Tarinaa kyynerpäistä ja tekniikan ihmeistä

Tytär oli tänään kotona eskarista, se pitkäveteinen kuumeenjälkeinenpäivä. Äiti ja tytär pelasivat UNOa keittiönpöydän ääressä- ihan vanhanaikaisilla pelikorteilla.

-Äiti, mitä ei saa pitää poydällä? kysyy tyttö ärhäkkäästi

-No mitä?

-Kyynerpäitä!!

Minulla, äidillä, on kyynerpäät aina pöydällä- sitähän varten on pöytälevy suunniteltu, ne menevät sinne automaattisesti, vaikka tytär vähän väliä huomauttaakin:

-Kyynerpäät pois pöydältä äiti!!!

Aletaan keskustelu elämän perusasioista:

-Miksi ne kyynerpäät pitäisi olla jossain muualla? Eihän se nyt niin suuri juttu ole, jos niitä pitää pöydällä.

-Se on huono tapa, Tarhassa on kerrottu. toteaa tyttö.

Mitä huonoa siinä nyt on jos kyynerpäät eksyy pöydälle, kun miettii sitä kaikkea pahaa mitä maailmassa tapahtuu, pohtii äiti, muttei sano mitään ääneen vaan koettaa olla pistämättä taas kyynerpäitä pöydälle, jottei tyttö hermostuisi ja jotteivat tarhatädit pitäisi äitiä aivan huonona vanhempana. Ei siinä, etteikö äiti olisi kuullut ennekin tuota kyyynerpääjuttua. Silloin kun oli lapsi, se teroitettiin päähän. Sitten kun tuli murrosikään kyynärpäät eksyivät aina protestiksi pöydälle. Sitten kun kasvoi aikuiseksi kyseenalaisti koko homman. Olisikohan aika jo irrottautua vanhoista turhista uskomuksista?

Kun tulee äidiksi tai isäksi alkaa automaattisesti vertaamaan omaa lapsuuttaan lapsiensa elämään. Ei silloin siihen aikaan, kun minä olin pieni ollut videoita, tulee joskus todettua lapsille, jotka katsovat vanhempaansa silmät tapilla, suu apposen ammolla.

-Ei videoita?

-Ei ollut!

-Entä telkkaria?

-No se oli, mutta mustavalkoisena

-Mustavalkoisena! Huijaat!

-En huijaa. Eikä ollut tietokoneita, ei internettiä, ei matkapuhelimia, ei pelikonsoleita, ei mikroaaltouunia, ei digikameraa.

-Oliko silloin dinosauruksia? kysyvät lapset totisina

Insinöörinä omaa nuoruuttaan tulee kelattua erityisesti teknisten vempaitten läpi.

Perheemme kun ei ollut sitä rikkainta sakkia kaupunginosassamme, antiikin tekniikkaan tuli tutustuttua tavallista pidemmän aikaa. Perheemme mustavalkotv:ssä oli sentinkorkuiset lieriömäiset napit eri kanaville. Niitä oli kuusi kappaletta, vaikka tarvetta ei olisi ollut kuin kahdelle. Napit olivat aina rikki ja ne jouduttiin teippaamaan alas, jos halusi katsoa jotain kanavaa. Ennakointitaidot tuli opittua jo tuohon aikaan, koska meidän perheen telkkari oli hämäläistä laatua: kesti viitisen minuuttia saada televisio lämpenemään ja kuva ruutuun. Tuohon aikaan alkoi jo naapurustossa kaikilla olla väritelkat, mutta meillä televisiota katseltiin tietenkin mustavalkoisen. Kaverin isä piruilikin, että väännetäänkö meidänkin telkasta värit pois, että Elina tuntisi olonsa kotoisaksi. No eivät kuitenkaan pistäneet vaan vetäisivät vielä esiin televisiopelin (kaksi palkkia ja liikkuva pikseli), joita ei ennen oltu kylillä nähty.

Ala-asteelta mieleen tulee erityisesti kopiokone ja spriin tuoksu. Joskus opettaja otti jonkun oppilaan apuriksi kopioimaan opettajanhuoneeseen. Se oli hieno hetki. Sprii tuoksui kiinnostavalta ja laite itsessään oli tietenkin vaikuttava näky. Nyt ovat muistikuvat jo pyyhkiytyneet sen verran, että muistoissa ei ole kuin kampi, jota väännettiin. Ensimmäisissä papereissa väri näkyi tervänä, mutta viimeiset kopiot oli tarkoitettu salakoodaajille. Puolet tekstistä puuttui. Jotenkin minä muistelen, että paperit olivat myös tuoreeltaan lämpimiä.

Kolmas tekniikkavempele, joka on jäänyt mieleen lapsuudestani oli kirjaston lainauskone. Se oli vakuuttavan näköinen harmaa kone, jonka alle kirjat ja kirjastokortti pistettiin. Se otti kuvan jokaisesta kirjasta, lainausajasta ja lainaajasta, saattoi tarpeen tullen kotiin myöhästymismaksut. Niihin meni jo silloin omaisuus. Jotkut asiat vain pysyvät ja paranevat.

kuva: "silloin ennenvanhaan" on nykyään "retro"