Lähtöhetki lähestyy paljon nopeammin kuin lähdön valmistelun viimeistelyt etenevät. Rationaalisen logiikan mukaan stressikäyrän pitäisi olla koholla ajan kulun ymmärtämisen ja siihen reagoimisen epäsuhdan vuoksi. Mutta mutta valun ajan virrassa pienin elein ja luotan siihen, että pakkaamiseen varatut ensimmäiset lomapäivät riittävät, koska ennakkovalmistelut ovat edenneet jo useamman viikon pienimuotoisesti. Kuulun siihen ihmisjoukkoon, jota voisi määritellä aikaoptimistiseksi, eli ajan kulun realistisessa hahmottamisessa on sellaista peruskitkaa, että aliarvioin tehtäviin kuluvaa aikaa järjestelmällisesti. Lopputulema on kiire ja stressi ja usein myös lievähkö tai lievää vakavampi myöhästyminen.Tämän vuoksi lähden matkoilleni aina univelkaisena.

Mutta tällä kertaa stressitaso on aivan liian alhainen, ikään kuin en olisi tarpeeksi motivoitunut jättämään mukavan leppoisia hellepäiviä ja loikkaamaan syksyn viileyteen. Ystäväni Ilmatieteen laitokselta lähetti lähipäivien ennustekäppyröitä Reykjavikin säästä, ja ainoa hyvä uutinen on se, ettei sateen todennäköisyys ole vielä heti reissun ensipäiville kovin suuri. Kun maksimilämpötilat jäävät alle 15 asteen, niin onkin toivottavaa, ettei tuuli vihmo Atlantin kosteutta liian suurin annoksin.

Toki tiedän jo ennakkoon, että kun pääsen laavakenttien lumoihin, niin sen jälkeen maantieteilijä-minäni kohottaa ihastuneena ääntään ja ryhtyy taivastelemaan olemassaolon ihmeellisyyttä ja kauneutta, ja onnen tunteen väristykset kulkevat kehon läpi viestien siitä, että tässä ollaan nyt perimmäisten kysymysten äärellä. Mannerlaattojen saumakohtaan ei voi suhtautua välinpitämättömästi, ei voi. Atlantin keskiselänne, jossa Euraasian ja Pohjois-Amerikan laatat loittonevat toisistaan, kulkee Islannin poikki.

Mutta lähdön teko. Pakkaaminen ei ole alkanut olleenkaan. Perushankinnoista puuttuu ainakin pumppu, sillä luotettava reissukaverini alkaa olla jo vähän niillä raukoilla rajoille, että jos rengashommat karkaavat käsistä, niin voi tulla noutaja. Ainakin yleishyödyllisiä nailonpaikkoja ja reiällistä kuminauhaa housujen kiristämiseen ajokengän alle pitää hankkia. Ihan uutena lähtöongelmana on se, onko iso, kevyt kassini tarpeeksi suuri, että sinne todella mahtuu koko kuorma, sillä lentoyhtiöt ovat siirtyneet matkatavararajoituksissaan siihen, että enää ilmaiseksi saa ruumaan vain yhden kassin. Tämä on pyöräilijän näkökulmasta pahaa kyykytystä, kun sivulaukkuja voi olla mukana neljäkin, ja siihen vielä kassi tai kaksi päälle. Pyöräpakkauksestahan pitää tietysti maksaa, Icelandair ottaa 40 euroa suuntaansa, se on kohtuuhinta. Islannin kruunujakaan en ole vielä hankkinut, matkakirjallisuudessa tosin väitetään, että snagarihankinnatkin sujuvat luottokortilla. Tosin korttini matala luottoraja ei ehkä yllä kuukauden kulunkeihin.

Pyörän testiajotkin ovat vielä kesken. Kakkospyörällä kuskailin 17 kilon kuormaa eteläisessä Hämeessä, mutta reissupyörän päällä on kulkenut vain 7–8 kilon normikuorma työpaikalle (eväät, työkalut ja perusvaraosat ovat aina mukana, samalla kuormamäärällähän Osmo Soininvaara polkaisi neljä vuotta sitten Nizzaan saakka). Enkä ole vielä kokeillut etulaukkujakaan, sitä kuinka ne vaikuttavat kiipeilyyn. Pyörän pakkauslaatikoksi olen saamassa luottomekaanikolta niin suuren pahviboksin, että se itse asiassa ylittää Icelandairin maksimirajat, sen korkeudesta pitää muutama sentti silpaista pois pahvia taittamalla.

Sitten on tietysti vielä kotirintaman pakollista pikkusälää, mm. talven mansikoiden pakastaminen aavistuksen liian aikaisin. Lisäksi kotirauhaani on tulossa rikkomaan Radio Suomen toimittaja, joka yrittää selvitä pakkauskaaoksen seasta kumpuavasta pölypilvestä ilman vakavampia seuraamuksia hengitystiehyille. Tästä episodista kertoo Radio Suomen Suomen radio -ohjelman torstaikatsaus. Matkaraportit tulevat matkan aikanakin pääsääntöisesti torstaisin noin klo 13.15 (huom. muuttunut aika), mutta lähetysajankohta voi vähän elää, se selviää tarkemin ohjelman sivuilta. Haastattelut päätyvät myös Yle Areenaan, josta ne löytyvät nimellä hakien. Teksti-TV:n seurantasivut ovat valmiit, ne löytävät sivuilta 835-837, ja sitten myöhemmin tekstiviestiraportit levittäytyvät myös sivulle 838. Blogin matkaseuranta onnistuu toivon mukaan aiempaa paremmin, olen päätynyt sitten kuitenkin miniläppärin mukana rahtaamiseen, vaikka riskinä onkin se, että arjesta irrottava pelkistetty matkatodellisuus sumenee tietoteknisten ongelmien kanssa vääntämiseen. Ragnarökin maailmanlopun taistelussa kamppailevat jumalat minua siitä varjelkoon.

< edellinen blogipäivitys
 

Viime päivät ovat vierähtäneet kuntopohjan leventämisessä. Upeat kelit sattuivat mukavaan saumaan, ja ne houkuttelivat tien päälle ihan huomaamatta. Helteisen viikonlopun saldoksi tuli 300 kilometriä. Suunniteltua oli vain Ylen pyöräkerhon retki Porvooseen, kaikki muu tapahtui sään innoittamana improvisaationa. Porvoon-päivän 28-30 astetta lämmittivät trooppisen pehmeästi rauhallista menoa (sillä kerhon enemmistö spurttasi etujoukoksi horisontin taakse). Pyöräily on parhaimmillaan T-paita-kelillä.

Kilometrien karttuessa tasaisesti viikon aikana havahdun jossain kohtaa siihen, kuinka hymyily ja nauru alkavat kummuta yhä helpommin esiin: pyöräilyterapian liikuttavat voimat tuuppivat tunne-elämää myönteisemmille raiteille. Vaikka olen koko talven pysynyt liikkeessä, niin kyllä olo kevenee kummasti, kun viikoittainen pyöräilyaika lähtee kipuamaan yli kymmenen tunnin.

Pyöräilyn terapeuttisesti voimasta osui muutama päivä sitten silmiini häkellyttävä esimerkki Helsingin polkupyöräilijöiden tiedotteesta: 23-vuotias kotiäiti, Taivi Toikka, joka on lapsuudessaan ja nuoruudessaan tarponut useampia sysisynkkiä korpitaipaleita, on lähdössä 18.6. viikon reissulle Riihimäeltä Juukaan. Matkaa on 500 kilometriä, ja erikoiseksi projektin tekee mm. se, että lääkäri diagnosoi Taivin vasemman jalan kävelykelvottomaksi viitisen vuotta sitten. 17-vuotias Taivi oli palelluttanut jalkansa yksinäisenä pakkasyönä metsän kätköissä.

Mutta Taivi kuntoutti jalkansa, ja muutama kuukausi sitten hän kaivoi pyörän esiin ja kehitti tekniikan, jossa vasen jalka kulkee mukana polkiessa. Käytännössä hän tekee matkansa lapsuuden maisemiin yhden jalan voimin. Jo se, että Taivi uskaltautuu ylipäänsä lähtemään matkaan, on vahva kertomus selviytymisestä. Hän haluaa näyttää, ettei koskaan kannata luovuttaa, olivatpa diagnoosit ja ennakkoarviot mitä tahansa ja riippumatta siitä onko vaiva fyysinen tai psyykkinen. Ja Taivi kutsuu mukaan reissulleen saattamaan vaikka vaan pienen pätkän ajaksi. Reitti Riihimäki–Lahti–Mikkeli–Varkaus–Joensuu–Juuka löytyy tarkemmin hänen matkablogistaan, ja Taiviin saa yhteyden tien päälle numeroon 044 911 9757.

Lueskelin Taivin rankempaa blogia pari tuntia ja kuuntelin Youtubesta hänen tekemää musiikkiaan, ja ennen kuin itse tietoisesti huomasinkaan, olin jo vakuuttunut siitä, että lähden mukaan ensimmäisen matkapäivän saattojoukkoon. Lähtö oli Riihimäeltä lauantaiaamuna klo 5. Polkaisua voi seurata Taivin matkablogista, jossa on hienoja muutaman minuutin videopätkiä, mm. toisen päivän yhteenveto, mutta myös Teksti-TV:n sivuilta 837-838, jonne kertyy raportteja matkalta. Sivulla 836 on selvitys matkan taustoista. Radio Suomen ohjelma Suomen Radio soitti Taiville tien päälle maanantaina 20.6.,  haastattelu löytyy Yle Areenasta.

< edellinen blogipäivitys
 

Kuukausi aikaa lähtöön. Matkan stressaavin vaihe on nyt edessä, kun lentopäivämäärä Reykjavikiin, 7. heinäkuuta, alkaa lähestyä, ja lähdön tekeminen on pahasti levällään. Enkä ole ehtinyt virittää peruskuntoakaan kovin kummoiselle tasolle.

Pyörä on lähes atomeina luottomekaanikon pajassa. Talven suola teki pahaa jälkeä liikkuville osille. Pyörän kuljetuspahvilaatikko lentoa varten on myös hankkimatta. Suurin osa varusteista odottaa vain pakkaamista viime kesän Jäämeren reissun jäljiltä, mutta ne pitäisi ensin paikallistaa hallitusta kaaoksesta, ja  säädettävääkin riittää. Harkitsevan vakavasti vihdoinkin myös etusivulaukkujen hankkimista. Keli tulee olemaan vaativa, ja ehkä uudet goretex-housutkin olisivat tarpeen.

Yllättäen myös ajokengät tuottavat huolta. Minulla ei ole lukkopolkimia vieläkään, enkä niitä heikkojen polvien takia tule hankkimaankaan (polveni eivät kestä pienintäkään ylimääräistä, äkkinäistä sivuttaisliikettä, jota nopea irtautuminen lukkopolkimista jossain vaiheessa kuitenkin vaatisi), eli poljen tavallisilla kengillä. Saharan- ja Intian-reissut tein drymax-päällysteisillä kengillä, jotka kestivät kulutusta kuusi vuotta kesät talvet. Samoilla jalkineilla poljin Suomen paukkupakkasissakin. Aivan loistavat kengät, jotka löysin 35 eurolla. Mutta kun niiden pohja kulahti paperinohueksi, piti hankkia uudet, eikä tätä mainiota mallia leveällä lestillä enää ollut olemassa. Kolmen vuoden etsimisen jälkeen en ole vieläkään löytänyt goretex-kenkiä, joihin olisin täysin tyytyväinen. Islannissa voi olla todella kylmä, ja villasukan pitää mahtua, mutta lämpötila voi myös olla 25 astettakin. Miksi leveälestisiä kenkiä, joissa on nilkkaa tukeva varsi ja jotka hylkivät kosteutta ja jotka eivät hiosta pahasti, on niin vaikea löytää?

Pähkäilen tänäkin vuonna taas miniläppärin hankkimista. Olisiko jo aika tehdä hyppäys paperivihko-kynämuistiinpanovälineistä seuraavan vaiheeseen? Ei välttämättä, mutta läppärillä ja islantilaisella mokkulalla voisi päivittää blogia vapaammalla aikataululla. Jäämeren-reissulla nettipisteiden löytäminen osoittautui hankalaksi ja ajoaikaa tuhrautui kohtuuton määrä sisällä istuskeluun keskellä päivää. Mutta alle kilon painoista läppäriä, jonka akku kestää tosi pitkään ja joka ei kustanna kohtuuttomasti, voi olla vaikea löytää. Eikä pikkunäppäimisen puhelimen kanssa nyhrääminen tunnu houkuttelevalta ratkaisulta sekään. Saatan hyvinkin päätyä vielä paperivihkoon.

Reissun hahmottaminenkin on vielä vaiheessa. Runkoreitti Islannin ympäri vastapäivään on sentään jo muotoutunut, mutta yksityiskohdat ovat auki. Ja päälle voi tulla vielä yllättävien luonnonmullistusten pikantti mauste. Improvisaatiota, sitä tarvitaan loppuun saakka.

Reissun nettisivun ensimmäinen versio on sentään olemassa, mutta teksti-tv-sivut ovat vasta ajatuksena. Radio Suomen kanssa on sovittu torstairaporteista noin klo 13.15 (aika voi elää jonkin verran). Ensimmäinen raportti on 7.7. Matkakuume alkaa pikkuhiljaa kohota.
 

< edellinen blogipäivitys

Ensimmäiset Stadibike-fillarimessut Helsingin Suvilahdessa johdattelivat viikonloppuna mainiosti kohti alkukesän pyöräilykautta. Tapahtuma keräsi yhteen hyvinkin erilaisia alan harrastelijoita.

On oikeastaan aika hämmästyttävää, kuinka monta lähestymistapaa pyöräilyn maailmaan onkaan ja kuinka monenlaiseen touhuun kaksi- ja kolmipyöräiset menopelit soveltuvat. Suuri enemmistö polkee pikkumatkaa töihin tai kouluun tai kauppaan tai kavereille; toiset kiskovat suorituskykynsä äärirajoilla sykemittarien kanssa maantiellä, radoilla tai maastossa; toiset hissuttelevat pitkää matkaa. Ja sitten on niitä, jotka kiipeilevät esteradoilla, loikkivat hyppyreistä, rymyävät pöpelikössä, pelaavat pooloa, kuljettavat ihmisiä tai tavaroita. Toiset puunaavat ja säätävät ja rakentavat ihmeellisiä virityksiä; toiset toteuttavat ankaraa kilpailuviettiä; toiset etsivät omia rajojaan; toiset viihtyvät yhdessä, toiset yksin, jotkut ihmisvirtojen seassa.

Stadibike onnistui kokoamaan kirjavan joukon väkeä, nuoria ja vanhoja, joita yhdistää intohimo tai ainakin vahva sympatia pyörään. Hyvä, hyvä. Lauantaina ei edes tuulinen ja kolea sää pystynyt pitämään innokkaimpia poissa, ja sunnuntain lempeämpi tuuli toi sitten lisää ihmisiä. Ottaen huomioon, että tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa ja ettei sää ollut paras mahdollinen, niin kaiketi saldo ei ollut ihan huono. Oletan, että järjestäjät toivoivat runsaammin paikalle nuoria friikkejä mutta myös sitä suurta massaa, joka suhtautuu pyöräilyyn myönteisesti muttei välttämättä halua nousta barrikadeille oman erityisen pyöräilynäkökulmansa puolesta.

Omat messuni sujuivat jutustellen ja kirjoja kaupitellen Islannin sääsimulattoorissa tuulten armoilla (varsinkin lauantaina). Viisi kiloa lisävaatetta riitti juuri ja juuri pitämään toimintakuntoisena järjestöille varatulla piha-alueella Kattilahallin ja testiratojen välissä. Jos sade olisi sattunut, olisi yhteisständimme (SPR, Poljin, HePo) säänkestävyys joutunut ankaraan testiin, mutta viikonlopun Islanti-simulaatio oli aloittelijalle sopiva helppo versio. Tapasin useammankin Islannin-kävijän, ja viesti oli kaikilla samansuuntainen, heinäkuiselle matkalleni kannattaa ottaa mukaan lämmintä, sää tulee vaihtelemaan nopeastikin, ja tuuli on vallitseva elementti. Aiheesta piti esitelmän sarjakuvapiirtäjäpariskunta Christoffer ja Kaisa Leka. He olivat käyneet kolmisen viikkoa ihmettelemässä Islannin karua kauneutta. Heidän reissunsa avasi myös pyöräilyn monitahoista terapeuttista näkökulmaa hienosti. Kaisa on tehnyt jo kolme pitkää pyörämatkaa, vaikka hänen kummatkin jalkansa on amputoitu polven alapuolelta.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli onnistunut, ja jälleen kerran se lisäsi vakaumustani, että pyöräily on hienoa. Ja että kirjojen kirjoittaminenkin pyörämatkoista on järkevää ajankäyttöä (vaikkei se ihan aina tunnu itsestäänselvyydeltä kun roikkuu yöt tietokoneella), palaute oli sen verran vakuuttavaa. Kiitos siitä kaikille :)

Ps. tiistaina 17.5. oli Radio Suomessa pyöräilyn teemailta. Aiheet rönsyilevät mm. sähköpyörissä, lasten pyöräilyssä, pyöräteissä ja kolmipyöräisissä. Studiossa olivat toimittaja Markus Turusen ja allekirjoittaneen lisäksi Fillari-lehden päätoimittaja Janne Lehti ja Poljin ry:n toiminnanjohtaja Matti Hirvonen. Ohjelman voi kuunnella YLE Areenasta.