9.8. Keflavik 2500 km
Viimeinen viikko Islannissa on ollut ankaraa vääntöä itseni ja luonnonvoimien kanssa. Tiesin paluun luoteisilta vuonoilta raskaaksi, ja olin siihen varautunut, tiedossa oli mm. kymmenkunta rajua nousua, mutta silti psykofyysinen polttoaine hupeni varatankille jo reilusti ennen Reykjavikia. Yksi lepopäivä kuukaudessa on aivan liian vähän, ja uupumus alkoi painaa päälle.

Ensimmäinen paluupäivä Isafjördurista alkoi puoliraskaalla nousulla kaupungin laitamille tunnelin suulle. Kuutisen kilometriä pitkä kalsakka tunneli oli sikäli erikoinen, että sen keskellä oli risteys ja risteyksen jälkeen tunneli jatkui yksikaistaistaisena. Kohtaamislevikkeitä oli parinsadan metrin välein. Aloitin urakan vain kypärän takavalo päällä, mutta tunnelin kaventumisen jälkeen oli kaivettava esiin etuvalokin. Pyähdyin myös lisäämään vaatetusta, sen verran hyytävää kiven sisällä oli. Tunneli toi seuraavan vuonon vuorenrinteeseen, josta sain lasketella raikkaassa ilmassa hienoissa maisemissa pari kilometriä rantaan. Reipas vastatuuli odotti alhalla, puskin sitä vastaan muutaman kilometrin, ennen kuin edessä oli kolmen vartin kiipeäminen seuraavaan solaan. Noususta puolet oli ankaraa kitkuttamista vastatuuleen. Raatamista seurasi hulppea lasku rajussa sivutuulessa seuraavan vuonon rantaan, minkä jälkeen tie kääntyi suoraan päin tuulta noin kymmenen kilometrin matkan vuonon pohjukkaan. Puskemisessa vierähti puolitoista tuntia. Toisella rannalla odotti voimakas myötätuuli, ja olin hujauksessa Thingeyrin kylässä, jossa vetäydyin hieman ahtaaseen mutta lämpimään ja tuttavalliseen pieneen hultoasema-hampurilaisbaari-kyläkauppaan.

Sain puolessatoista tunnissa itseni vilusta ja väsymyksestä takaisin tien päälle. Edessä oli matkan rajuin 15-kilometrinen. Reitti muuttui soraksi vielä ennen taajaman loppumiskylttiä, ja se lähti saman tien jyrkkänä kohti rinnettä. Parin kilometrin hitaan väännön jälkeen edessä oli puolen kilometrin lasku ja sitten pari kilometriä tasankoa. Ja sitten se alkoi: kuuden kilometrin nousu suoraan pilveen. Raadoin tunnin ja kolme varttia kuoppaisella sorapinnalla polkaisu kerraallaan, pari kertaa pidin aivan lyhyen hengähdystauon. Tunnelma oli samanlainen kuin kuvissa, joita olin nähnyt Intiasta Himalajan alarinteiltä, joissa tie nousee laaksosta kohti seuraavaa porrasta. Liikennettä oli jonkun verran, ja lähes jokaisen vastaantulevan auton ikkunasta näkyi ylösnostettu peukalo, mikä on kyllä huono merkki pyöräilijälle: osuus on todella vaativa. Kesken kapuamisen tuijottelin välillä pilveen verhoutuneen rinteen reunaa ja yritin vain arvuutella, missä kohtaa tie puikahtaa solaan. Pilvessä oli kylmää muttei niin kosteaa kuin esimerkiksi sankassa sumusssa. Viimeisen vartin vaelsin ylöspäin udussa. Kaiken kaikkiaan tie nousi alle kuuteensataan metriin, mutta rinneprofiili oli raju ja pilvet alhaalla. Ja näissä korkeuksissa on Islannissa kesällä runsaasti lumijäämiä, erotin usvan läpi solan kumpujen seinistä valkoista ornamenttia. Ylhäällä oli yksinkertainen, vähän epäsiisti koppi, jossa hätään joutuneet voivat myös yöpyä, siellä on sänky ja huopa. Käytin kymmenen neliön mökkiä vaatetuksen lisäämiseen tuulensuojassa.

Myös lasku oli melkoinen. Serpentiinistä toiseen jarruttelin reippaasti kuoppaisella ja osin irtonaisella soralla. Harjanteen toisella puolella tuuli oli muutaman pykälän rajumpaa, ja tuntui todella absurdilta raataa päästääkseen jyrkkää laskua eteenpäin, kun se lyhyiksi jaksoiksi kääntyi serpentiinistä suoraan päin tuulta. Vuonon rannalla odotti kahdenkymmenen kilometrin vääntö vastatuuleen. Selvisin kolmessa tunnissa vuonon pohjukkaan ja seuraavan niemen toisella puolella matkan hienoimpaan yöpaikkaan. Puoliltaöin virittelin telttani 12 tunnin taistelun jälkeen Dynjandifossin vesiputouksen alimman portaan juurelle veden pauhuun. Virta putoaa parinsadan metrin matkan muutamassa portaassa ja paikan jylhyys on mykistävä. Leireilijöille on varattu niittykenttä ja vesipiste vessoineen sadan metrin päähän joesta, mutta erikoisen päivän hurmoksessa yön hämärässä päätin asettua pikku painanteeseen aivan veden ääreen. Aamulla vaelsin jalan polkua ylös puolisen kilometriä ylimmän portaan tasolle ihailemaan virran ihmeellistä kauneutta, energiaa, joka symboloi elämää itseään maallisen taivalluksen poimuilevissa vaiheissa.

Uusi päivä toi seuraavan haasteen: 30 kilometrin vaellus soratiellä vuoriston viileässä viimassa sisälsi kaksi pitkää nousua. Onneksi tuuli oli enimmäkseen sivutuulta. Tai onneksi ja onneksi, sillä silloin kun se yltyi puuskaiseksi puhuriksi, vaati tiellä pysyttely töitä myös sivusuunnassa. Liian lähelle tienreunaa ei silloin saa ajautua, vaikka suurin osa tiestä ei kulkenutkaan jyrkänteen reunalla, kyllä metrin kahdenkin välittömässä pudotuksessa riittää pelotetta aivan tarpeeksi keskittymisen ylläpitoon. Kolmessa tunnissa selvisin hurjan laskun alkuun. Muutaman kilometrin alamäkiosuudet ovat sen verran kylmää kyytiä, että ennen niitä on kiskottava toinenkin takki päälle (käytän samaa takkia myös öisin nukkuessa). Lisäksi kannattaa haukata müslipatukkaa ja tilkka juomaa, että jaksaa keskittyä täysillä alas saakka, sillä kuoppaisella ja mutkaisella soratiellä ei ole varaa kovin isoihin ajovirheisiin, ei ainakaan jos aikoo pitää yhtään enempää vauhtia yllä. Ylösmatelun jälkeen vauhdikas lasku on vapauttava, vahva euforinen kokemus, jota en halua pilata jatkuvalla ankaralla jarruttelulla. Vauhti tosin kiihtyy vapaassa menossa niin nopeasti, että pikkujarruttelua pitää vähän väliä tehdä, mutta siihen riittää etujarrun kevyt käyttö, raskaan kuorman etu on alamäkiajossa siinä, että ohjaus on stabiili ja että etujarrua voi käyttää pääasiallisena jarruna, takajarrun harva käyttö riittää ihan hyvin. Pari kertaa tömäytän vähän liian kovaa tienpinnasta nousevaan loivareunaiseen isohkoon kiveen, mutta muuten hurjastelu sujuu adrenaliiniinmakuisena iloitteluna. Aivan lopussa alkaa kylmyys tunkea toisenkin takin läpi, ja kylmän tönkköisenä kiskon itseni läheiseen taukopaikkaan. Ruoka- ja juomaostosten jälkeen pistäydyn kupille kuumaa pikkuhotellin ravintolaan. Väsymykseni on jo niin syvää, että unohdan laskettelu- ja yöpymistakkini sisälle ja lähden ajaelemaan vuononrantaa eteenpäin, onneksi havahdun puolen kilometrin jälkeen siihen, että ikään kuin jotain puuttuisi kuormasta.

Kolmantena paluupäivänä Isafjördurista on väsymystä kertynyt jo niin paljon, etten aamulla (= puolitapäivin) ole ollenkaan motivoitunut lähtemään liikkeelle poutasäästä huolimatta, sillä tiedossa on heti ainakin kolme tuntia puskemista päin hurjaa puhuria. Keksin kaikkea muuta oheistoimintaa, ja viimeisenä viivyttelykeinona rupean lennättämään teltan sisäkuorta tuulessa kuin leijaa. Sidon muutaman metrin pyykkinarun teltan etuosan kiinnityslenkkiin, ja saan kevyen majani vaappumaan iloisesti tuuleen metrin parin korkeuteen, parempi lennättäminen vaatisi jo hyvän törmän etsimistä. Kun vihdoin pääsen liikkeelle, on iltapäivä jo pitkällä. Kolmen tunnin vastatuuliajosta viimeinen puolisko on ylämäkeen nousua 400 metrin korkeuteen. Rinteen yläosassa olen jo niin lopussa, että viimeiset sadat metrit kiroilen itsekseni jatkuvalla toistolla kuin mantraa hokien, kuinka tuulessa ajaminen ottaa päähän. Kiroilu jää päälle, enkä osaa nauttia kunnolla edes laskusta, vaikka alustana on pitkästä aikaa helppo asfaltti. Nautintoa laskee myös se, että puolet laskusta menee raatamiseksi vastatuuleen. Siis oikeustajuni ei tahdo ymmärtää sitä, että jyrkässä laskussa pitää tehdä töitä urakalla, että pääsee kunnolla eteenpäin. Aivan puutuneena pidän tauon vuonon rannaalla, ja onneksi paikalle saapuu 35-vuotias maanmittari-maantieteilijä Grazista Itävallasta. Yhdessä taivallamme seuraavat 50 kilometriä, joista 30 rajuun vastatuuleen, mutta vuorovedoin osuudet sujuvat inhimillisemmin parista kipakasta soratienoususta huolimatta.

Neljäntenä paluupäivänän varsinainen siksak-osuus vuonoja edestakaisin on jo ohi, ja teoriassa voisi kuvitella, että pohjoisenpuoleinen yhä vain raju tuuli auttaisi matkantekoani etelään, mutta vain teoriassa, sillä maaston muotojen ja tien mutkien summana päivälle kertyy vastatuuliraatamista aivan kiitettävästi. Kaikkein omituisinta on se, kuinka monihaaraisen, kapean laakson suulla puhaltanut älytön myötätuuli muuttuukin puolen kilometrin euforian jälkeen älyttömäksi sivuvastatuuleksi. Myönnän, etten kuukauden harjoittelunkaan jälkeen ole oikein onnistunut ymmärtämään tuulen sielunelämää. Edellispäivän kiroilumantran sijasta päivän myönteisenä mantrana hoilottelen Bob Dylanin folkklassikkoa Blowin’ in the wind. Muutaman kerran lampaat vastaavaat määkimällä tienvierestä.

Viides paluupäivä sujuu pääosin myötätuulessa, ja yhä edelleen upean kauniissa vuoirstomaisemissa ja välillä laavakenttien mystisen unenomaisen karuissa poimuissa. Kesken kolmen kilometrin nousua saan muutaman kerran vaihdella vaihteita raskaammiksi ihan vain sen vuoksi, että pitkähkö puuska tuuppaa karavaaniani eteenpäin, puuskan loputtua pitää vaihdevälitystäjälleen keventää. Illalla saan selän taakse todellisen lentokelin, ja kun tasaisella normaali (=vastatuuleton) vauhtini olisi noin 15 km/h, niin nyt saan hurauttaa nelisenkymmentä kilometria puolessatoista tunnissa.

Kuudentena päivänä joudun vielä tekemään yhden 40 kilometrin vuonokierron, mutta reippaan vastatuulen saldoksi jää enää pari tuntia, ja maisemat ovat yhä edelleen häkellyttävän kauniita. Islannin järkyttävän typerryttävä kauneus tekee kaikesta raatamisesta ja väännöstä vaivan arvoista. Ja sen sijaan, että harmittelisin nuutuneena viimeistä vuonokiertoa, koska moottoajoneuvot voivat oikaista tämän pätkän meren alitse tunnelia pitkin, innostunkin siunailemaan, kuinka hienoa on, että saan polkea vielä tämänkin osuuden näin herkistävissä maisemissa. Islanti ei todellakaan jätä matkaajaa kylmäksi, tunteiden ja ristiriitaisten sellaisten jatkuva vyöry käy päälle, ja vastatuulen karvas maku jää sitten kuitenkin sellaiseksi pikantiksi sivumauksi silloin, kun päästää myönteisten tuntemusten virran kulkemaan mieleen.

Mutta illan päätteeksi olen sen verran väsynyt, että jään Reykjavikin liepeille kehätien puskiin telttailemaan sen sijaan, että jaksaisin polkaista kaupunkiin saakka juhlahumuun. Päivällä on aiemmin Reykjavikin Gay Prideen osallistunut noin 100 000 islantilaista, noin kolmasosa koko kansasta! Pääministerinähän on julkilesbo Johanna Sigurdardottir, mikä osaltaan kyllä kertoo islantilaisten kollektiivisesta luonteesta jotain tärkeää. Tilaa on monenlaisille näkemyksille elämästä. Omia satunnaishavaintojani heijastuksista kollektiivisesta kansanluonteesta ovat mm. se että kuukauden aikana olen lukinnut pyörän vain kerran sekä se että toinen yöpymiseni Reykjavikissa ulkoilualueen ja planetaarion puistikossa, joka ei leiripaikkana ollut kaikkein onnistunein, niin jo poistuessa paikalta pelmahtaa polulle räjähtänyt kolme-nelikymppinen, olemukseltaan kohtuullisen selkeästi kovien huumeiden käyttäjä, mutta yllättäen mies tervehtii ja hymyilee kevyen myönteisesti ohimennessään. Kaiken kaikkiaan Reykjavikista jää kyllä kaupunkina hyvin positiivinen vaikutelma. Se on lämminhenkinen suuri pikkukaupunki täynnä valokuvauksellisia ykistyiskohtia, tyylilajien ristiriitaisuksia myönteisessä mielessä. Kaiken lisäksi pääsin nauttimaan aurinkoisesta, lähes kesäisestä päivästä, ja valon ja varjon leikistä. Päivän ohjelmaan kuuluivat Hallgrimskirkjan kirkontornissa käynti; vierailu merimuseossa, jossa on pieni pysyvä näyttely Pekka Pirin ja Matti Pullin taannoisesta avovenematkasta Helsingistä Islantiin; puolentoista tunnin risteily läheiselle lunnisaarelle sekä kahden ja puolen tunnin opastettu pyöräajalu Reykjavikin niemelle. Pyöräajelu venähti sen verran myöhään, että osittain sen vuoksi päädyin nopeaan ratkaisuun leiriytyä planetaarion puistikkoon. Aamulla telttani ympärillä hyöri mm. retkeileviä koululaisia.

Viimeinen ajopäivä Keflavikiin sujui melkoisen leppoisasti aurinkoisessa ja vähätuulisessa säässä. Suur-Reykjavikin kaupunkialueen päätyttyä leveä maantie halkoi keveyesti kumpuilevia, karuja laavkivimaisemia. Kuin pisteenä i:n päälle sain vielä nauttia Islannin erityisistä ja lumoavista maisemista, jotka piirtyvät muistiin unenomaiseksi näyksi, kauniiksi välähdykseksi planeettaamme herkistä kasvoista, joiden moninaisuus jaksaa yllättää aina uudestaan, mutta Islanti aivan erityisesti. Vaikka aiempina päivinä olen moneen kertaan kiroillut matkanteon vaikeutta ja vahvasti epäillyt, onko pyörä todellakaan oikea väline saareen tutustumiseen, jostain pinnan alta puikahtaa esiin kytemään kipinänä sellainen vahva ajatus, että kyllähän tänne voisi palata, myös pyörän kanssa. Kuin vahvistuksena ajatukselle poikkean helpolta asfaltilta vielä pois muutamaksi kilometriksi juuri ennen Keflavikia rupuselle ja todella huonokuntoiselle soratielle kapuamaan rantatörmän kupeesen. Lähdön tekemisen haikeus iskee, ja kiertelen vielä illalla uudestaan Keflavikia, joka näytti saapuessa melkoisen pieneltä taajamalta ja joka nyt lähtiessä tekee vaikutuksen mm. sillä, kuinka iso se onkaan Islannin mittakaavassa. Loppuilta sujuu pyörän pakkaamisessa ja tavaroiden sullomisessa yhteen isoon Ikea-kassiin. Viimeisenä yönä investoin luksukseen, ja yövyn 3 kilometria lentokentältä Alexin leirintäalueella. Tänne jätin tullessa pyörän pakkauslaatikon ilmaiseen säilytykseen isoon varastohalliin noin 50 muun boksin seuraksi. Samalla saan siistittyä itseni 24 peräkkäisen maastoyöpymisen jälkeen edustavampaan kuntoon paluuta varten.

Matkakuvien satoa ilmestyy blogiin aivan lähipäivinä noin neljässä erässä. Radio Suomen haastattelut löytyvät Yle Areenasta nimellä hakien, ja viimeinen on paluuhaastattelu torstaina 11.8. n. klo 13.15

<edellinen blogipäivitys
 

29.7. Hrutafjördur 1615 km

Husavikin liepeillä vietin 15 tuntia sateessa kostealla niityllä hevoshaan vieressä. Kuusi hevosta kävi välillä katselemassa kuulumisiani. Vettä pääsi hieman jopa teltan sisään, mikä aavistuksen järkytti mielenrauhaani. Mutta aurinko pilkisti kuitenkin varovasti esiin kaiken jälkeen jälleen kerran. Kiiruhdin ennen sulkemisaikaa postiin, jossa odotti luottomekannikon ystävänsä avustuksella Islantiin toimittama seisontajalka. Rengasliikkestä sain työkalun lainaksi sen asentamiseen.

Viimeisenä Husavikin kokemuksena oli vierailu absurdissa penismuseossa, joka niittää maailmalla mainetta omituisena pikku-uutisena, kuinka 2000 asukkaan kalastus- ja valasbongaustaajamassa voikaan olla tällainen museo. Itse lokaali on kovin pieni ja vähän liian hämärä, että voisi kunnolla perehtyä mm. esperantonkielisiin kuvauksiin näyttelytarpeistosta. Jos museokäyntejä mitataan vierailija per neliömetri, niin veikkaisin, että penismuseo nousee ainakin heinä-elokuun saldollaan ihan Euroopan vierailumpien museoiden joukkoon, Husavikisaa käy nimittäin vuosittain 50 000 - 80 000 valasbongaria. Luultavasti museo ei täyttäisi kaikkien museoalan ihmisten laatuvaatimuksia järjestelmällisyydellään ja luokitusperusteillaan, sillä hieman sekava vaikutelma paikasta jää. Mutta varsinaisesti paikka ei jätä kyllä kylmäksi, absurdeja elementtejä on aivan tarpeeksi valtavien merinisäkkäiden täytettyjen elimien lisäksi. mm. Pekingin olympialaisissa hopeaa voittaneen käsipallomaajoukkueen hopeiset vedokset miehistön anatomiasta.

Husavikista matka jatkui myötätuulessa reippaan solan läpi Akureyrin vuonolle, jonne lasku oli riemastuttavan huikea kokemus hämärän jo saapuessa auringonlaskun aikaan. Akureyri on kaunis pikkukaupunki vuorten juurella, kiertelin matalia asuinkorttelieta, joista henki rento asenne elämään, pihat rehoittavat monin paikoin sopivasti heinittyneenä ilman että paikka vaikuttaisi mitenkään olevan rappiolla. Isossa ostoskeskuksessakin uskalsi jättää pyörän lukitsematta kaupassa käynnin ajaksi. Olen lukinnut pyörän kolmen viikon aikana tasan yhden kerran, silloinkin aivan turhaan.

Akureyrista nousu seuraavaan solaan oli matkan rajuin koettelemus, jopa rajumpi kuin ensimmäisien viikon sisämaa-ajelu vuoristossa, lyhyempi tosin. Lempeä portaittainen 30 - 40 km:n nousu solaan olisi ollut ihan mukava kiipeilykokemus, mutta jossain kohtaa nousi kova tuuli, joka navakoitui koko ajan ja puuskissa eteenpäin pääsy aivan tasaisellakin onnistui enää vaivoin keveimmällä vaihteella. Sade maustoi matkaa säännöllisin väliajoin. Ainoa hyvä uutinen oli, että tuuli ei ollut kuitenkaan hyytävän raakaa. Ennen viimeistä nousua olin yli kolmen kolmen tunnin raatamisen jälkeen aivan loppu, ja kuikuilin jo telttapaikkaa, mutta kun mitään suojaa ei tuulelta ollut avoimessa maastossa. Yksi autiotalo olisi ollut nelisensataa metriä tieltä, mutta ei autiotalot eivät houkuttele, joskus matkoillani telttailen niiden pihoilla, mutta sisään ei minua yöksi saa, niissä on aivan liian suuria riskejä astua lahon lattian läpi tai vastaavaa.

Sinnittelin viimeisen nousun juurelle 3 - 4 kilometrin tuntivauhdissa, vaikka ei minulla pitäisi olla mitään mahdollisuuksia nousuun, jos tasaisellakaan ei pääse kuin vaivoin eteenpäin. Mutta päätin yrittää. Ja yllättäen hieman sivuun laakson suunnasta nousevalla kolmikilometrisen muutaman mutkan tiellä tuuli olikin kohtuullinen vain puuskissa hetkin liikkeen pysäyttävä. Pääsin mäkeä ylös paremmin kuin laakson tasanteella! Mutta juhlin onnistumista hieman liian aikaisin. Pitkä, loiva lasku alas ei ollut helppo sekään. Tuuli ilmaantui sivusta raivoisana, ja jouduin tekemään hartiavoimin töitä pysyäkseni tiellä. Parin rekan kohtaaminen oli jotain aivan hasardia. Ilmavirtojen äkkinäiset liikkeet saivat karavaanini lähes holtittomaan sivuttaisliikkeeseen ensin kohti tien keskustaa ja sitten hätäisen korjausliikkeen takia kohti tien reunaa, lisäksi rekat nostattivat tienpinnasta sumuisen suihkun päälleni. Sinnittelin alas, mutta aivan uupuneena leiriydyin ensimmäiseen puolittaiseen tuulensuojaan, joka oli kivinen ja sorainen tieleikkauksen reuna kahden metrin päässä Ykköstieltä. Rinteestä oli pudonnut murikoita kapealle tasanteelle, mutta rakensin niistä varmuuden vuoksi 30 senttiä korkean suojamuurin telttani eteen, ettei majapaikan päälle tule lisää tavaraa yöllä.

Aamulla paistoi aurinko. Ensin vastatuulta puoli tuntia, sitten hillitöntä myötätuulta reilun tunnin, sitten kammottava kolmen tunnin nousu vastatuuleen, matkaa oli noin 14 km. Sitten huikea seitsemän kilometrin lasku, ja myötätuulta parti tuntia ja lopuksi sivuvastaista vielä tunnin. Bonuksena pari rekkaa teki aivan liian tiukan ohituksen, päätien kaistat ovat nimittäin todella kapeita ja piennar olematon. Yleensä autot odottelevat takana kohtaamisisssa, myös henkilöautot, mutta ihan kaikilla ammattikuljettajilla ei tunnu olevan sellaiseen aikaa. Päivä oli kieltämättä polkemisen kannalta mieleenpainuva. Yöksi pääsin tyhjän hevoshaan viereen peräti 30 metrin päähän tiestä. Ja aamulla odotti jälleen yltynyt järjetön vastatuuli. Sinnitelin viitisen tuntia, ennen kuin pääsin risteykseen, josta tie erkani luoteiselle vuonorannikolle. Yritän selvitä reilussa viikossa Reykjavikiin tältä koukkauselta (risteyksestä josta erkanin olisi Reykjavikiin ollut enää 160 km). Pikkutiellä on mukava ajella, myös pätkittäin soralla. Yö sujui vuonon rannalla aaltojen humistessa lempeästi rantaan.

< edellinen blogipäivitys
 

20.7. keskiviikko, Egilsstadir 960 km

Arktinen kesävaellus on edennyt itäiselle kääntöpoijulle. Maisemien kirjo jaksaa yhä hämmästyttää, samoin lokakuisen raikas sää.

Lähdin Höfnistä illan selkään viileässä ja tuulisessa kelissa. Sateen uhka oli jälleen päällä, se on ollut suurimman osan matkasta, vaikka loppujen lopuksi vain joka toisena päivänä on satanut, ja joinain päivinä vain vähän. Löysin yöpaikan jyrkän vuoren rinteen juurelta pikkukallion suojista. Seinämä toimi hienona kaikupohjana lintujen mekastukselle. Piipitys, viheltely, huutelu,  narina, mäkätys, säksätys, narskunta, kaakattalu, moniää inen konsertti odotti aamuvarhaisella.

Uuden päivän hämmästyttävä havainto on aurinkoinen mutta kolea sää. Kuinka heinäkuussa voi olla aurinkoisella säällä 7-8 astetta lämmintä keskellä päivää. Ehkä kesä ei todellakaan saavu tänä vuonna Islantiin. Nyt muistelen jo haikeudella matkan ensipäiviä, jotka todellakin olivat suhteellisen lämpimiä ilkeästä tuulesta huolimatta. En vain oivaltanut sitä juuri Suomen helteistä saapuneena. Mutta tarkemmin ajatellen olen kaikesta huolimatta ollut melko onnekas, toistaiseksi vasta yhtenä aamuna en ole saanut leiriilläni kuivia vaatteita päälle. Eli kyllä säähänkin tottuu, jos siihen asennoituu oikein, ehkä (tämä on vielä teoria, joka kiteytynee varmuudeksi vasta sitten kotisohvalla elokuussa).

Välillä Ykköstie kulkee todella kapealla kaistaleella kohti itää, ja välillä se nousee hetkeksi korkealle, mutta useimiten rantakaistaleella on tilaa lammaslaumalle, tai leveälle sulamisvesijoenuomalle, tai karuille kalliomuodoille. Täällä idempänä nuo lounaisrannikon ihmeelliset laavamöykkykentät ovat jo harvinaistuneet, ja maastonmuodot ovat ikään kuin normalisoituneet. Mutta lähes koko ajan rinnalla jollain etäisyydellä kulkeva vuorenrinne luo jatkuvan hienon elementin, Viime syksyiset Norjan Lapin maisemat alkavat jo tuntua vähän köykäisiltä, sen verran runsaskätisesti Islanti palkitsee kauniilla maisemillaan (toki en ehkä osannut enkä ehtinyt optimoida Norjan-reittiäni).

Idempänä alkaa tulla vastaan jo vuonoja, niiden pohjukat ovat vehmaita. Aikomukseni oli polkea vielä pari vuonoa eteenpäin ennen pohjoiseen kääntymistä, mutta iltapäivällä ilkeästi mereltä puhalteleva tuuli sai muuttamaan mieleni ja päätin sittenkin seurata Ykköstietä sisämaahan kohti Egilsstadiria. Bensa-asemalla paikallinen tosin sanoi, että rannikkotie olisi helpompi kuin soraksi vuorilla muuntuva Ykköstie. Tienvieruskyltii, joka kertoo, ettei Ykköstiellä ole talvikunnossapitoa vahvistaa miehen sanoja. 

20 kilometriä rannikolta tie tulee laakson pohjukkaan, jossa odottaa tunnin ankara kipuaminen viileään solaan. Noin viiden kilometrin matkalla pidän kaksi lyhyttä taukoa. Köykäisimmälläkin vaihteella kipuaminen on sen raskasta. Ylhäällä on pieni maja, jossa voisi hädän tullen viettää yönkin, mutta kerrossänky ei varsinaisesti houkuttele vaikka huopakin olisi tarjolla. Majan tunkkaisen homeinen tuoksu on aivan liian vahva. Mutta käytän suojaa pukukoppina ja lisään vaatetusta takin alle. Vielä lisätakki päälle ja olen valmis hyytävän kylmään muutaman kilometrin laskuun. Yöksi poljen pidemmälle laaksoon vaivaiskoivikkoon.

Aamulla satelee moneen kertaan, ja ensi kertaa joudun kiskomaan viileän kosteaa päälle sekä pakkaamaan mukaan märän teltan ulkokuoren. Mutta kostea koivikko tuoksuu mukavan tutulta, miellyttävältä. Egilsstadiriin on 25 km, ja päätän investoida sisäyöhön. Mutta mutta huomenna lähteekin rannikolta vajaan sadan kilometrin päästä lautta Norjaan, se kulkee kerran viikossa, ja kaupunki vilisee poislähtijöitä, eikä yöpaikkaa löydy kuin liian isolla rahalla.

Mutta saan hankittua kameran kaapelin, ja koitan saada tehtyä kuviin keskittyvän blogipäivityksen (mutta ensimmäinen yritys törmäsi yllättäviin uusiin it-ongelmiin päivitysohjelman käytössä). Saan hoidettua myös nettimokkulan saldoasian turisti-infon ystävällisen avun ansiosta (operaattorin myyntiedustaja ei viitsinyt vaivautua vaan kehotti itse soittamaan operaattorille). Ongelmakseni osoittautui se, että luottokorttini ei ole islantilainen, muutama päivä sitten syyksi väitetettiin sitä, ettei operattorin ohjelma toiminut, ehkäpä kumpikin versio on totta.

Muuta huoltoasiaa. Mukanani on 9-10 kiloa varaosia ja työkaluja, eli pärjään aika hyvin, ellei satu jotain todella dramaattista, keskiö, polkimen kammet tai vaihtaja hajoa. No nyt on bonus-ongelmana on tuo murtunut seisontajalka. En ryhdy etsimään sitä Egilsstadirista, vaikka se voisikin täältä ehkä löytyä, mutta luottomekaanikkoni järjesti jalalle erikoiskuljetuksen Suomesta ystävänsä mukana. Jalka odottanee Husavikin Poste restantessa.

<edellinen blogipäivitys

Mutta tie loppuu jokeen ja jatkuu sen toisella rannalla. On klo 22 ja liikenne on jo hiljentynyt. Ei ole ketään keltä pyytää liftiä joen yli. Kiertelen ja kaartelen tutkailemassa rantaa ja joen särkille vieviä reittejä. Keskellä jokea on kaksi särkkää, kahlaaminen pyörän kanssa pitäisi tehdä kolmessa erässä. Vesi on kylmää, eikä sen syvyydestä ole kuin suunnilleen-arvio, sen pitäisi jäädä polven alapuolelle siinä kohtaa mistä autot kulkevat.Mutta virtaus on melko reipas. Sekä joen tuntemettomuus etä kylmyys pelottavat. Tässä vaiheessa päivää kehon lämpötasapaino on sellainen, etten missään tapauksessa haluaisi kahlata kylmässä. Jahkailujen jälkeen päätän nukkua yön yli joenuoman kuivalla reunalla ja katsastaa tilanteen uudestaan aamulla.

Aamulla kerään voimia ja muistelen juhannuksena Riihimäeltä Juukaan vahingoittuneella jalalla polkeneen Taivi Toikan rohkeutta. Pelkoja päin. Eihän tämä minun koitokseni edes ole kovin kummoinen hänen saavutukseensa verrattuna. Psyykkaan itseni valmiiksi ja käärin lahkeet, mutta ennen kuin ehdin riisua kengät ja laittaa jalkaan erityiset rasvaiset vaellussukat ja sandaalit, paikalle hurauttaa islantilainen maastoautolla, jonka takaluukun saa sopivasti auki. Pyörä luukulle ja yli. Tapaus vahvistaa uskoani, ettei sattumaa ole olemassakaan. Asioilla on tarkoituksensa, isompi tai pienempi.

Pääsen reitin puolimatkaan ilman suurta tuskaa, hitaasti mutta varmasti. Yhden leveän puron yli joudun loikkimaan särkältä toiselle ja välillä pitää työntää pyörää pehmeässä hiekassa, ja muutama pisarakin tulee taivaalta, tuuli on tavanomaisen ilkeä, muttei koko matkaa. Puolimatkassa on suosittu leirintäalue ja vuoristoretkien lähtöpaikka, Landmannalauger. Paikan kioski vanhan amerikkalaisen koulubussin perässä on kyllä vähän heikko, kahvilaa ei ole, saan hankittua viimeisen kaupan olevan voileivän ja müslipatukoita ja juomaa, mutta en esim pääse sisälle lämpimään istuskelemaan minnekään.

Landmannalaugarin jälkeen alkaa Se retki, taaperran kahdeksassa tunnissa 32 kilometriä, ja ilman mitääni varsinaisia taukoja. Älyttömiä nousuja ja laskuja riittää, jouduin taluttamaan moneen kertaan päästäkseni ylös, joko pelkän jyrkkyyden tai sitten jyrkkyyden ja pehmeän alustan  takia. Mutta reitin todellinen haaste ovat jokien ja leveiden purojen ylitykset. Niitä on parikymmentä, puolesta selviän loikkimalla särkältä toieselle, kun jaksan hakea sopivaa ylityskohtaa, joskus sadan metrin päästä tien varsinaisesta ylityskohdasta. Mutta ylitettäviä jää silti vielä yhdeksän. Ensimmäisestä selviän liftaamalla saksalaisten turistien bussiin. Operaation häsläyskerroin on kuitenkin niin suuri, että se kasvattaa valmiuttani seuraavalle joelle lähteä kahlaamaan. Matkaa on reilut kymmenen metriä, virtaus kohtuullisen reipas. Vesi on kylmääää,se nousee pohkeeseen saakka. Puolessavälissä ylitystä lähtee toinen sandaalini virran mukana. Pahus! Seuraavat pitää mennä sukkasillaan. Onneksi joenuomien pohja on melko säännölllistä soraa, ja vesi on niin kirkasta että pohjan näkee.

Toinen ylitys on helppo, lyhyt ja matala. Saan värvättyä turistin kuvaamaan tapauksen autonsa ikkunasta. Kolmaskaan ei ole hankala, mutta kenkien ja kuivien sukkien jatkuva riisuminen ja pukeminen alkaa rasittaa, parhaimmillaan puolen kilometrin välein. Bonuksena on se, että pyörän seisontajalka murtuu omia aikojaan ylityspaikan tutkailuun valmiatautumisessa, eli joudun kaatamaan pyörän kumolleen moneen kertaan.Ja välillä vihmoo vettä, ei paljoa mutta kuitenkin, ja tuuli muistaa huomautella olemassaolostaan.

Neljäs ja kuudes kahluu kaikkiaan kahdeksasta ovat kuitenkin vaikeita. Ylitettävää on toistasataa metriä, niin että keskellä kaksi-kolme isompaa särkkää. Eli en oikein ehdi tutkia kaikkia ylityskohtia kunnolla joko itse arvioiden tai autojen liikkeitä tarkkaillen. Sillä kylmät ja märät sukat jalassa ei oikein halua maleksia rannalla ihmettelemässä vaan luonnostaan liikkeisiin tulee vauhtia. Tuosta se menee. Mutta varsinkin kuudes ei mene ihan putkeen. Toisen ja kolmannen särkän välissä on kahluumatkaa  kolmisenkymmentä metriä ja virtaus on reipas. Harhaudun optimiereitin syrjään, ja vesi nousee polviin saakka. Alkaa väsyttää, on kylmä, pyörän työntäminenkään ei ole vedessä eikä virtauksessa ihan kevyttä. Havahdun siihen, että pinnan alla on kuoppa, johon olen aikeissa astua, saan juuri ja juuri työnnettyä pyörää vastavirtaan ja vältettyä painauman, johon olisin uponnut vyötäisiäni myöten.

Hetken ihmetyksen jälkeen matka jatkuu, ja seuraava kahluu on alle kilometrin päässä, tällä kertaa pieni ja sievä, mutta v-käyrä alkaa olla jo aika koholla. Onneksseni kahdeksannen kahluun vastarannalla tapaan islantilaisten meteorologien ryhmän. Ronskisti miehet kauhovat tauollaan juomavettä suoraan virrasta. He kertovat, että ihmiset ovat usein vihaisia heille, meteorologin työ on Islannissa lievästi sanoen haasteellista, niin nopeaan tahtiin säätyypit vyöryvät päälle. Yksi  meteorologeista tunnustaa ettei usko maahisiin, toiset eivät ota kantaa, mutta kertovat, että niistä kerrotaan. Itse asiassa usein maasto on täynnä niin kummallisen näköisiä laavamöykkyjä ja kumpareita, että olisi aika helppo uskoa, että koloissa joku voisikin asustaa.

Illan päätteeksi olen jo niin poikki että vältän yhdeksännen, ihan yksinkertaisen kahluun raahaamalla pyörää sammalikossa ja hiekalla toista sataa metriä saapuakseni särkkäryhmälle ja heittelen isoja kiviä veteen jalansijaksi. Homma on päättyä kaatumiseen, kun kiviviritykseni ei ole ihan optimi ja vastarannalla on liian korkea törmä työnnettäväksi pyörää ylös. Kapuan vielä hirmuisen mäen ja joudun työntämään pyörää viimeiset 50 metriä. SItten älytön lasku, joka pitää ajaa alas jarrut pohjassa. Lisäksi huomaan, että jarrupalat ovat kuluneet päivän aikana tolkutonta ennätysvauhtia laavahiekan ja veden yhteisestä hionnasta. Mitään vaaraa jarrujen kulumnisesta ei seuraa, mutta yllätyn havainnoin selkeydestä.

Ja viimeiset viisi kilometriä sataa sitten kunnolla. Se on jo vähän kohtuutonta mielestäni, ja päivän aikana jo moneen kertaan kuluneet ärräpäät yhä vain voimistuvat. Suo kuokka ja Jussi -energia alkaa olla käytetty, enkä ole saanut kuokittua vielä suotani valmiiksi edes suopotkupallon piirikunnallisia kisoja varten. Löydän etsimäni camping/mökkialueen. Ja päädyn yhteismajoitukseen sisälle. En enää märkänä halunnut väkertää teltan kanssa viileässä tällaisen päivän päälle. Alakerrassa islantilainen hevosvaeltajajoukko ryyppää myöhään ja laulaa mm. joululauluja) (tai siltä ne kuulostavat).

Viimeinen neljännes takaisin ykköstielle sujui ilman kahlaamisia, mutta mäkien jyrkkyys oli yhä rajua. Ja lähes koko 60 kilometrin matkan aina tänne Kirkjubäjarklausturiin satoi ja tuuli vastaan. En ole varma olenko enää tulossa pyöräilemaan toista kertaa Islantin, tällainen vakaumus ehti kasvaa sateisen matkan aikana. Mutta huomenna olen ehkä toista mieltä. Nyt yövyn lämpimässä ja kuivattelen vaatteita ja latailen koneiden akkuja. Ensimmäinen tien päältä -haastattelu odottaa torstaina, se olöytyy Yle Areenasta, nimelläkin voi hakea niin löytää muutkin haastattelut. Palaan kommenttikysymykseen muonastani sittenkin vasta seuraavalla kerralla, nyt on yö jo tosi pitkällä. Niin, ja kuvia odottaville tiedoksi, että olen hukannut kameran kaapelin, eli ennen kuin sellainen löytyy kaupasta, niin kuvia en saa tulemaan.

ps. Kylän nimi merkinnee kirkkomaan muuria.

<edellinen blogipäivitys