Kevätretki Roomaan katkaisi muutamaksi päiväksi puurtamiseni Vietnamin ja Kamputsean rajaseudulla. Kesäinen sunnuntai houkutteli vuokraamaan pyörän iltapäiväksi. Sunnuntai on nimittäin ehdottomasti paras päivä kaupunkipyöräilylle Italiassa, sillä liikennettä on vähän ja joissakin kaupungeissa laajennetaan keskustan autottomia alueita. Roomassa jalankulkijat valtaavat mm. Isänmaan alttarin (Piazza Venezia) ja Colosseumin välisen kadun, joka kulkee Forum Romanumin ohi.

Sain houkuteltua tätini ja tyttäreni polkemaan Stadio Olimpicolle jalkapallo-otteluun. Termini-rautatieaseman läheltä vuokrasimme 18-vaihteiset. Täti ei ollut koskaan ajanut pyörällä, jossa on käsijarrut. Ensimmäinen vaaratilanne syntyi, kun nopealiikkeinen yrittäjä sai huomaamattani houkuteltua tädin kokeilemaan pyörää, vaikkei heillä yhteistä kieltä ollutkaan. Muistan vieläkin lapsuudestani oman vastaavan kauhun hetken, kun yritin jarruttaa jaloin mutta polkaisin tyhjää. Täti selvisi kuitenkin testistä mainiosti vaistonvaraisella reagoinnillaan. Yrittäjä hämmästelee vielä aikuisten ihmisten halua lainata kypärää, varsinkin koska lakikaan ei sellaista vaadi. (Muutamaa päivää aiemmin on parlamentissa ollut käsittelyssä uusi tieliikennelaki, johon sisältyy myös alle 14-vuotiaiden kypäräpakko).

Suuntasimme Colosseumin kautta Teverejoelle (Tiber). Matkalla vain Circo Massimon tienoilla oli enemmän liikennettä, mutta taluttamalla parin risteyksen yli pääsimme vaivatta joelle. Teveren leveässä kivetyssä kuilussa kulkee lännenpuoleisella rannalla pyörätie. Alas penkalle pääsee mainiosti mm. Rooman ainoan jokisaaren, Isola Tiberinan kohdalta loivaa porrastusta pitkin. Monissa jyrkemmissä portaissa on pyöränrenkaan levyinen metalliluiska, jota pitkin on kätevä taluttaa pyörää. Portaissa on kuitenkin varmuuden vuoksi syytä katsoa tarkkaan mihin astuu, jos vaikka hajuaistimukset eivät riitä valpastuttamaan mieltä.

Itse pyörätie on toistakymmentä kilometriä pitkä maalattu merkintä kulloisessakin penkan päällysteessä, mukulakivetyksessä, sementillä tai asfaltilla. On oikeastaan hämmästyttävää, kuinka suurkaupungin sydämessä kulkee niin rauhallinen reitti aivan omissa maailmoissaan. Bongaamme joenpenkan muurilta mm. kirjallisen taidepläjäyksen, jossa esitellään parin neliömetrin teoksissa aukeaman verran erimaalaisten kirjailijoiden havaintoja Roomasta. Joukossa on myös muuan Pentti Saariksoki, jonka Päiväkirja-katkelmassa kuvataan ikuista kaupunkia sekä suomeksi että italiaksi.

Joenpenkan työmaa keskeyttää matkan ilman ennakkovaroitusta vähän ennen stadionia, ja joudumme palaaman puolisen kilometriä taaksepäin. Siltojen yhteydessä on Vatikaanin pohjoispuolella polkukelpoisia luiskia, eli paluu katutasolle ei ole ongelma. Paitsi että päädymme oikaisemaan ylös ennen siltaa, ja luiska päättyy matalaan suljettuun aitaporttiin. Ryhmätyönä saamme nostettua pyörät vyötärön korkuisen portin yli, ja siinä ohessa nostamme myös satunnaisen keski-ikäisen roomalaisrouvan pyörän kadulle.

Stadionilla saamme oppitunnin absurdeista lainpykälistä ja niihin suhtautumisesta. Jalkapallohuliganismin kitkemisyritysten yhteydessä on säädetty mm. pääsylippujen henkilökohtaisuudesta mutta myös pitkästä luettelosta kiellettyjä esineitä. Ja kypärä, myös polkupyöräkypärä kuuluu tähän listaan, koska se voidaan tulkita urbaanin taistelun suojavarustukseksi. Ensin järjestysmies ilmoittaa kylmästi, että kypärät pitää jättää ulkopuolelle. Kun ryhdyn puoliaggressiivisesti tilittämään, että olemme vuokranneet pyörät keskustasta ja että pitäisikö meidän nyt vain heittää lainakypärämme pusikkoon, mies pyytää odottamaan, että poliisi tulee selvittämään ongelmaa.

Alkutöikseen siviiliasuinen poliisi kertoo, ettei voi sallia kypärien tuomista stadionille. Kun selitän pyörän vuokrausepisodin uudestaan, hän ymmärtää tietämättömien turistien ongelman ja johdattaa poliisiautolle. Saamme jättää kypärät ottelun ajaksi pakettiauton hyttiin, mutta vain tämän kerran. Olisikohan Suomessa vastaavaa summittaisen lainsäädännön ja puutteellisen tapahtumaorganisoinnin ongelmaa kyetty ratkaisemaan lainvalvojan joustavuudella?

PS. Viikkoa myöhemmin rankkasatojen valumavedet hukuttivat Teveren pyörätien muutaman metrin syvyyten vedenpinnan alle.

Kirjoittaminen muuntaa arkitodellisuuttani. Kun olen illalla ja yöllä viettänyt tuntikausia muistiinpanojen, valokuvien, karttojen ja taustagoogletusten kanssa, ilmaantuvat matkakirjan päivän tapahtumat uniin. Mutta nämä menneet kokemukset vaikuttavat myös valvetilassa.

Kun kirjoitin maaliskuussa ilmestynyttä Polkupyörällä Intiassa -eeposta, kävin moneen kertaan läpi matkan Varanasiin ja etenkin siellä toimitetun äidin tuhkaseremonian tunnetilojen koko skaalan. Ahdistuksen, tuskan, surun ja vapautumisen.

Mutta muuntuvan valvetilatodellisuuden tuntemukset liittyvät myös paljon arkisempiin asioihin. Jos olen ährännyt päivän tekstissä liian pitkän jakson keskipäivän paahteessa ja päätynyt vielä syystä tai toisesta kasvokkain nousevan oman v-käyräni kanssa, niin vastaava väsynyt ärtymys tunkee läpi kuukausien viiveellä. Jos päivä on ollut tien päällä tavanomaista positiivisempi, niin euforian jälkimainingit nousevat esiin menneisyydestä kuin pikavuorostaan myöhästyneet etiäiset.

Vapun aatonaattona nämä myöhässä aikataulustaan matkaavat etiäiset saivat poikkeuksellisen inkarnaation hahmot. Poljin aamulla asteittain kiihtyvässä tihkusateessa Suomen Akatemian tiedeaamiaiselle. Sade oli ollut lähtiessä juuri niin hentoa, etten viitsinyt laittaa sadeviittaa päälle. Vajaan tunnin matkaamisen jälkeen olin vettynyt, ja perillä ilmastoitu tila tuntui liian viileältä. Mutta Mekongjoen patorakentamisen ongelmiin perehtyneet Teknillisen korkeakoulun tutkijat Marko Keskinen ja Olli Varis onnistuivat palauttamaan minut helteiselle, tulvivalle riisitasangolle, jossa kalastajat kahlaavat leveissä pelto-ojissa heittämässä verkkojaan sameaan veteen. Kuuma paahde lämmittää mieltäni ja kehoani.
 

Huhtikuu on hienoa aikaa tutkailla ympäristöä satulasta. Talven pimeys ja lumisohjo hiipuvat muistoiksi, kun rastaat ja tiaiset laulavat ja lokit kirkuvat. Kosteasta maasta nousee kevyt mädäntyvän maa-aineksen turpea tuoksu. Aamuinen työmatkapyöräily on pieni seikkailu elämän ihmeen uudistavien voimien keskellä.

Hurmos on niin vahvaa, ettei hampaissa ratiseva hiekoitushiekkakaan hidasta menoa. Vaikka keväisten katujen hieno hiukkaspöly on niin läpitunkevaa, etten kohdannut vastaavaa edes tuulisina päivinä Saharan maanteillä Etelä-Tunisiassa. Kannattaa suunnitella reittiä. Mieluummin virsta väärää kuin vaaksa tuhtia pölypilveä. Mieluummin muutaman kilometrin kierto metsäisempää reittiä kuin vilkkaasti liikennöidyn väylän vartta.

Mielikuvamatkalla Kaakkois-Aasia-kirjan kirjoittamisessa olen edennyt Kamputsean Phnom Penhiin. Menneisyyden rajut haamut puistattavat, mitä syvemmälle pureudun 1970-luvun tapahtumiin. Epäuskoinen järkytys hyökyy päälle niin vahvana, että henkisen itsesuojelun nimissä yritän välttää yksityiskohtien mieltämistä tunnetasolla.

Viimesyksyinen Phnom Penhin vierailuni ajoittui vesifestivaaleihin, jolloin sadattuhannet ihmiset nauttivat kolmen päivän juhlista. Lähimenneisyyden kauhut löytyivät museosta, mutta kaupungin kaduilla oli käynnissä tulevaisuuteen uskova, ”keväinen” jälleensyntymisriitti.