Jatsahtavaa singer-songwriter-uusiaalto-progea. Jotenkin tähän tapaan voisi kuvailla Kumma heppu ja Lopunajan voideltujen saman nimistä esikoislevyä (Johanna 1981). Juuri tämän kaltainen musiikki on ollut viime vuosina varsin harrastettua ja monet vanhat tekijät, Pekka Strengin johdolla, ovat kokeneet arvonnousun. Tiedä sitten kuinka monelle alan yrittäjälle KH&LV on ollut esikuvana. Tuskin kovinkaan monelle. Kyseessä on sen verran tarkkaan historian hämäriin tallottu salaisuus.
Nykyään vähän väliä toinen toistaan eksoottisempi vanha julkaisu kokee digitaalisen ylösnousemuksen CD:n muodossa. Tuntuu siis vähintäänkin kohtuuttomalta törmätä mestariteokseen, joka on julkaistu tasan kertaalleen jo ennen kun isoisä dingon osti. Jotain vikaa juomavedessä?
Kumma heppu ja Lopunajan voideltujen pääosassa ovat Ari Närhen kappaleet ja hauras, hieman nasaali, tulkinta. Teksteissä liikutaan sujuvasti hiekkaan kahlitun kidutuksen uhrin kokemuksista (Ontto mies autiomaassa) maksullisen rakkauden problematiikkaan (Esmeralda). Levyn vauhdikkaimman palan Pankkiryöstön päähenkilölle käy kuten monesti käy. Virkavaltaa, petollista rikoskumppania tai kohtalokasta naista ei tosin näy mailla halmeilla. Omaperäisiä ovat myös levyn useat ihmissuhdekuvaukset. Meritähti oli aikoinaan jopa jonkinlainen radiohitti.
Närhen laulunkirjoitustaidon lisäksi levyn toinen tukipilari on vahva muusikkous. Mika Jankon jatsahtavat kitara- ja sähköpiano-osuudet antavat kappaleille tarpeen mukaan hienostuneen kepeyden tai terävämmän särön. Pirkko Kontkasen viulu hivelee ja riipii oikein ja oikeista kohdista. Asiansa osaava rytmiryhmä kulkee luontevasti autiomaakolistelusta rockin kautta yökerhojatsiin. Yksi syy siihen että ajan hammas on kiertänyt levyn kaukaa lienee myös se, että se on äänitetty Finnvoxissa Risto Hemmin toimesta, ei missään kellarissa tai vajassa.