Viimeiset paivat Marokossa sujuivat leppoisasti ilman suurta kiipeilyraadantaa, vaikka 2-5 kilometrin nousuja riitti helpollekin reitille joka paivaksi. Yhden yon majailin metsassa, muutoin kuuntelin halisjotellejen ja pensionaattien ikkunoista erilaisia urbaaneja aanimaailmoja. Larachessa laulettiin yokahteen saakka aukiolla Koraanin suuroja. Se oli kovin kaunista ja koskettavaa. Tangerissa majapaikkani oli ns. basso (napolilainen ilmaisu), eli huoneen ikkuna tuli vain vaivoin katutason ylapuoilelle, ja sain kulostella kujan ihmisten elemaa lahietaisyydelta. Onneksi kujalla ei ollut lapiajoliikennetta.

Atlantin rannikolla ilme viileni yllattavan paljon, ja iltalampotila putosi 23 asteen tienoilla, eli aika lahelle takinkayttokelia, rajuun kuumuuten kun ehdin jo tottua jotenkuten. Tangerin vanhakaupunki oli odotetun kaunis ja vaikuttava, yllattavan mukavasti siella pystyi liikkumaan myos pyoralla, vaikka medina on siella kohtuullisen jyrkalla rinteella. Jain Tangeriin lepailemaan viela kokonaiseksi paivaksi eli toiseksikin yoksi ja illallata tormasin Dadoon, bosnialaiseen nuoreen matkafillaristiin, jolla oli couchsurfing-yopaikka tiedossa lentokentan lahella. Saatoin Dadon perille ja paaduin kertomaan ranskalaisjapanilaisen pariskunnan hammennykseksi juttuja Brianin elama -elokuvasta.

Lauttamatka Tangerista sisalsi kafkamaisia farssiaineksia. Ensinnakin Gibraltarin-lautta lahtisikin 4o kilometrin paasta samoin Algeciraksen paatti, siispa tyydyin Tarifan-lauttaan. Se vie nelisenkymmenta kilometria Gibraltarin lansipuolelle.Matkatoimistovirkailija tutki katalogiaan jat toesi, etta pyora on ilmainen. Toiomiston johtaja tiesi kertoa, etta pyora on matkatavara, joka pitaa purkaa, eli pyorat vois vahan niin kuin venalaisessa junassa pyoraa kuskatessa, liikennevaline ikaan kuin naamioidaan matkatavaraksi. Hammentyneen kieltaydyin uskomasta moista typeryytta. Mutta stressi tasta keskustelusta jai kytemaan. Seuraavana paivana satamassa sitten kaikki meni hyvin poliisin ja tullin kanssa. Tullimiesten kanssa keskustelin uskonnosta. Heidan mielestaan en voi loppupelissa olla kristittyhindumuslimi vaan minun pitaa valita, ja islam on se viimeinen ilmoitus. Mutta viimeisimman ilmoituksen lauttamatkan suhteen halusi kertoa laiturivirkailija, jonka mielesta minulla pitaa olla lippu ajoneuvolle muuten en voi saada sita vihreaa lipuketta, joka paastaa minut pyorineni lauttaan. Han ei suostunut kuuntelemaan tilitystani. Lippu pitaa olla. Onneksi toinen yhtiion mies oli paikalla, ja han soitti minullle lipun sataman konttorista kuljetettavaksi laiturille. Itse matka kesti reilut puoli tuntia, kun kantosiipi porhalsi Eurooppaan.

Andalusiassa huomasin olevai erilaisessa maailmassa mutta Valiumereln maisemissa kuitenkin ,illalla olin jossain muualla, kun polkaisin brittein maalla Gibraltariin. Mieleekiintoinen paikka ilman muuta mm. tilan kayton suhteen. Katu kulkee esim. lentokentan kiitoradan yli, ja lentoliikenne aihauttaa paitsi hirmuista melusaastetta myos ruuhkia Gibraltarin kaduille. Yopaikan etsinta oli vahan vaivalloista, mutta Emily hostellista loytyi huone. Lokit mesosivat pitkin yota, onneksi korvatulpat ovat mukana, ne ovat muutenkin osoittautuneet aiempia matkoja tarpeellisimmiksi. Koysiradalla nousin Gibraltarin Upper Rock -luonnonpuistoon ihmettelemman Euroopan ainoaa villia makaki-apinoiden laumaa, joka on kovin sosiaalinen yhteiso ja ilmeisin sopeutunut rooliinsa turistinahtavyytena. Alas vaelsin ykin jyrkkia portaita kuumalla kalkkikivikalliorinteella puiston itarinnetta. Kokemus sekin. Pelkka 1,5 kilometrin alastulo oli jo tyolas ja vaativa iltapaivasuoritus.

Paluu Espanjaan tuntui kovin virkistavalta ja mukavalta kuitenkin. Jotenkin brittilainen ilmapiiri tuntui vahan liian jaykalta Valimeren olosuhteisiin sitten kuitenkin, vaikka ihmiset olivat kohteliaita ja mukavan tuntuisia, eivat edes humalaiset australialaiset vaikuttaneet mitenkaan erityisen rasittavilta. Nyt suuntana Cadiz, mutta reittisuunnistus tuotti yllatyksen, kun paaduin 15 kilometrin kovin rosoiselle hiekkatietaipaleelle Ojenin laaksoon. Eika lapipaasysta ollut edes varmuutta, ja hamara lahestyi. Mutta reittivalinta oli sittenkin onnistunut ,kun viimein sain varmistuksen, etten joudu palaamaan samaa yksinaista ja polyistra reittia talaisin. Tuulivoimalapuistojen lomasta pujahdin kohti lantta ja sita oikeaa Cadizin-tieta. Kolmisen kilometria ennen risteysta viimeisten valonrippeiden turvin leiriydyin pensaikkoiseen rinnelehmihakaan.

Aamulla viitisenkymmenta nautaa vaelsi teltan lahettyvilta ylemmaksi rinteeseen paimenen huutaessa alempana. Muutama lahma pysahtyi tuijottelemaan olemustani. Paluu Atlatin rannikolle oli mukavan vilpoinen, tama tarkoitti sita, etta lahes koko iltapaivan pysty polkemaan. Tosin otin puolen tunnin nokoset pinjaikon varjossa. Illalla suunnistu kohti Cadizia oli matkan vaikein urbaani suunnistus. Cadiz on parin penkereen mantereeseen yhdistava saari, jota reunustavat meri, soinen hetteikko ja iso lahti, eika kaupunkiin oikein ole muuta kuin moottoriliikennetieyhteys. Erinaisten harhailujen jalkeen poljin suosiolla valtavaylan pientareella viimeiset kahdeksankilometria, en lahtynyt enaa etsimaan kinttupolkuja soisen maaston mattailta. Pimealla menetin Cadizin isossa vanhassakaupungissa taysin suuntatajuni ja harhailin hienoilla kujilla.

Nyt on edessa viimeinen kuuden paivan vaellus Malagaan. En halua palata helpompaa reittia rannikkoja pitkin vaan suuntaan vuoristoon Rondaan ja sielta ehka ihan loppupatka rannikkoa. Tiedossa on luultavimmin raatamista, epatoivoa ja hienoja hetkia. Mutta aikaa pitaisi olla riittavasti, eli kiire ei varsinaisesti aiheuttane stressia.

Vajaa kaksi viikkoa takana ankaraa mutta mielenkiintoista vaantoa. Epatoivoa, kauniita hetkia, hikea. En heti muista yhta rajua etappisumaa kuin Andalusian viikko.

Pohjalla oli ihan vahan kesken jaanyt toipuminen flunssasta, eli viimeistelyharjoittelu jai valiin. Lentokin oli farssinpuoleinen. Helsingissa matkatavarani saivat Madridin-tunnukset, onneksi huomasin erheen, ja vaikka laukku oli jo lahtenyt hihnalle, virhe saatiin korjattua. Malagan-lentokin oli myohassa yli kolme tuntia, mika tarkoitti sita, etta sain karavaanini lahtokuntoon klo 4. Ei enaa kannattanut menna nukkumaan, mika oli lopulta onnekas asia, silla paasin matkaan paivan viileimpaan aikaan.

Kaupungista nousu Leon-solaan alkoi klo 7, kun aamu alkoi sarastaa. Yhden jalkeen olin 900 metria korkeammalla. Maisemat hillittoman kauniit, mutta voimat kaikonneet, ja lampotila keikkui 33 asteen tienoilla niinkin korkealla vuoristossa. Sama teema toistui monta kertaa viikon aikana eri vivahtein. Paivamatkat vaihtelivat 15-65 km:n valilla. Hienojen laskujen jalkeen edessa oli raastavia nousuja usein rytmissa 20-30 minuuttia polkemista, 30-40 minuuttia lepoa.

Rajuin oli nousu Sierra Nevadalla. Kahdessa paivassa hivuttauduin 600 metrista 3400 metriin, paivamatkat 25 ja 15 km. Mutta henkisesti nousu oli selkea: ylos kilometri kerrallaan, eika jatkuvaa laskujen ja nousujen vaihtelua. Eli paamaara oli selva, ja lampotilatkin laskivat alle 30:een 2000 metrissa. Loppunousun jyrkkyys tosin kasvoi samaa tahtia, jalkimmaisen paivan 15 km taittui yli 8 tunnin taiston jalkeen. Lampotila pysyi 20:n tienoilla ylos saakka, mutta tuuli yltyi paikoin rajuksi. Ihan viimeiset serpentiinit piti taluttaa, kun kaltevasta ja muhkuraisesta sorapinnasta ei saanut enaa tarpeeksi otetta. Asfalttia riitti 3000 metriin saakka, tosin routa oli sen moyhentanyt paikoin aika pahaan kuntoon. Moottoriliikenteen estava puomi oli 2600 metrissa.

Ylhaalla Pico Veletan huipulla tarinoin nuoren milanolaisen maastopyorailijan kanssa. Sitten kun han lahti jain hetkeksi viela taivastelemaan maisemia manner-Espanjan toiseksi korkeimalta huipulta. Aika ihmeellista, etta pyoralla pystyi nousemaan nain ylos. Milanolainen tiesi kertoa, ettei Euroopassa paase tieta pitkin missaan yhta korkealle. Ihan ylhaalla ei ollut hyvaa paikkaa teltalle, mutta 100 metria alempaa loysin paikan soravaylan serpentiinisilmukan sisapuolelta pelkistetyssa rakkakivimaisemassa. Tuuli oli illalla viela ankara, mutta luotin Islannisa testattuun telttaani, ettei se repeydy. Kannoin isot kivet telttakiilojen painoksi (tamakin teema toistui lahes joka ilta Andalusiassa). Ja yolla tuuli tyyntyi, enka sittenkaan tarvinnut korvatulppia levottoman telttakankaan lepatuksen vaimentamiseksi.

Korkean paikan leirini ajatus oli testata vuoristotautiefektia, tuleeko sita, sen vuoksi ylos piti jaada yopymaan. Unen saanti oli vahan vaikeata ja uni levotonta omituisine aiheineen, tama kuuluu lievaan oireiluun. Niin myos aamuinen kevyt paansarky. Edellinen yo oli 2400 metrissa, eli nousu yopymaan 3300 metriin oli aika nopea ja lievat oireet olivat oletettuja. Mutta mitaan ihmeempaa ei sitten ollutkaan. Toki ilma oli ohutta, ja hengastyminen tavallista helpompaa, mutta mitaan ikavia oireita ei tullut. Leiria voi pitaa rohkaisevan onnistuneena.

Lasku Pico Veletalta on oma seikkailunsa. Olisin voinut huristella 40 km Granadaan suurimmaksi osaksi hyvaa tieta hurmoksellisessa tuiskeessa kestohymy kasvoilla. Mutta olin saanut kansallispuiston infosta varmistuksen, etta voin myos ylittaa harjanteen ja tulla etelapuolelta alas. Reitti oli ensimmaiset 10 km sen verran raju, ettei se olisi onnistunut motocross-pyoraa lukuun ottamatta millaan moottoriajoneuvolla. Vayla on joskus ollut kulkukelpoinen maastoautolla, eli se oli turvallisen levea, mutta karrypolku oli niin taynna isoja ja pienia kivia ja lohkareita, ettei "tien" reunalla kulki kaytannossa enaa kivien keskella kiemurteleva polku, joka oli paikoin rakkakivikkoa, jossa ei voinut ajatellakaan ajavansa. Pari kertaa piti taluttaa lumijaanteen reunustaa kostean pehmeaa maata. Ylhaalla ei siis enaa ollut yhtenaista lumipeitetta vaan satunnaisia laiskia. Jotkut paikat jouduin tyontamaan karavaaniani ylos rinteen poimuissa, mutta paaasiassa laskettelin kavelyvauhtia kolmisen tuntia. Valilla ihmettelin vuoren karua kaunautta seka kauriiden pikkulaumoja. Aurinko paistoi ja T-paita riitti hyvin 3000 metrissa, jota korkeutta polku suunnilleen seuraili monta kilometria hitaasti laskeutuen. Vaellus oli matkan hienoin hetki. Sitten kivinen kinttupolku vaihtui oikeaksi soratieksi, ja vauhti nousi kun aloin huristella 2800 metrista 1500 metriin. Matkaa tahan kului noin 20 km. Jarrut olivat lujlla, kun tulin vuoristoniityilta pinjametsan suojiin. Ja lampotila nousi koko ajan.

Ja tasta alkoi kaksi paivaa kestanyt kaunis kiirastuki hienoissa maisemissa. Hyvilla asfalttiteilla kaahailua serpentiinimutkissa, ja sitten kahden-muutaman kilometrin raastavia hellenousuja. Siis maisemat olivat aivan kasittamattoman upeita, mutta ei, ei kesa-heinakuussa pyoralla, ei hyva idea, silla aamun raikkaus on jo tyystin kadonut klo 10 mennessa eika kuumuus hellita kunnolla ennen klo 20:ta. Paivat olivat jatkuvaa vaantoa nestehukan ja hikoilun kanssa, juomaa kului 6-9 litraa paivassa. Lopulta olin niin tiltissa, etta jaksoin kavuta kohtuullisen loivaa 4 kilometrin nousua puoli kilometria kerrallaan kolmen tunnin ajan, ja paadyin epailemaan vahvasti koko polkaisureissun mielekkyytta. Vakavissani mietin pitaisiko homma lopettaa tahan. Tamahan on selkea viesti lepopaivan tarpeellisuudesta.

Kriisissa makasin kyljellani oliivipuun alla muurahaisten maisteltavana. Sain itseni sen verran kasaan kuitenkin, etta onnistuin paasemaan kolmen kilometrin paahan Alcolean kylaan ja kauppaan, ja viela pari kilometria pois kylasta serpentiinimutkan sivupolulta kukkulan taakse suojaan yoksi. Kauris kavi kuikulemassa 30 metrin paassa teltaltani. Ensin pelastyin sen raakaisevan viheltavaa huutoa, luulin aanta yolinnun toksahtavaksi lauluksi, sitten nain komean kauriin aivan viereisen pikkunyppylan harjanteella, ja se huusi toisen ja kolmannen kerran ennen kuin poistui. Puolikas kuu paistoi lampimassa yossa. Vaikeuksista huolimatta olin onnellinen.

Paatin kuitenkin jattaa valiin ylimaaraiset vuoristoajalut ja kaynnin spaghettiwesternien pyhalla maalla. Nyt suoraan Almerian satamaan ja Afrikkaan, siella on tiedossa tasaisempaa maastoa. Aamulla sain viela vieraita. Telttani oli noin sadan vuohen reitilla, ja pari niista kavi ihan lahella tuijottelemassa, etta mitas nyt tehdaan. Vanha paimen sai koiran avulla ne kuitenkin eteenpain.

Matka Almeriaan ei ollut ihan ongelmaton, silla pari pahaa nousua odotti laskettelun keskella, mutta selvisin ensimmaista kertaa yli 60 km:n paivaosuuden alas rannikolle. Almeriaa voin suositella lampimasti. Hieno, kuvauksellinen kaupunki. Kuin pieni ja siisti ja rauhallinen Napoli suorastaan. Tiedostan, etta kuvauksessani on useampikin ristiriitainen elementti, mutta siis ihmiset, kaykaa Almeriassa, jos siella pain liikutte.

Aamulla kantosiipialus Melillaan Afrikkaan. Kaupunki kuuluu siirtomaajaanteena yha Espanjalle. Maarajan yli Marokkoon. No, tunti siis kului passintarkastusjonon viuhkassa. Valilla jonottajat innostuivat huutamaan ja viheltamaan protestiksi; valilla tarkastaja tuli kopistaan ulos rayhaamaan vaelle. Tilanne oli kafkamaisen innostava. Ongelmana oli mm. se, etta luukulle tunki kasien kautta passipinoja, kun itse ihmiset olivat jossain syrjemmalla, eli suvun passit kerralla, mika ei tarkastajaa ilahduttanut, eika sekaan, etta hanen tyotaan yritettiin hoputtaa koputtelemalla ikkunaan. Oikeastaan symppasin tarkastajaa, joka yritti tehda toita vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa.

Rahanvaihto onnistui sitten taksikuskien kanssa lennosta, ja tsakk, olin toisessa todellisuudessa. Paluu Marokkoon 29 vuoden jalkeen tuntui aika ihmeelliselta aikamatkalta. Mutta nyt pyoralla, ja mahdollisuudet kokea aivan uusi nakokulma muuttuneeseen maahan. Alkuvaikutelma toi vahvasti mieleen vuoden 2007 saapumisen Tunisiaan. Liikenteen kaytannot pitaa mieltaa hieman eri nakokulmasta, eli pyoran paikka tielta kylla loytyy, kun vahan tutkailee. Ihmiset kannustavat, myos toottaily tarkoittaa kannustamista. Tunisiassakin telttailu jai melkein kokonaan, koska "tyhjaa" tilaa ei ole samalla tavalla. Vahintaankin vuohet paimenineen ovat osallistumassa aamutoimiin katsojina. Taytyy tutkailla viela, mutta nyt kolmen ajopaivan jalkeen telttailukoordinaatit ova viela hakusessa. Keli on ollut vahan helpompaa kuin Andalusiassa, ilma on kuivempaa, ja tuulikin on lieventanyt helletta. Lisaksi on ollut rentouttavaa polkea pitkat patkat ihan puhdasta tasankoa, eli kuumuus ei sillakaan lailla raasta. Toisena Afrikan-ajopaivana paasin perati 115 km, mika oli psykologisesti tarkea viesti siita, etta karavaani kulkee sittenkin.

Lähtövalmistelujen loppukiri on hektistä siirtymäaikaa eri todellisuuksien välissä. Loikka arjesta tien päälle alkaa saada konkreettisia muotoja yleensä aivan liian myöhään. ”Onhan tässä aikaa” -hymistely kuuluu itsensä harhauttelun kestoklassikoihin. Varsinkin kun aina ponnahtaa esiin jotain pientä outoa, jota ei ole ollenkaan osannut ajatella.

Tällä kertaa loppuhetkien muuttujia on ollut ongelma sopeutua uusiin monitehosilmälaseihin. Kuvittelin, että soitto silmälääkärin ajanvaraukseen kahdeksan viikkoa ennen lähtöä olisi ollut riittävän aikaisin, jotta ehdin jonottaa vastaanotolle, hankkia ensimmäiset moniteholasit sekä vielä tottua niihin. En ottanut huomioon, että hajataittoisuus ja jo pidempään vaivannut lasiaisen osittainen irtoaminen lisäävät operaation vaikeuskerrointa. Ja lopputuloksena on askel taaksepäin: uudet yksiteholasit odottavat optikolla.

Kiusallisempi ja aivan tuore pulma on kesäflunssan iskeminen puun takaa. Olen onnistunut välttämään kaikki kevättalven infektiot ilman suurempaa tuskaa, vaikka niitä on vieraillut toimituksessamme. Loppukevään kroonista univelkaa ja eriasteista stressikertymää on kasaantunut kuitenkin juuri sen verran, että psykofyysinen suojaus antaa rahtusen periksi, ja tsakk! Nenä vuotaa ja kurkku on kipeä. Nyt täytyy osata arvioida oikein levon ja rasituksen suhde, ettei pitkä ja raastava ylämäki ala jo ennen kuin pääsen edes Malagaan.

Onneksi ehdin kohtuullisen mukavasti rakentaa peruskuntoa jo toukokuussa ja kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Ohjelmaan kuului mm. polkaisu Lekan pariskunnan kanssa Helsingistä Porvooseen. Sinnittelin heidän vauhdissaan tarinan kerronnan ohessa. Seurassa tulee kuin huomaamatta ajettua vähän kovempaa. Helsingin kriittisten pyöräilymielenosoitusten lisäksi yhteisajoa kertyy vuosittain niin vähän, että suhtaudun siihen aina hieman eksoottisen innostavana kokemuksena.

Valmistelujen myönteisiin asioihin kuuluu myös matkareitin perusajatuksen kiteytyminen. Ystäväni kertoi ottaneensa lautan Andalusian Almeriasta Melillaan Afrikkaan, ja silmissäni välähti kartalle kaunis symmetrinen iso ympyrä. Malagasta vuorille Granadan kautta tai läheltä, sitten Sierra Nevadan rinteitä ja laaksoja ylös alas viikon verran. Ja vuoriston länsipään juurella on spagettiwesternien ”pyhä maa” ja sen lähellä Almerian satama. 5-6 tunnin lauttamatka Espanjan siirtomaa-ajan jäänteeseen Melillaan, ja olenkin jo käytännössä Marokossa. Noin 700 kilometrin lenkki Fesin upean vanhankaupungin kautta Gibraltarinsalmelle, ja sitten voisin arvioida aikataulua, pitääkö polkea suorinta reittiä takaisin Malagaan vai ehtisinkö vielä koukata Sevillaan ja Cordobaan.

Aikataulustressin välttämiseksi viimeisten päivien mahdolliset rönsyt olisivat oiva puskuri, jonka voisi tarvittaessa karsia pois. Tosin kaikki tämä edellyttää, että onnistun pääsemään matkaan kuta kuinkin terveenä, muutoin tilanne pitää arvioida aivan uudestaan, mikä sekin tietysti kuuluu elämän normaaliin kiertokulkuun. Tilanteisiin sopeutuminen. Kreikkalaisen filosofin Herakleitosin sanoin: ”Kaikki virtaa, mikään ei ole pysyvää”.

Linnut mekastelevat puistikoissa ja metsiköissä, ja koivu tuoksuu kevätsateen jäljiltä. Lumesta ja sepelistä puhdistuneita väyliä on mukava polkea ihan vaan kiertelemisen ilosta, uuden vuodenajan innostamana. Entäs jos kääntyisinkin tuonne tai tuonne. Jo vuosia sitten kadotin sen rationaalisen ajatusmaailman, jonka mukaan paras reitti on lyhyin reitti, mutta kesän kynnyksellä tämä korostuu, ja reitti-improvisointi puhkeaa kukoistukseen.

Alla on uuteen retkikauteen kunnostettu vanha uskollinen, jonka kanssa olen kolunnut kaikki pitkät matkani Intian-reissua lukuun ottamatta. Peruskunnon kohotusjakso on meneillään. Vaikka talvella kilometrejä kertyy säännöllisesti koko ajan, niin huhti-toukokuun vaihteessa alkaa uusi vaihe, ja satulassa vietetty aika lisääntyy kuin luonnostaan.

Matkakirjasesonkini on edennyt siihen vaiheeseenan, että nyt pitäisi vihdoin päästä myös Polkupyörällä Islannissa -eepoksen tekemiseen kiinni. Kevät on nimittäin vierähtänyt äänikirjojen kanssa. Äänikirjan lukeminen on mukaansa tempaavaa ja tunteisiin vetoavaa puuhaa mutta hidasta ja tarkkuutta vaativaa, sillä lopputuloksesta pitää siivota pois iso määrä puhinaa ja huokailua, maiskutuksia ja tietokoneen näppäinten naksahduksia ja muuta äänen epäpuhtautta. Ruokailu ja juominenkin pitää ajoittaa oikein, että ääni kulkee sujuvasti. Ja kerronnan kokonaisuuksien vuoksi myös luennan rytmiin joutuu puuttumaan jälkikäteen, kun teksti pitää sovittaa kymmenminuuttisiksi. Yhdestä jaksosta voi leikata hämmästyttävän runsaasti 0,1 – 0,3 sekunnin pätkiä pois ilman että luenta kärsii. Ja jos oikein tiukkaa tekee, niin joskus pitää poistaa kokonaisia ”turhia” sanoja, jotta saa tiivistämisen kohdalleen. Kaiken kaikkiaan yhden kymmenminuuttisen lukemiseen, leikkaamiseen, epäselvästi lausuttujen sanojen jälkipaikkaamiseen  ja muuhun säätämiseen menee noin tunti, silloin kun vire on hyvä ja tekstin pituus osuu kohdalleen. Mutta jos joutuu ensimmäisen leikkauskierroksen jälkeen ihmettelemään, että mistä ne loput ylimääräiset 10 sekuntia oikein saadaan pois, operaatioon voi vierähtää toinenkin tunti.

Rengasrikkoja Saharassa -äänikirjan julkaisu on Yle Areenan teknisten alkuvaikeuksien jälkeen edennyt mukavasti kohti loppusuoraa. Kymmenminuuttisia on kaikkiaan 63, ja ne on niputettu kolmen osan jaksoiksi. Ne voi myös ladata (ja jos haluaa, niin voi käydä SOS-lapsikylän linkin kautta vaikka jonkun roposen jättämään heidän toimintansa tueksi). Yle Puheessa Rengasrikkoja alkaa 4.6. Radiossa luenta kuullaan kymmenen minuutin peruspituudessa. Kesäkuusta elokuulle kirja etenee uusin osin maanantaista perjantaihin Puheen Aamussa klo 7.20, uusinta on Puheen Päivässä klo 12.05.

Äänikirjaprojektin vuoksi olen viettänyt vapaa-aikaani Ylen Elävän arkiston piskuisessa ja vähän improvisoidussa studiokopissa. Laatumikrofoni saatiin hieman epäortodoksisesti viritettyä paikoilleen Ylen historiikkipinon tukeman varren päähän. Myös luenta-asennon ja muiden asetusten hienosäätö oli sen verran tarkkaa puuhaa, että päätin sitten jatkaa ensimmäisen kirjan jälkeen saman tien myös Polkupyörällä Intiassa -kirjan luennalla, kun lukupaikka oli kerran saatu kuntoon.

Innostus olikin korkealla ensimmäisen reissun lukemisen jälkeen. Mutta kahden peräkkäisen ja intensiivisen äänikirjan teko osoittautui hieman isommaksi haasteeksi, kuin oletin. Eikä mentaalienergian ylläpitoa auttaneet huonot uutiset jalkapallorintamalta, eivätkä hieman yllättäen alkaneet yt-neuvottelutkaan. Jonnekin sinne pölyisille ja pimeille Intian keskusylängön maanteille voimat alkoivat ehtyä ennen aikojaan. Näin kävi oikeassakin elämässä vuoden 2008 Intian-matkalla: omien voimien yliarviointi urakkaan nähden teki loppumatkasta ärräpäistä puskemista polkaisu kerrallaan. Studiossa pystyin samaistumaan aivan liian hyvin tekstin tunnelmiin. Univelka ja psykofyysinen väsymys raastavat tekemisen iloa, ja vastaantulevat ajavat surutta pitkät valot päällä. Hiekkapöly narskuu hampaissa ja lehmänlanta tuoksuu. Jostain lehahtaa yliajetun koiranraadon löyhkä. Onhan Hanuman-apinajumala tukenani, onhan? Onneksi äänikirjan ihan viimeiset kymmenminuuttiset kulkevat sitten taas helpommin. Eepos julkaistaneen kuitenkin vasta ensi vuonna uuden, todennäköisen Intia-projektin yhteydessä. Kaikessa hämmentävyydessään Intia jaksaa nimittäin kiehtoa, vaikka vuosituhannen vaihteessa ehdinkin päätyä ajatukseen, että niemimaalla on varmaankin tullut reissattua jo yhden elämän kiintiöt täyteen. Katse suuntautuu ainakin vielä kerran Intian horisonttiin.

--------------------------

Helsingissä vietetään monikulttuurisuuden rikkautta 26.-27.5. Maailma kylässä –festivaalilla. Asetun lähes koko viikonlopuksi Rautatientorin kirjallisuusteltassa Minervan tiskille sekä myös puhujalavalle sunnuntaina klo 17.20. Haastattelun aiheena on Polkupyörällä Jäämerelle -kirja.

Ps. Kävin Tampereella ja Pirkkalassa puhumassa pyöräilijöille ja kirjastoihmisille, ja kiitettävä innostus ryyditti matkaa ja antoi lisävoimia kirjoittamisen ylämäkiosuuksille. 18.5. Aamulehdessä oli lisäksi Simopekka Virkkulan hieno haastattelujuttu vierailusta.