Pihtiputaalaista Ratsiaa pidetään usein ns.yhden hitin ihmeenä. Jokaisessa yhtyettä käsittelevässä jutussa onkin mainittava, että rock'n'roll oli 70-luvulla Pihtiputaalla pirun harvinaista. Hoidetaan tämä asia siis alkuun pois kuleksimasta. No, siinähän se tulikin. Lontoota ja Pihtiputaata näppärästi vertaileva ikivihreä Lontoon skidit ei kuitenkaan ole vuonna 1979 ilmestyneen, ja yhtyeen omaa nimeä kantavan, esikoisalbumin ainoa helmi.
Suuren ja pienen taajaman erojen lisäksi Ratsian (Johanna 1979) kappaleissa käsitellään perinteisten punkteemojen lisäksi niin nuoren miehen seksuaalisia ensiaskeleita (Ole hyvä nyt) kuin New York Dollsiakin (Kaatopaikan enkelit).
Suomipunkin ensimmäinen aalto oli usein melko sympaattista kohellusta. Jos biisit olivat hyviä, oli bändin laulaja (väärällä tavalla) huono tai ainakin soitto turhan horjuvaa - tai toisinpäin. Niinikään itse biisinteko ja rockille, ja etenkin punkrockille, elintärkeä energisyys unohtuivat usein, koska tekstissä piti olla ’sanomaa’. Piti julistaa. Piti vaatia tiloja nuorille ja jenkkejä pois Amerikasta. Piti olla tiedostava ja niin tiukasti punk, että rock unohtui.
Ratsia ei ole sympaattinen ja hellyttävä ajankuva. Se on tiukka rocklevy, jossa lyövät kättä loistava biisinkirjoitustaito, oikea asenne, energia sekä riittävä musiikillinen osaaminen. Soittajat eivät ole virtuooseja mutta bändi on. Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin esikoislevyjen ohella Ratsia on varhaisen suomipunkin tärkein sekä kulutusta ja ajan hammasta parhaiten kestänyt levytys.
On pienimuotoinen ihme, tai ainakin onnellisten sattumien summa, että yhtye näki päivänvalon ja eli muutaman vuoden ja kolmen pitkäsoiton verran. Pienellä paikkakunnalla ei ole helppoa löytää soittokumppaneita. Vielä vaikeampaa on löytää kumppaneita, jotka ajattelisivat musiikista niinkin paljon samalla tavalla, että yhtyeelle syntyisi selkeä linja. Samanmielisyyskään ei vielä takaa onnea, on osattava myös soittaa.
Ratsiallekin oli käydä köpelösti jo ennen syntymäänsä. Yhtyeen esiasteessa vaikuttanut kitaristi ei halunnut soittaa laulaja/lauluntekijä Jyri Honkavaaran (1960-1997) suomenkielisiä biisejä ja ryhmä tahkosi englanninkielisiä tyhjänpäiväisyyksiä. Toisen kerran tuho oli lähellä, kun yhtyeen legendaarisella Kloonattu sukupolvi C-kasetti-demolla soittaneen 14-vuotiaan rumpalin Pop Kornin uskonnolliset vanhemmat peruivat poikansa option osallistua noinkin paheelliseen toimintaan. Vähemmästäkin on maakuntabändejä hiipunut historian hämäriin.
Meidän ja suomirockin onneksi yhtye selvisi vastoinkäymisistään. Kohtuuttoman pitkän tauon jälkeen Ratsia on jälleen myös levy joka löytyy; CD-versio ilmestyi kuluvana vuonna.