Rytmimusiikin harvinaisempia helmiä ansiokkaasti uudellenjulkaisuiksi koostava brittiläinen levymerkki Strut sukeltaa Karibianmeren musiikkikulttuuriin kokoelmalla Calypsoul 70 (Strut, 2008). Calypso, reggae ja salsa ovat enemmän tai vähemmän tuttuja kaikille, mutta kun keitokseen lisätään funk-, disco-, soul- ja afrobeat-vaikutteita, tutut maut sekoittuvat ja saavat yllättäviä ilmenemismuotoja.
Calypsoul 70 keskittyy vuosiin 1969-1970, jolloin uudet musiikilliset ja poliittiset vaikutteet muokkasivat jo ennestään sekoittuneita musiikkityylejä uuteen uskoon. Kokoelma kattaa sekä tyylillisesti että alueellisesti laajan valikoiman svengaavaa musiikkia paitsi Kuubasta, Jamaikalta ja Trinidadista, myös sellaisilta Karibianmeren pienemmiltä saarilta kuten Bahama, Saint Vincent ja Grenadiinit. Musiikillisesti liikutaan reggaesta funkiin, steelband-soundista gospeliin, discosta socaan. Nimensä mukaisesti albumin punaisena lankana on amerikkalaisen mustan rytmimusiikin vaikutteiden yhteensulautuminen alueen omaleimaiseen musiikkiperinteeseen.
Hyvä esimerkki tästä on kokoelman avausraita The Revolution Of St. Vincent -yhtyeen esittämä, calypso-henkisillä puhallinriffeillä höystetty funk-vetoThe Little You Say. Jos calypson toista hybridimuotoa kutsutaan socaksi (soul of calypso), pitäisikö tätä sanoa fucaksi (funk of calypso)? Albumin muihin huippuhetkiin lukeutuvat Gemini Brassin vetävä instrumentaaliversio Willie Cobbin rhythm and blues -klassikosta You Don’t Love Me, oudosti kiehtova steelband-tulkinta Gwen McCraen soul-biisistä 90% Of Me Is You sekä ghetto-elämän karua todellisuutta kartoittava, Lancelot Laynen lakonisen tehokkaasti räpäyttämä Yo Tink It Sorf?
Calypsoul 70 tarjoaa läpileikkauksen 1970-luvun karibialaisesta popmusiikista tuoreella tavalla. Samalla se on ennen kaikkea hauskaa kuunneltavaa ja tanssittavuudessaan täydellinen soundtrack kesän puutarhajuhliin.