Yli kaksi viikkoa paluun jälkeen teen yhä Jäämeren-matkaa öisin unissani. Seurailen jokilaaksoja ja kiipeilen mäkiä. Sen verran on arkeen palautuminen kuitenkin edistynyt, että herätessäni tiedän jo missä olen. Yleisön pyynnöstä palaan vielä itse reissuun erittelemään matkavarustustani.
Pyöräni on 24-vaihteinen hybridi, eli melko tavallinen retkipyörä. Kuuden viikon matka oli sen verran pitkä, että varmuuden vuoksi kaikki liikkuvat osat uusittiin vaihdekahvoja lukuun ottamatta. Tämä operaatio on itse asiassa ollut jokavuotinen toimitus jo muutaman vuoden ajan, koska kilometrejä on kertynyt jo ennen kuin aloitin pitkien matkojen tekemisen.
Takavanteeseen kannattaa investoida ylimääräistä. Yli tuhannen kilometrin matkalle ei kannata lähteä standarditehdasvanteilla, ellei sitten onnistu tulemaan toimeen alle 20 kilon kuormalla tai jakamaan painoa myös eteen. Vanteen laatua voi parantaa paitsi paremmalla kiekkolla niin myös tukevammilla pinnoilla. Kehnot nippelitkin voivat laskea vanteen kestoa (Puolassa itselleni kävi näin).
Jos tiedossa on vuoristoista maastoa, kannattaa vaihderattaistoon asennuttaa keveimmäksi rattaaksi tavallista isompi eli kevyempi kiekko (siitä on hyötyä kotimaan talvikeleissäkin pahasti sohjoisissa ylämäissä). Yli 20 kilon kuorman hinkkaaminen rajua, pitkää nousua sujuu näin huomattavasti mukavammin, ja vuoristojen pikkuteillä jyrkät mäet voivat olla yllättävän jyrkkiä.
Pimeäajoon on hyvä varautua varmuuden vuoksi. Punainen vilkkuvalo taakse, sen voi kiinnittää esimerkiksi nippusiteiden avulla kypärään, jossa se on korkealla ja näkyy hyvin, tai sitten tavaratelineeseen niin, ettei muu kuorma sitä peitä. Itselläni on kaksi ajovaloa, heikompi näyttää kauemmaksi tien ennakoivaksi hahmottamiseksi ja voimakkaampi on suunnattu 4-5 metrin päähän eteen kuoppien ja muiden kummallisuuksien välttämiseksi.
Ajoasennosta sen verran, että satulan korkeus ja sopiva etäisyys ohjaustankoon ovat lyhytkestoisessakin pyöräilyssä tärkeitä, mutta ne korostuvat erityisesti, jos aikoo viettää tuntikausia päivässä satulassa. Ajokahvojen (nousukahvojen) kallistuskulmaa muuttamalla saa helposti säädettyä etäisyyttä ohjaustankoon niin, ettei tarvitse kädet täysin suorana kurkotellen ajaa. Kahvat kannattaa vielä päällystää korkkia tai muuta pehmikettä sisältävillä nauhoilla, mutta niin, ettei peitä kiinnitysruuveja (niitä saattaa joutua kiristelemään tai kulmaa muuten vain säätelemään).
Satulan oikea korkeus on se, että jalat ovat lähes tulkoon suorat ala-asennossa. Satulan kulmaa muuttamalla voi myös etsiä itselleen mukavampaa ajoasentoa. ”Oikeaoppisten" mukaan satulan pitäisi olla yläputken suuntainen, itse ajan voimakkaasti eteen alas kallistetulla satulalla. Sen hyöty on siinä, että voi sujuvammin hieman vaihdella asentoa (ylös-alas) ja kun painoa siirtää hieman enemmän käsivarsille, kuormittuu selkä vähän vähemmän. Lisäksi olen matkoillani kärsinyt hyvin vähän takamuksen hiertymistä.
Kaksi kiloa painava telttani on sen verran korkea, että sisällä mahtuu teltan keskiosassa istumaan, ja katon rajaan saa jopa pienen kuivausnarun. Ajovaatteiden kuivattelua varten yläosan tuuletusaukkojen pitäisi kyllä olla isommat, eikä vain muutaman kymmenen neliösentin aukot. Vähän isommassa teltassa kosteus tiivistyisi vähemmän, mutta pienen teltan etuna on, että se pysyy lämpimämpänä viileässä ja sen saa ängettyä tarvittaessa aika pieneenkiin pusikkoon piiloon tai pienelle katve-alueelle näkösuojaan, jos hyvää leiripaikkaa ei tahdo löytyä. Teltan ulkokuoren reunan alle mahtuvat tavarat hyvin suojaan sateelta.
Norjassa olisi jo elokuussa oikeastaan tarvinnut kunnon syysmakuupussia, mutta yhtä yötä lukuun ottamatta pärjäsin silti mainiosti hyvällä kilon painoisella kesämakuupussilla niin, että mukana oli silkkipussi, jota käytin sisäpussilakanana. Se ei paina juuri mitään eikä vie tilaakaan (eikä se maksakaan paljoa, jos sen hankkii muualta kuin retkeilyalan liikkeistä). Ja sen yhdenkin yön olisin selvinnyt paremmin, jos olisin todellakin laittanut kaiken mahdollisen varavaatteen päälle.
Makuualustoja on mukana kaksi. Alempana leveämpi ja vähän paksumpi, ja sen päällä toinen ohuempi ja tiukempi (yleisintä mallia). Yhdessä ne ovat riittäneet takamaan mukavan yön vähän kuhmuraisellakin pinnalla.
Sateeseen pitää todellakin varautua. Goretexit ja vastaavat pitävät kosteutta vain tiettyyn rajaan saakka, ne eivät yksin riitä (uudet toki hylkivät kosteutta paremmin). Sellainen sadeviitta, jonka etuosan saa ohjaustangon päälle on hyvä rankkasateessa, mutta jalat jäävät vähän suojattomaksi, ja senkin kanssa lopulta tuntien hinkkaaminen johtaa siihen, että ihan kuivana ei kuitenkaan pysy. Mutta sadeviitan tuuletus on parempi kuin sadetakkityyppisessä ratkaisussa, eli edes vähän vähemmän hikoilee. Sadevarusteissa ajaessa kannattaakin juoda vähän tavallista niukemmin. Goretexien hyvä puoli on, että ne alkavat kuivua nopeasti, kun sade vähänkin taukoaa.
Kengät on myös hyvä olla sadetta hylkiviä, mutta niissä on sama ongelma, että ne suojaavat vain tiettyyn rajaan saakka. Rajumpaa keliä varten on oltava jotkut yksinkertaiset kengän päälle laitettavat sadesuojat (omani olen löytänyt saksalaisesta urheilutavaratalosta), tiukan paikan tullen voi viritellä vaikka muovipusseista lahkeiden alle rankan kuuron suojat. Varakenkiä en ole painon vuoksi matkalla raahannut, mutta sisäkäyttöön ja maastossa telttailussa kevyet, yksinkertaiset sandaalit ovat todella hyödylliset.
Sateenkestävät neopreeni-hanskat on hyvä pitää mukana, kesälläkin voi Suomessa sää viilentyä sateessa yllättävästi. Neopreeni pitää käden lämpimänä pitkäkestoisessakin rankkasateessa. Ja ne lämmittävät mukavasti silloinkin, kun lämpötila putoaa muuten vain selvästi alle 10 asteen, esimerkiksi yöllä. Pohjoisessahan voi valoisuuden puolesta ajaa vaikka vuorokauden ympäri, jos haluaa. Itselleni kävi niin, että aamulähdöt venyivät ja päädyin usein virittämään telttaa puoliltaöin, joskus sen jälkeenkin.
Lämpimämmässä sateessa kädet saa aika hyvin suojaan myös sadeviitan alle ihan tavallisten ajohanskojenkin kanssa. Ajohanskat on tarpeelliset turhien rakkojen välttämiseksi sekä paremman ajo-otteen vuoksi. Ja jos haluaa hanskojen tukevan hyvin ranteita, suosittelen voimailuhanskoja. Kyllä nahkahanskatkin muutaman viikon reissun kestävät, vaikka kastuisivatkin moneen kertaan, kunhan ei päästä niitä litimäriksi. Itselläni on välillä lieviä hiiriranneoireita, ja niiden vuoksi käytän aina myös tavallisia "tenniksen pelaajan" rannetukia tuettujen hanskojen lisäksi. Pyöräillessä ranteet ovat viimalle alttiita, ja ne kuormittuvat muutenkin, varsinkin jos ajaa paljon seisaaltaan
Varaosia ja työkaluja kannattaa kyllä raahata, vaikka ne painavatkin. Hyvä ratkaisu on investoida monitoimityökaluun, jossa on ristipääruuvimeisseli ja tavallinen meisseli sekä kuusiokulma-avain. Todennäköisesti satulan kulman säätämiseen tarvitsee vähän isomman kuusiokulma-avaimen kun sen tavallisimman kokoisen, tätä ruuvia saattaa joutua myös kiristämään (kannattaa tarkistaa ennen lähtöä).
Pinnoja olisi hyvä osata säätää. Ei se nyt välttämätöntä ole, jos tarkistuttaa etenkin takavanteen pinnoituksen ennen lähtöä ja jos vanne on suht hyvä, eikä kuormaa ole tolkuttomasti, se voi ihan hyvin riittää. Mutta oman henkisen varmuuden kohentamiseksi on hyvä jos osaa kiristää pinnoja ja vielä vaihtaakin niitä (varapinnoja ja niiden nippeleitä on hyvä olla esim. kymmenkunta tai enemmänkin, ne eivät paljoa paina). Todella hyvä rihtaustaito on ammatti-ihmisten lisäksi vain harvoilla ja valituilla (itse en kuulu heihin), mutta kohtuulliseen tarkkuuteen pääseminen onnistuu suhteellisen helposti, kun osaa pinnojen säätelyn perusperiaatteet. Kiristysavainhan ei ole edes iso painolasti. Pinnojen vaihtamineenkaan ei ole salatiedettä, mutta vähän harjoittelua se vaatii. Paikalliset pyöräilyaktivistit tai -seurat varmaankin järjestävät silloin tällöin opastustilanteita tai sitten perusteita voi udella omalta mekaanikoltakin).
Ennen Saharan-matkaani olin vaihtanut yhden pinnan ja vain helpommalta puolelta takavanteesta. Oma kokemukseni on, että 90 % pinnoista menee poikki helpommalta, eli ei-takarattaiston puolelta. (Jos ylipäänsä ajaa ulkovaihtajapyörällä, kyllä pitkiä matkoja voi tehdä kappavaihteisillakin pyörillä, vaikka 7-vaihteisilla. Laosissa tapasin yksivaihteisellakin matkaavia ihmisiä, asenteestahan se viime kädessä on kiinni. Kyllä ylämäkiä voi työntääkin ylös, ei se mikään häpeä ole). Takarattaiston puolelta katkeavan pinnan vaihtamiseen tarvitsee sitten vielä pari erikoistyökaluakin, joista toinen painaa lähes kilon, eli ns. ketjuruoskan, ja sitten pakan avaajan, joka on pieni mötikkä, mutta siihen täytyy sitten saada vääntöä jakoavaimella, joka on muutenkin hyvä työkalu olla mukana. Itselläni on pieni jakoavain, johon saan sitten lisävääntövoimaa polkimen ulosvetimen varresta.
Polkimen ulosvedin ja varapolkimet minulla on aina mukana. Ulosvedintä tarvitsee, jos lentää pyörän kanssa, koska polkimet pitää poistaa lennon ajaksi, tai sitten jos ajotyyli on jostain syystä sellainen, että polkimia rikkoutuu. Olen keskustellut runsaasti polkimien sielunelämästä mekaanikkojen kanssa, koska jotkut paljonkin polkevat pyöräilijät kertovat, ettei heillä ole koskaan ollut ongelmia polkimien kanssa. Mekaanikkojen enemmistö toteaa, että kyllä niitäkin rikkoutuu muttei runsaasti, eli jos on lähdössä pitkälle matkalle, todennäköisimmin riittää, että laittaa/laitattaa uudet polkimet ennen lähtöä, ja voi selvitä ihan hyvin vaikkei edes vaihtaisi polkimia. Polkimet varaosana painavat jonkun verran, ja ovat sikäli kiusalliset, että niitä pitää olla kaksi, eli vasen ja oikea ovat erilaisilla kierteillä. Polkimien kiinnitystappeja on myös kahta kokoa, lasten pyöriin ja aikuisten (itse raahasin Intian-reissulla vääränkokoisia varapolkimia!).
Olen sikäli vanhakantainen, etten käytä edes lukkopolkimia vaan aivan tavallisia (mutta metallisia sentään edes). 95 % yhtään enemmän pyöräilevistä tutuistani yrittää jossain vaiheessa käännyttää käyttämään lukkopolkimia, eli ne ovat todennäköisesti erittäin hyödylliset ja voimia säästävät, mutta polveni ovat niin kurjassa kunnossa (ei pyöräilystä vaan aikaisemmasta elämästä), etteivät ne kestä yhtään ylimääräistä pientäkään sivuliikerasitusta (kun polkimilta astuu pois) ja osittain polvien vuoksi ajotapani rasittaa polkimiakin tavallista enemmän, koska poljen jalkaterät pienessä aurauskulmassa polkimen ulkoreunan laakereita kuormittaen.
Paikkausvälineitä ja kahta kolmea varasisäkumia on hyvä kuljettaa mukana. Pitkällisen väännön jälkeen olen kallistumassa siihen, että sisäkumeissa kannattaa olla presta-venttiilit, ne ovat kaikkein toimintavarmimmat vaikka niiden täyttäminen kylmästä kohmeisilla sormilla vaatii ensin sen pienen pienen venttiilin auki kiertämisen ja lopuksi sulkemisen (onnistuu huonosti täyshanskat kädessä). Tähän saakka olen reissannut perinteisillä pikaventtiileillä, mutta joskus ne pitävät kovia paineita vähän nihkeästi. Auton venttiilit ovat myös hyvä vaihtoehto, mutta sitten pitää kyllä olla mukana välikappale, jolla saa ilmaa myös tavallisella pumpulla
Pumppu on elintärkeä. Olen mieltynyt lyhyeen pumppuun, joka täyttää sekä työntö- että vetovaiheessa. Sillä saa renkaat todella koviksikin, vaikka ne viimeiset vedot ja työnnöt vähän vaativatkin vääntöä. Mutta jos ei halua raataa, niin sitten täyttää pumput lähes koviksi ja polkee bensa-asemalle (pohjoisessa matka voi kyllä olla aika pitkäkin).
Isoilla reissuilla raahaan mukana myös taitettavaa ulkorengasta. Mutta jos lähtee hyvillä ulkorenkailla liikkeelle, sitä ei välttämättä tarvitse. On todella huonoa onnea, jos uudehko ulkorengas rikkoutuu niin yht’äkkiä ja niin pahasti, ettei sillä pääse lähimpään kaupunkiin. Mutta renkaiden kuntoa pitää seurailla matkan aikana. (Matkoillani renkaan sivusta pullistumalla hajonneet ulkorenkaat ovat kaikki olleet hätäpäissä hankittuja halpisrenkaita). Jos tiedossa on muutakin alustaa kuin hyvää asfalttia, niin renkaan kuviosta kannattaa käydä keskustelu pyöräliikkeessä.
Vaihde- ja jarruvaijereita kannattaa yhdet kuljettaa mukana varmuuden vuoksi, ne eivät paina mitään. Yllättäen en ole joutunut jarrupaloja vaihtamaan kertaakaan matkoillani. Maantiellä ei paljon tarvitse jarrutella vuoristomutkia lukuun ottamatta, mutta osittain jarrupalojen kestäminen johtuu siitä, että jarrutan paljon etupyörällä. Etujarrutus on tehokkaampi, ja kun on paljon kuormaa takana, niin vaara jarruttaa niin, että takapyörä lähtisi holtittomasti nousemaan, ei ole kovin suuri. Levyjarruista ei minulla ole omakohtaisia kokemuksia.
< Jäämeri-polkaisun varusteet osa 2/2
Talvipyöräilyn aloittaminen on muuttanut elämäni. Se on auttanut hyväksymään sään vaihtelut ilman suurempia rutinoita. Pyörä ”pakottaa” ulos rehkimään silloinkin, kun oikeastaan ei tekisi yhtään mieli: vartti satulassa, ja ulkona on hieno olla oli keli millainen tahansa. Pyöräily on talven psykofyysisen hyvinvoinnin kannalta upeaa terapiaa.
