön polkujen kautta lentokentällä. Pyöränkuljetuslaatikon kasaamiseen menee taukoineen neljä tuntia. Boksi rakentuu 12 pahvipalasta, 500 metristä teippiä ja 30 metristä köyttä. Lopuksi tungen kaikki matkatavarani yhteen isoon kevyeen kassiin (pakolaiskassi lentokenttäslangin mukaan). Viimeinen jännitysmomentti on se, kun check in -virkailija epäilee, ettei boksini mahdu läpivalaisulaitteeseen, vaan se pitää avata. Kun epäuskoisena selitän raataneeni boksin kasaamisen kanssa puolikkaan työpäivän verran, virkailija arvelee, että ehkä siihen voidaan vaan tehdä aukko. Virkailijamies tulee noutamaan boksin turvatarkastukseen kerrosta alemmaksi (seuraan mukana) jonnekin turva-alueen sisäpuolelle, jossa vartiointiliikkeen ihmiset onnistuvat tunkemaan laatikon läpivalaisulaitteeseen, ylimääräistä tilaa jää viitisen senttiä.
Aamun sarastaessa paluu Helsinkiin on kylmä. Lämpötila on komisenkymmentä astetta viileämpi kuin lähtiessä. Vielä kolme päivää paluun jälkeen kehon termostaatin sopeutuminen on vaiheessa. Paluun henkinen krapula helpottuu, kun pääsen Helsingin Keskuspuistoon polkaisemaan 30 kilometrin lenkin kostean koivun tuoksussa.
-----------------------
Matkakuvia osa 1/3: Malagasta sisämaahan; nousu Sierra Nevadalle
------------------------
Pyöräreissulinkkejä:
Lekan pariskunta & Lina polkevat kohti Ukrainaa
Ennen matkaa Lina teki videon Trans Europe Express- journey to Odessa
Turkulainen opiskelija Susanna Raitamäki polkee (ja juoksee) Islannin tuulisissa maisemissa
Tällä kertaa kirjan kansien värimaailma on vihertävä, ja jään ihastuneena tutkailemaan kansikuvan ja -piirroksen sulautumista Islannin sammaleen vihreään, jota takakansi säestää hienosti. Lopputulos näyttää paljon paremmalta kuin oletin, sillä jossain vaiheessa kannentekoprosessia harmittelin sitä, miksi tulinkaan antaneeksi kahdeksan taustakuvan valintamahdollisuuden kustantajan raadille. Sillä mielestäni valituksi tuli noin seitsemänneksi paras kandidaatti, enkä sitten enää jaksanut ruveta taistelemaan vastaan. Olihan kuva yksi itse tarjoamistani vaihtoehdoista, ja narina olisi ollut melko älytöntä protestointia.
