Olo on melko epätodellinen. Tiedossa on ensimmäinen vapaa viikonloppu lokakuun jälkeen, sillä helmi-maaliskuun vaihteessa ilmestyvä Jäämeri-kirja on vihdoin valmis painoon.

Oikoluku päättyi vaaliviikonlopun jälkeiseen ylipitkään rutistukseen. Luin iltapäivästä aamuun kirjan viimeistä sataa sivua ääneen. Vihoviimeisen 15 tunnin istunnon päätteeksi olin niin väsynyt, että kun ulkona pyörätelinettä lähestyessäni yritin tiirata, onko pyörän päälle satanut lunta, katsastin vielä 5 metrin päästä jonkun toisen pyörää. En heti tuntenut omaa ajopeliäni, sitä, jonka kanssa olen reissannut maailmalla noin 30 000 kilometriä! Selviydyin kuitenkin kotiin 8 kilometrin päähän ilman välikohtauksia.

Pari oikoluvun jälkeistä vuorokautta ehtivät mennä väsyneessä koomassa, kun muut rästiin jääneet työt estivät kunnon levon. Vaeltelin zombina Ylen käytävillä, hetkittäin turtaa ravistelivat pakolliset työstressit. Mutta ensimmäisen nukutun yön jälkeen olo on kyllä hieman outo. Vähän liian kevyt, vaikka keho ja mieli yhä irvistelevät maitohappoisina. Kirjan kirjoittaminen ei ole terveellistä puuhaa, eikä varsinkaan kirjan kirjoittaminen kerran vuodessa useamman kerran peräkkäin. Ainakaan itse en ole vielä oppinut optimoimaan aikataulutusta niin, että projekti onnistuisi ilman järkyttävää yli kuukauden loppuvetoa, jonka aikana normaalit rytmit menevät aivan sekaisin. Ehkä sitten ensi vuonna?

Kirjoittaessa oppii. Itsestään ja asioista sekä kirjoittamisesta. Kustannustoimittajani mielestä tämä neljäs matkakirja on toistaiseksi paras, ja olen itse samaa mieltä. Vaikka alun perin epäilin hieman koko projektia, sillä jokaisen edellisen kirjan jälkeen on ollut takki tyhjänä jonkun aikaa, ja nyt oli tiedossa matka, johon ei ennakkoon liittynyt odotusta ihmisten tapaamisesta pitkillä erämaataipaleilla (ne ovat ne ihmiskohtaamiset, jotka ovat kertomusten suola). Mutta lukijoilta saamani runsas palaute auttoi pääsemään yli turhasta epäröinnistä. Useampikin sellainen lukija, jota en tuntenut entuudestaan, ei epäillyt ollenkaan vaan kannusti kirjoittamaan. Ja lopulta en sitten epäillyt enää itsekään. Ehkä kysymys on myös riippuvuussuhteesta kirjoittamiseen, siihen, että voi elää uudestaan ja uudestaan saman matkan. Ja teen sen vahvalla tunteella. Vielä kirjan oikolukuvaiheessa tietyt kohdat nostattivat tunnekuohuja, jotka kouraisivat syvältä.

Polkupyörällä Jäämerelle: Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita on eepoksen nimi, ja se kertoo vuoden 2010 matkasta Helsingistä Murmanskiin ja Jäämerelle Norjaan ja Ruotsin Lapin kautta takaisin. Työlääksi kirjoittamisen teki taustafaktojen etsimisen loputon suo, sillä prosessin edetessä yhä vain enemmän tuli vastaan kaikkea mielenkiintoista pikku sälää, josta lopulta vain murto-osa jalostui kirjaan saakka. Kirjan teemoista saa käsityksen sisällysluettelosta:

1. Hiidenkirnuilta Saimaan suveen
2. Leppävirran hippileirillä rummut kumisevat aamuun
3. Kolilta Raatteentielle
4. Tupasvillaa porojen mailla
5. Murmansk, arktisen erämaan luvattu kaupunki
6. Petsamon nikkelin kirous
7. Vardø, Jäämeren helmi
8. Tenojoella porojen polulla
9. Pakkasyön haamuja Saamenmaalla
10. Lars Levin tietä Jällivaaran kuilulle
11. Napapiirin yli Uumajan satamaan
12. Länsirannikkoa Hämeen Härkätielle
Liite: Jäämeri-matkan varusteet 

< Elävä arkisto: Kai Ristola haastattelee matkakirjan kirjoittamisesta Radio 1:n Kultakuumeessa 19.1.2012

< Edellinen blogipäivitys: Tappajasepelin paluu ja muita kulttuuriuutisia
 

Islannin kesä sitten päättyi, kun itsenäisyyspäivän lumisateet ulottuivat vihdoin etelärannikolla saakka. Olin liikenteessä vielä kesärenkailla, mutta selvisin 30 kilometrin kevyestä hazardiajelusta kaatumatta. Parin tunnin varovainen polkeminen oli kuitenkin sen verran stressaavaa, että annoin periksi rengasurakalle. Ja nyt alla rohisevat nastarenkaat.

Ensimmäiset sohjopuskemisetkin ovat jo takana. Myönnän, että olin jo unohtanut, millaista se on, kun pyörä uppoaa neli-viisisenttisen sohjoon, josta ei saa kunnon pitoa. Polkemiseen tarvitaan sitä samaa asennetta kuin vietnamilaisella savitiellä vuoristossa tai pehmeällä uralla tuhkakentän poikki Islannissa.

Aikaisempien vuosien havaintojeni mukaan 240 nastaa edessä ja 240 nastaa takana antavat rauhallisen mielen lähes kelissä kuin kelissä, paitsi paljaalla asfaltilla, jonka päällä on kerros hiekoitushiekkaa. Silloin rahina on liian konkreettinen muistutus turhauttavasta jarruttelusta, kun talvikeli ei olekaan talvikeliä. Nastat raskauttavat asfaltilla menoa noin 15 %. Toki se on pieni hinta siitä, ettei tarvitse olla liikaa huolissaan yllättävistä jääpinnoista.

Toivoa sopii, että kelit pysyisivät edes vähän talvisina, ettei paljaalla asfaltilla tarvitse ajella montaa sataa kilometriä nastojen kanssa. Pyöräilijän näkökulmasta vuodenaikoja on ainakin seitsemän: talvitalvi, lopputalvi nastoilla asfaltilla, tiepölykausi, kevätkesä, kesäkesä, islantilainen kesä, alkutalvi nastoilla asfaltilla. Etelä-Suomessa pisin vuodenaika on islantilainen kesä. Nastajaksot asfaltilla ja pölykausi ovat onneksi suhteellisen lyhyitä, niilläkin on tärkeä funktio mielen valmistamisessa muutokseen ja niiden jälkeen pakkaset ja lumi ja sateet ja tuulet eivät tunnu ollenkaan niin ikäviltä.

Nyt talvitalven pikainen saapuminen olisi suotavaa, sillä valkoinen maasto lisäisi valoisuutta sekä valoitta ja ilman heijastinta liikkuvien näkyvyyttä. Vaikka ainakin Helsingissä on selvästi havaittavissa, että pimeänä pimeässä polkevien määrä on laskenut, niin silti valotonta väkeä riittää. Monelle tuottaa vaikeuksia ymmärtää, kuinka vaikeaa on havaita muita puolivalaistussa ympäristössä, jossa itse näkee kohtuullisen hyvin. Kun ympäristön hajavalo tai vastaantulevat autot häikäisevät, niin liikkuja hukkuu aivan liian helposti valon ja hämärän mosaiikkiin. Varsinkin kun polkija joutuu ponnistelemaan jo oman reittinsä hahmottamisessa ja kun pitää varoa keveyen liikenteen väylien kuoppia ja törkeän korkeita katukivetysten kynnyksiä.

----------

Äänikirja Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin on valmis sokeiden kirjastoa varten. Yli kymmenen tunnin eepoksen valmistuminen tuntui siltä kuin olisi päässyt perille, sen verran hyvin matkantekoon eläydyin.

Maaliskuussa ilmestyvän Polkupyörällä Jäämerelle -kirjan raakaversio on nyt valmis. Viimeistelyvaihe etenee eri rytmillä kuin pitkä raakaproosan kirjoittaminen, joka on hidasta ja jossa aikaa kuluu taustatietojen penkomiseen ja tarkistamiseen. Hiontaan on reilu kuukausi, se ei ole paljoa, kun leipätyön päälle pitää löytyä aikaa. Tekstimassan viimeistelyn jälkeen on vuorossa vielä hektinen oikoluku sekä kuvaliitteen ja karttojen värkkääminen. Luultavasti kiireetöntä luppoaikaa on tiedossa seuraavan kerran joskus helmikuussa. Mutta viikoittaisesta 200 kilometrin polkemisesta en silti tingi.

< Edellinen blogipäivitys: Islantilainen pyöräilykesä päättyy, ehkä
 

Olen tien päällä joka päivä. Työmatkat ovat terapiamatkoja, jotka purkavat kertyvää arjen kuonaa. Nämä ovat ne kaikkein tärkeimmät matkat. Niiden aikana työstän työ- ja ihmissuhdeasioiden lisäksi myös retkikirjaprojekteja. Polkaisut lomittuvat toisiinsa jatkumoksi, kartaksi, jonka mukaan suunnistan karavaaniani päivästä toiseen.

Viidestä pitkästä retkestäni kaikki ovat jollain tavalla ajankohtaisia juuri nyt. Päällimmäisenä on kesän 2010 reissu Murmanskin kautta Jäämerelle Norjaan, se ilmestyy kirjana maaliskuussa, Polkupyörällä Jäämerelle: Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita. Keväällä alkaneen kirjoittamisen keskeytti kesän Islannin-reissu, mutta nyt pusken Jäämeren kääntöpisteestä kohti etelää Tenojoen laaksossa. Kirjoittaminen on niin vahvaa eläytymistä, että esimerkiksi Murmanskin ja Finnmarkin Vardøn maisemat ovat tulleet uniin. Islannin-polkaisu tukee eläytymistä Pohjois-Norjan subarktisiin oloihin, antaa sille perspektiiviä ja nostaa esiin yksityiskohtia tien päältä. Kirjoittamalla voi tehdä matkat moneen kertaan uudestaan.

Jäämeri-kirjan kansi on jo valmis sekä esittelyteksti kustantajan kevään julkaisuluetteloon. Reissutekstiä on kaksisataa sivua, puoliväli on ohitettu. Työstän yhtä aikaa versioita yksi ja kaksi, eli aloitan istunnot käymällä läpi edellisen kerran tekstin. Kolmas versio on yleensä pääpiirteissään jo aika lähellä lopullista muotoa, viimeiset kolme–neljä versiota ovat sitä viimeistelyä, joka hioo tekstistä sujuvampaa. Lopullista paikkaansa etsivät tekstielementit loksahtavat paikoilleen; sanojen toistoa karsiutuu pois; vaikeat ja varsinkin vierasperäiset sanat ja paikannimet saavat lopullisen muotonsa. Ja viimeisetkin epävarmat taustatiedot tulevat joko tarkistettua tai karsittua pois, jos en tunne saavani varmuutta lähteen luotettavuudesta tai tiedon suuruusluokasta. Koko kirjoittamisprosessista kuluu suuri ajallinen siivu, vähintään kolmasosa, ilmiöiden ja asioiden taustatietojen etsimiseen, hahmottamiseen, työstämiseen ja tarkistamiseen. Vaikka kirjani eivät kestä tieteellisen opinnäytteen tiukkoja kriteereitä, niin kyllä ne kriittisen journalismin kriteerit täyttävät: suhtaudun vakavasti jokaiseen lukuun ja väittämään, jotka tuon esiin.

Kaakkois-Aasian matka on myös arjessani vahvasti läsnä. Käyn lukemassa Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin: Hymyn voimaa ja sodan jäänteitä -kirjaa näkövammaisten kirjaston studiossa äänikirjaksi. Kahden tunnin luentaistunto sinkauttaa minut vahvasti lämpimään ja tien päälle. Latauksen voimin olen jatkanut jo monena maanantaina Helsingin Itäkeskuksesta yli 60 kilometrin paluulenkille kotiin Sipoon Nikkilän kautta, ihan säästä riippumatta.

Vietnam-matka konkretisoituu myös Helsingin kirjamessuilla, kun selvittelen matkakirjaa ensin perjantaina tunnin verran 28.10. klo 14 Ylen lavalla Radio Suomen Markus Turusen haastateltavana ja sitten lauantaina 29.10. klo 15.30 Kirjakahvilan nojatuolissa puoli tuntia kustannustoimittaja Pekka Saaraisen jututettavana sekä heti tämän jälkeen on vielä Rosebudin osastolla klo 16 puolen tunnin haastattelu.

Mutta myös kaksi ensimmäistä pitkää matkaa ovat ajankohtaisia. Marras-joulukuussa alan työstää ensin Sahara- ja sitten Intia-kirjaa luentapätkiksi Yle Areenaan ja Elävään arkistoon. Olen monella matkalla joka päivä.

------------------------------

< Kesän Islannin-polkaisun kuvasato neljän minuutin videona (sävellys ja toteutus: Taivi Toikka)

< Edellinen blogipäivitys: Lukas polki ympäri maailmaa

"Mitä ystävällisempi kaupunki on pyöräilijöille ja jalankulkijoille, sitä onnellisempi se on keskimäärin", kiteyttää kaupunkisuunnittelun tanskalainen asiantuntija Lars Gemzøe.

Helsingin kaupungin, Tampereen teknillisen yliopiston ja Pyöräilykuntien verkoston seminaarissa Helsingin kaupungintalolla pohdittiin 16.9., miten pyöräilyä ja kävelyä on edistetty Euroopassa ja mitä vaikutuksia sillä on kaupunkitilan viihtyvyyteen. Asiantuntijoina olivat mm. Euroopan pyöräilyjärjestön puheenjohtaja Manfred Neun, arkkitehti Lars Gemzøe, kaupunkisuunnittelija Wim Schuddink Belgiasta ja tutkija Kalle Vaismaa Tampereen teknillisestä yliopistosta.

Kevyt liikenne kustannustehokasta
Brysselissä vaikuttava, Euroopan pyöräilyjärjestön (European Cyclist Federation) saksalainen puheenjohtaja Manfred Neun painottaa tasa-arvoa julkisen tilan käytössä ja saavutettavuudessa. On kohtuutonta yhden ryhmän suosimista, jos liikennetila suunnitellaan ensisijaisesti autoilijoiden näkökulmasta. Eikä nykyään Euroopassa ole enää itsestäänselvyys, että kaupunkien nuoret aikuiset hankkivat ajokortin, huomauttaa Neun.

Liikkumisen turvallisuustunteen muutoksesta hän kertoo esimerkin Englannista, jossa tapaustutkimuksen mukaan 90 vuotta sitten vanhempien mielestä pikkulapsen oli turvallista liikkua yksin 9 kilometrin päähän. Nyt samalla seudulla vanhempien mieltämä turvaetäisyys on kutistunut 300 metriin.

Manfred Neun korostaa, että liikennesuunnittelun painopisteen muutos voidaan tehdä vaatimattomilla investoinneilla ja kaiken lisäksi sijoittaminen kevyeen liikenteeseen on äärimmäisen kustannustehokasta ja yhteiskunnan kannalta ylivoimaisesti kaikkein edullisinta. Esimerkkitapauksen hän kertoo Espanjasta: 700 000 asukkaan Sevillassa on 32 miljoonan euron investoinnilla kevyeen liikenteeseen rakennettu infrastruktuuri, joka liikuttaa päivittäin 66 000 ihmistä. Vastaavasti 600 miljoonan investointi yksilinjaiseen metroon liikuttaa 40 000 ihmistä päivässä. Kolmessa vuodessa pyöräilyn osuus kaupunkimatkoista nousi Sevillassa 0,5 %:sta 7 %:iin. 

Vihreä aalto pyöräilijöille
Arkkitehti Lars Gemzøe on pitkän linjan arvostettu asiantuntija. Hän on mm. vaikuttanut konsulttitiimissä, joka kehitti uusia ideoita New Yorkin kaupunkisuunnittelijoille. Hän kertoo, kuinka autojen aiemmin valtaama Manhattanin Times Square on muuntunut urbaaniksi virkistysalueeksi. 

Gemzøe korostaa, että kevyen liikenteen osuuden kasvaessa kaupungeissa kaikki hyötyvät: kansalaisten terveys kohenee jo pienenkin päivittäisen liikkumisen ansiosta ja automäärän väheneminen helpottaa ruuhkia ja lisää viihtyvyyttä. Kööpenhaminassa on laskettu kaikki liikkumisen kustannukset välillisine seuraamuksineen: yhteiskunnalle yksi pyöräilty kilometri tuo säästöä 1,25 euroa, autoiltu kilometri lisää kustannuksia 0,65 euroa.

Gemzøe kertoo asenteista Kööpenhaminassa, jossa yli puolet kaupunkilaisista kulkee ainakin osan työmatkastaan pyörällä. Kysymykseen miksi pyöräilet 61 % vastaa, koska se on nopein, mukavin ja helpoin tapa liikkua. 19 % pyöräilee liikunnallisista syistä; 6 % koska se on halpaa; ja 1 % ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.

Pienillä asioilla voidaan muuttaa liikenteen sujumista pyöräily-ystävällisemmäksi: Pyöräkaistoilta voidaan sallia oikealle kääntyminen yksisuuntaiselle kadulle. Liikennevalojen vihreää voidaan pidentää 5-6 sekuntia pyöräilijöiden hyväksi. Jos vihreä aalto säädetään nopeudelle 17-20 km/h, pyörästä tulee todella sujuva liikkumisväline.

Kööpenhaminalaisten asenteissa herättää huomiota myös se, että 80 % pyöräilijöistä tuntee olonsa turvalliseksi liikenteessä, mikä tarkoittaa myös sitä, että pikkulapsetkin otetaan herkästi mukaan pyöräilemään. Pyöräilyn turvallisuuden avainasiat ovat risteysten suunnittelu pyöräilijöiden näkökohdista sekä sallitun nopeuden laskeminen järjestelmällisesti kaupunkialueilla nopeuteen 30 km/h. Törmäystilanteiden vaarallisuus kasvaa dramaattisesti, kun nopeus nousee yli 30:n. Tämän tiedostaminen alkaa yleistyä kaupunkisuunnittelussa, ja esimerkkinä Gemzøe mainitsee Barcelonan, jonka kaduista 75 %:lla on 30 km/h -rajoitus.

Kauppias hyötyy autottomasta keskustasta
Belgiassa Tampereen kokoisessa Gentissä 14 % kaupunkiliikenteestä tapahtuu pyörällä. Suunnittelija Wim Schuddink kertoo, kuinka keskustan viihtyvyys on lisääntynyt ratkaisevasti sen jälkeen, kun autojen läpiajoliikenne kiellettiin kokonaan. Tämä näkyy myös siinä, että keskustan asunnot ovat aiempaa halutumpia. 

Aluksi kauppiaat vastustivat muutosta jyrkästi, mutta kun kävi ilmi, että autoton keskusta lisää ihmisten joutilasta oleskelua alueella ja siten myös aikaa ikkunaostosteluun, asenteet muuttuivat. Pyörien pysäköintimahdollisuus aivan kauppojen lähellä on osoittautunut moninverroin kannattavammaksi kuin autojen pysäköintimahdollisuus.

Euroopan vinkit kirjana
Seminaarissa julkistettiin myös Tampereen teknillisen yliopiston Pykälä-tutkimusprojektin kirja Parhaat eurooppalaiset käytännöt pyöräilyn ja kävelyn edistämisessä. Kevyen liikenteen suunnittelun pieneksi pyhäksi kirjaksi jo nimetyn eepoksen on koonnut tutkija Kalle Vaismaa. Kirjassa esitellään perusteellisesti 10 kaupunkia: Kööpenhamina, Odense, Gröningen, Houten, Gent, Freiburg, Geneve, Tukholma ja Växjö. 

Helsinki matkalla oikeaan suuntaan, ehkä
Helsingin tilanteesta seminaarissa kertoi apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä, jonka mukaan Helsingissä ollaan menossa oikeaan suuntaan: pyöräteitä on jo lähes 1200 km. Penttilä myös kehui, että kaikki apulaiskaupunginjohtajat pyöräilevät. 

Kahvikupin ääressä käytävillä ihmeteltiin sitä, että jos kaupungin johtokin on pyöräily-ystävällinen, miksi sitten pyöräteiden laatu on niin heikko suhteessa niiden määrään. Pyörätiet alkavat ja päättyvät miten sattuu, ja monelta tärkeältä väylältä puuttuu kevyen liikenteen tila kokonaan. Kadunrakennusfirmat laiminlyövät liian usein työmaiden merkinnän kokonaan, eikä sitä tunnu valvovan kukaan. Keskivertohelsinkiläispyöräilijä voi tuskin väittää, että pyöräily on kaupungissa turvallista. Risteysjärjestelyt ovat paikoin niin monimutkaisia, että lainoppineillakin on vaikeuksia määritellä, miten niissä tulisi ajaa.

Kahvikeskusteluissa saivat huomiota myös risteyksien uudet reunakivet, jotka Helsingin rakennusvirasto on valinnut käyttöön ilman testausta. Viistot reunakivet ovat niin jyrkkiä, että jo nopeudella 15 km/h pyöräilijälle tarjotaan reipas tärähdys ranteisiin ja vanteille. Reunakivien rakentamisesta on tullut normi. Tällaisia esteitä rakennetaan nyt risteyksiin, joissa ei aiemmin ollut mitään kivetystä kevyen liikenteen väylällä. Ihmetystä herättää se, voivatko viraston virkamiehet olla piittaamatta kaupungin johdon pyöräilyn lisäämistavoitteista, vai ovatko apulaiskaupunginjohtajat sittenkin sunnuntaipyöräilijöitä, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita pyöräilijöiden arjesta.

< Seminaarin kalvoesitykset tutkimuskeskus Vernen sivuilla

< Edellinen blogipäivitys: Islannista paluun vaikeus

< Islanti-matkakuvia, osa 3/3: Vastatuulessa kiipeilyä kohti Reykjavikia

< Islanti-matkakuvia, osa 2/3: Laavaa, valaita ja mielenrauhaa

< Islanti-matkakuvia, osa 1/3: Jäätä ja vettä

< Matkuvat neljän minuutin sävellettynä videona (Taivi Toikka)

< viimeinen blogipäivitys matkalta

< Radio Suomen paluuhaastattelu Yle Areenassa

< Yhteenveto matkan nettisivulla

<< Kesän 2010 Jäämeri-matka