Get Carter (1971) on hyytävän tehokas gangsterielokuva, jonka pääroolissa Michael Caine loistaa parhaassa terässään. Oman kiistattoman lisänsä elokuvan karhean brutaaliin vetovoimaan antaa jazz-pianisti Roy Buddin (1947–1993) siihen säveltämä naseva musiikki.
Get Carter kertoo gangsterista nimeltä Jack Carter (Michael Caine), joka palaa kotikaupunkiinsa Newcastleen kostamaan veljensä murhaajille. Carter ei jätä kiveä kiven päälle selvittäessään veljensä kohtaloa, ja osansa saavat kaikki tämän luunmurskaajan tielle osuneet, iästä, sukupuolesta tai syyllisyyden asteesta riippumatta. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Mike Hodges kertoo yllättyneensä siitä, että Michael Cainen kaltainen supertähti oli valmis riskeeraamaan maineensa näyttelemällä moista antisankaria.
Elokuvan avauskohtaus on upea: Carter matkustaa junassa kohti kotikaupunkiaan ankean teollisuusmaiseman halki. Taustalle liukuu pikkuhiljaa elokuvan pääteema (Main Title - Carter Takes A Train), joka alkaa tiukalla kontrabassoriffillä. Mukaan liittyvät tabla-rummut ja cembalolla soitettu yksinkertainen mutta pirullisen tehokas melodia. Väleihin Budd tuikkii jazz-sävyisiä sähköpianosooloja. Sointikuva on samanaikaisesti spartalaisen pelkistetty, pahaenteinen ja svengaava. Nerokasta.
Get Carter -sountrackilla (Castle, 1998) on myös muita hyviä hetkiä, jotka toimivat mainiosti myös valkokankaan ulkopuolella. Materiaali vaihtelee urku/pianovetoisesta jazz-instrumentaaleista (The Girl In The Car) laulettuun pop-gospeliin (Looking For Someone), lähes psykedeeliseen souliin (Livin’ Should Be That Way).
Roy Budd sävelsi sittemmin musiikkia yli 50 elokuvaan. Kuten soundtrackin kansitekstissä todetaan, Get Carter oli hänen hienoin hetkensä. Pelkällä elokuvan pääteemalla Roy Budd lunastaa itselleen paikan Lalo Schifrinin, John Barryn ja muiden tunnarikunkkujen seurassa.