Jos olet hyvä kirjailija, olet hyvin harvoin hyvä pop-kappaleiden sanoittaja. Asia ei välttämättä muutu vaikka olisit hyväkin runoilija. Tomi Kontion yhteistyö Kelpo Poikien kanssa on ollut onnistunut poikkeus.
Kun suomirock alkoi lopullisesti hahmottua 1980-luvulla, oli viestikapula lujasti maakuntien miesten otteessa. Johtotähtinä häärivät tietenkin sellaiset nimet kuin alavutelainen Kolmas Nainen ja ylöjärveläinen Eppu Normaali. Pääkaupunkiseudulla meno oli, hyvässä ja pahassa, sen verran hienostuneempaa tai pinnallisempaa, näkökulmasta riippuen, että stadilaisten panos kyseisessä punkin ja iskelmän jälkeläisen koeputkisynnytyksessä oli väestöpohjaan nähden minimaalinen.
Helsinkiläisrokkareilta yleisesti puuttunutta maanläheisyyttä ja haikeanromanttista arkirealismia löytyi poikkeuksellisesti Myllypuron kaupunginosasta ponnistaneesta Kelpo Pojista. Itä-helsinkiläisryhmän sisältä löytyi musiikillista lahjakkuutta, taitava säveltäjä (kitaristi Markku 'Make' Valtonen) ja ystäväpiiristä lupaava runoilijan alku Kontio.
Samalla kun yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Taivas vuotaa, lätäköt laulaa (Sonet 1990), on ensimmäisiä helsinkiläisiä suomirocklevyjä, on se myös pitkästä aikaa ensimmäisiä Helsinki-pohjaisia kansanmusiikkilevytyksiä. Kansanmusiikin määritelmästä voidaan toki väitellä loputtomiin, mutta Kelpo Poikien rockista löytyy sen verran myös folk-vaikutteita, että sopuun päästäneen.
Kappaleissa liikutaan kaupungin kallioilla, tuskaillaan huumeongelmien parissa, kipristellään mieheksi kasvamisen vaatimusten paineissa, valitetaan rahapulaa ja rakkauden menetystä. Tapahtumaympäristö on luontevasti leimallisen helsinkiläinen. Kieli on tärkeä osa levyn maailmaa. Se sijoittaa kappaleet kartalle. Levyn sanoituksissa käytetään slangia säästeliäästi, korostamatta ja alleviivaamatta. Jos leimallisesti helsinkiläisen, tai urbaanin, (kansan)musiikin isinä pidetään sakilaisia ja tuoreimpana ilmentymänä runsasta itä-helsinkiläisten rap-artistien joukkoa, on Kelpo Pojat ainoita varteenotettavia puuttuvia evoluution renkaita siinä välissä. Ennen nykyistä hip-hop-invaasiota oli slangin käyttö ja helsinkiläisyys kevyessä musiikissa, Kelpo Poikia lukuunottamatta, pitkään tylsää retroilua ja kielellä brassailua joka ei ainakaan tuonut kaupunkia yhtään lähemmäs kuulijaa.
Sanoitukset eivät ole levyn ainoa ansio. Valtosen sävellykset ovat melodisia, oivaltavia ja polveilevia siinä missä lyriikatkin. Sovitukset ovat tiukkoja, kuten yhteissoittokin. Tyhjäkäyntiä ei esiinny. Kikkailulle ei ole ollut tarvetta koska perusmateriaali on riittävän vahvaa. Tuottaja (mm. Nights of Iguanasta tuttu Sika Kukkonen) on soitattanut bändiä paljon ja se kuuluu. Jälki on yhtä aikaa kypsää ja nuorille miehille tyypillisen energistä, jopa kärsimätöntä.
Biisitäkyinä voisi mainita kulkevat Varjele luojani ja Kunnon mies sekä hitaamman Varjoa.