Alku on kuin sarjakuvasta: omilla tahoillaan mainetta saavuttaneet poptähdet James Iha (Smashing Pumpkins), Niclas Frisk (Atomic Swing), Andreas Mattson (Popsicle) ja Vanessa Contenay-Quinones (Espiritu) tapaavat Manhattanilla vuonna 2003 ja päättävät perustaa yhtyeen. Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko kyseessä turnausväsymyksestä kärsivien popparien terapiaprojekti vai unelmakokoonpano, jonka ulottuvilla on popmusiikin Graalin malja? Ei oikeastaan kumpaakaan. Vanessa And The O’s ei turvaudu mahtipontiseen puserrukseen eikä yritä tehdä elämää suurempaa musiikkia, vaan tarjoilee vaivattomasti svengaavaa poppia tyylitajuisesti toteutettuna.
Vanessa And The O’s -yhtyeen debyyttialbumin La Ballade d’O (Rushmore, 2005) esikuvat ovat nimeä myöten selvästi esillä ja kuultavissa: Serge Gainsbourg, Francoise Hardy ja muut ranskalaisen 1960-luvun yé-yé-skenen artistit, sekä Velvet Underground ja Nico. Nämä retrovaikutteet eivät kuitenkaan muodostu itsetarkoitukselliseksi painolastiksi. Pikemminkin Vanessa And The O’s suodattaa niistä perinnetietoista, mutta samalla täysin ajassa kiinni olevaa musiikkia.
La Ballade d’O -albumia äänitettiin 18 kuukauden aikana Tukholmassa, New Yorkissa ja Lontoossa. Kaikki biisit on kirjattu koko yhtyeen nimiin. Monessa kohdassa olen silti kuulevinani piirtoja etenkin ilmiömäisen vainun hyville popkoukuille omaavan Niclas Friskin sävelkynästä. Bändin solisti Vanessa Contenay-Quinones laulaa osan levyn kappaleista englanniksi, osan ranskaksi. Tulkinnat ovat kautta linjan ilmavan sensuelleja. Vanessa And The O’s putsaa pajatson heti kättelyssä kolmella ässäbiisillä (Bagatelle, Plus Rien ja Charlie Charlie) eikä tahti tästä juuri huonone albumin loppua kohden.
Popmusiikin alkemiaa Vanessa And The O’s:in tyyliin: sekoitetaan leikkisyyttä, surumielistä kaihoa, kepeyttä, viileää esillepanoa, unenomaisia melodioita. Kokonaisuudesta muodostuukin pienimuotoinen kultahippu: selkeästi kuuluvista vaikutteistaan huolimatta omaperäinen, tuore ja ajaton poplevy.