Venäjän-viikko oli matkan moni-ilmeisin, sitä rytmittivät erämaavaellukset ja kaupunkikierrokset.

Ihmiset olivat ystävällisiä mutta jäivät pääsääntöisesti etäisiksi. Venäjällä pitäisi totta vie osata venäjää enemmän kuin kymmenen sanaa, jotta pääsisi kunnolla tekemisiin ihmisten kanssa, englantiapuhuvien löytäminen oli kiven alla. Murmanskista jäi kuitenkin se kuva että mahdollisuuksia mielekkäisiin ja innostaviin kohtaamisiin olisi ollut.

 

 

Teiden kunto vaihteli Venäjällä rajusti. Noin 10 % matkasta oli tietyömaavaellusta, mutta häkellyttävintä oli havaita kuinka heikkoon kuosiin voi päällystetty tie mennä. En muista ajaneeni aikaisemmilla matkoillani missään näin huonolla asfaltilla, vaikka Intiassakin oli aika kurjia päällystepätkiä keskiylängön maanteillä. Kuvan tieosuuden asfaltti on hyvää eikä lyhyt hiekkapätkäkään ole huono.

 

Erämaavaellus Raja-Joosepilta Murmanskiin oli hieno katselmus pohjoista luontoa. Tällaista jäkälämaisemaa ei noin vain löydäkään Suomen puolelta.

 

 

 

 

 

Metsien ja tuntureiden välissä on runsaasti hienoja suoalueita. Tupasvillan puhdas kauneus teki syvän vaikutuksen. Innostuin jopa rallattelemaan yksinkertaisia laulelmansäkeitä tupasvillan kunniaksi :)

 

 

 

 

Erämaaleiripaikalla koin koko matkan pahimman hyttysillan,  hyttysverkkolakilla oli käyttöä. Inisijäystävät odottivat myös aamulla teltasta tuloani, ja mm. aamukykkimisestä tuli suhteellisen haasteellinen. Tästä huolimatta paikka oli upea, ja sain nukahtaa läheisen kosken kohinaan.

 

 

 

Saavuin puolenyön tienoilla rankkasateessa Murmanskiin ja kaupungin kontrasti kahden päivän vaellukseen asumattomilla seuduilla selvisi kunnolla vasta seuraavana päivänä. Harmaa sää ei oikein päässyt kunnolla nostamaan oikeuksiinsa kaupungin moni-ilmeistä arkkitehtuuria, jota rytmittävät Kuolanvuonon rannoilta nousevat melko jyrkät rinteet.

 

 

 

 

 

 Kaupunki levittäyttyy vuonoa ympäröiville tuntureille kuin iso siirtokunta vieraalle planeetalle.

 

 

 

 

 

 

Murmanskin rakennuskannasta löytyy runsaasti hienoja yksityiskohtia. Tämän bussipysäkin erikoisuus on se, että kioski puuttuu. Kioskeista saa vielä puoliltaöinkin pikkupurtavaa ja juomia joka lähtöön.

 

 

 

Murmanskilla oli toisen maailmansodan aikana keskeisen strateginen merkitys, ja kaupunkia valvoo yhä valtava tuntemattoman sotilaan patsas. Sen juurella on ikuinen tuli, jonka edessä kaupunkilaiset käyvät hiljentymässä. Tuleen heitellään kolikoita kuin uhrina muinaisille jumalille. Reipas tuuli tanssittaa liekkiä.

 

Murmanskia ympäröivä erämaa alkaa melkein heti vuonon rinteiden takaa. Vuonoa ja Tulomajokea reunustava rehevä kasvillisuus vaihettuu nopeasti karummaksi, kun tie alkaa nousta kohti tundraa. Kahden päivän kaupunkivisiitin jälkeen luonnon kauneus tuntuu entistä arvokkaammalta.

 

 

 

Kun lähestytään Norjan rajaa, tie laskeutuu paljaalta tundralta puurajan alapuolelle. Tästä huolimatta Petsamoa ei oikein voi kuvata silmän iloksi. Kaupunki on tiiviisti kahden ison varuskuntataajaman väliin jäänyt ankea betonilähiö.

 

Petsamon ortodoksinen kirkko näyttää ulkopäin vähän rapistuneelta, pieneltä puutalolta, mutta sisältä se on viihtyisä. Se on koristeltu kymmenin pienin ikonein ja  taidokkain puusorvauksin. Iltajumalanpalvelukseen osallistui kuusi ihmistä, pappi mukaan lukien.

 

 

 

Petsamosta reilun 20 kilometrin päässä on Zapornyin kaivoskaupunki. Hautausmaan hautakiviin on kaiverrettu runsaasti keski-ikäisten ihmisten kuvia. Hautoja ympäröivät pienet aitaukset, muovikukat ovat yleisiä koristeita. Läheisestä Nikelin kaupungista löytyi vanha hautausmaa, joka oli koivikon keskellä kuin muinainen ugrilainen uhrilehto. 

 

 

 

 

 

 

Zapornyin kaupungin kupeessa savupiiput puskevat valkoista hiukkaspilveä kapungin ylle. Nikkelimalmin työstäminen ei ole kovin ympäristöystävllistä puuhaa.

 

 

 

 

 

Kaupungin sisäänsä kietova valkoinen pilviharso tuntuu ärsykkeenä kurkussa. 

 

 

  

 

 

Seuraavana päivänä tutustun Nikelin kaupungin ilmanlaatuun. Täälläkin valkoista savua puskevat piiput ovat heti kaupungin kupeessa. Kaivos on parin kilometrin päässä, ja maasto sen ympärillä on kovin karua, karumpaa kuin sen pitäisi olla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuuli ei tänään puske valkoista pilveä Nikelin päälle kuin osittain. Suuri osa kaupunkilaisista on viettämässä sunnuntai-iltapäivää järven rantamilla. Reittini kulkee aivan rajan pinnassa sen suuntaisesti kohti pohjoista. Jäämerelle on kolmisenkymmentä kilometriä, eikä t-paita päällä tarkene enää ajaa. On elokuun 8. päivä.

Jäämeren reissun viimeiset kaksi ajopäivää eivät suinkaan olleet läpihuutojuttuja, vaan vääntöä tarvittiin ja draamaa riitti loppuun saakka.

Lähtö Porin Lattomereltä venähti jo totutusti reilusti yli puolenpäivän. Ja käväisin vielä hautausmaalla hiljentymässä hetken kummitädin ja -sedän sekä isovanhempien haudalla.Lapsena kävimme mustikassa hautausmaan takana, eli mäkeen liittyy myös mukavia, kesäisiä muistoja. Tie Ulvilan keskustan Friitalaan kulkee peltoaukeiden ja parin metsikön läpi. Kuuden kilometrin reitti on ihan ensimmäinen pyöräretkeni, kun sain alle 10-vuotiaana ruveta käymään Ulvilassa serkkujen kanssa katsomassa pesäpallo-otteluja.

Ylitän kakkostien ja Kokemäenjoen ja lähden seuraamaan vanhaa maantietä, joka kulkee Kokemäelle saakka joen tuntumassa sen itäpuolella. Pikkutaajamat vuorottelevat rauhallisen maatalousmaiseman kanssa, ja pitkät pätkät voi myös ajaa pyörätietä. Tien kupeessa on metallipatsaita eri näköisissä puuhissa, joku hiihtää, joku ratsastaa. Taidokkaat ja hauskat teokset ovat useimmiten lahjoja 50 tai 60 vuotta täyttäneille. Patsaiden samanlaisesta tyylistä päättelen, että lähiseudulla asustaa suosittu taiteilija.

Kokemäellä on hieman hankala löytää pikkutiereitin jatkoa, joka kulkee Huittisiin, pitää ensin tehdä mutka vähän väärään suuntaan Risten kylän kautta. Päivämatka tulee olemaan sen verran pitkä, että jätän Satakunnan vankilan kautta kulkevan hiekkatiekoukeron väliin ja käväisen polkemassa kymmenkunta kilometriä vilkkaalla kakkostiellä, ennen kuin Huittisissa lähden seurailemaan Punkalaitumenjokea. Tämäkin reitti on silmää hivelevän tasapainoista maatalousmaisemaa, elokuun keltainen pellonsänki vuorottelee metsän ja kumpujen ja lannantuoksun kanssa, eikä liikennettä ole nimeksikään.

Punkalaitumen keskustassa on paikan kokoon nähden suurehko hautausmaa hämmästyttävän keskeisellä paikalla aivan taajaman ytimessä. Pienessä liikekeskittymässä on mm. Jessican grilli, mutta pizzakebabpaikkaa ei näy, mikä on huolestuttava merkki kunnan taloudellisten näkymien kannalta. Viikkojen maaseutukierroksen aikana olen havainnut, että yksi elivoimaisen taajaman tunnusmerkki on pizzakebab-ravintola.

Mutta pimeä puskee päälle ihan liian aikaisin, jo heti klo 21 jälkeen, ja samalla viime viikkojen kylmyyteen verrattuna mukavan lämmin ilma muuntuu loppukesän kirpeäksi viileydeksi. Pimeäajettavaa Forssaan ja sen naapurikuntaan Tammelaan, jossa on tätini mökki, jää yli 50 kilometriä. Hylkään alkuperäisen aikomuksen ajaa Urjalan ja Koijärven kautta, koska reitti olisi viitisentoista kilometriä pidempi kuin oikaisu Humppilan ja kakkostien kautta.

Ensimmäisen tunnin ajelen muutoin hiljaisuudessa, mutta yksi pihamaalla irrallaan ollut koira lähtee pimeässä aggressiivisesti perääni. Onneksi saan kiihdyttetyä alamäessä karkuun. Tämä koiraepisodi on vasta toinen koko matkan aikana, ensimmäinen sattui Kuusamon Teerirannassa, muutoin turret ovat elämöineet aitauksissaan. Viime syksynä Thaimaassa reviiritietoiset koirat olivat paikoin todellinen riesa.

Pimeäajo kakkostiellä osoittautuu ikäväksi kokemukseksi. Liikennettä on vielä runsaasti, ja vastaantulevista autoista kolmasosa tulee kohtaamistilanteisiin surutta pitkät ajovalot päällä, runsas kolmasosa vaihtaa lähivaloille aivan liian myöhään ja vain vajaa kolmasosa vaihtaa valot ajoissa. Itselläni on kypärässä kiinni taakse vilkkuva punavalo, ja kaksi ajovaloa, vahvempi suunnattu kolmisen metriä pyörän eteen ja heikompi vähän kauemmaksi. Häikäistymisen välttämiseksi painan kohtaamistilanteissa katseen alas asfaltin valkoiseen reunaviivan. Menomatkan valoisten öiden jälkeen pimeys on liiankin konkreettinen merkki kesän päättymisestä.

Pimeydestä huolimatta löydän Forssan ja Jokioisten rajalta sen pienen hiekkatien, joka vie Vieremään, äitini kotikylään. Seutu on kokenut melkoisen muodonmuutoksen, kun pientaloja on noussut pelloille ja niityille. Ajan sisukkaan Beda-mummoni mökin ohitse, mutta en tietenkään arvaa yöllä lähteä kolkuttelemaan ovelle. Tuijotan ällistyneenä keittiön ikkunan alle ilmestynyttä jalkakäytävää. Lapsena kävin isoisän ja enojen kanssa ravustamassa kolmensadan metrin päässä metsälammilla. Kerran poliisi tuli maasetulammille ravustuskauden aattona ennen puoltayötä katsastamaan, ettei kukaan ota varaslähtöä, ja puolet kylän miehistä hipsi pimeyden turvin pusikkoihin odottamaan virkavallan poistumista.

Forssan keskustassa ei ole enää minkäänlaista liikettä yhden aikaan yöllä. Saan yksin kierrellä keskustaa ihmettelemässä syntymäkapunkiani, josta muutin kaksivuotiaana Helsinkiin. Vaikken olekaan kasvanut täällä, tiedostan, että Vorssa on osa kultuuriperimääni. Forssahan on tärkeä paikka, suorastaan ylimaallisen voiman keskus, niin ainakin väittää netissä tarinaa iskevä jutunkertoja, joka on saanut Forssa Operation -sivulleen toistasataatuhatta käyntiä. Luovan historiankirjoituksen mukaan mm. eduskuntatalosta johtaa yli sata kilometriä pitkä tunneli Forssaan, jonne kansakuntamme eliitti voidaan evakuoida hätätilanteessa jne.

Perillä Tuula-tädin mökillä olen niin väsynyt, ettei ajatus enää kulje, ja jaksan hädin tuskin syödä mitään. Polvet suostuvat juuri ja juuri kiipeämään tikkaat mökin parvelle, takana on 12 tunnin koitos ja lähes 150 kilometriä. Pikkuteillä ylimääräisiä kilometrejä kertyy yllättävästi. Päivänvalossa pääsen ihailemaan rinnemökin runsasta yksityiskohtien kirjoa niin sisällä kuin ulkona. Isoisän puutaitolahjat ovat periytyneet.

Viimeisen ajopäivän tarkoitus on kierrellä pikkuteillä ja vältellä kakkostietä, joka ei ole pyöräily-ystävällinen. Päätän poiketa ensin Tammelan keskustaan täydentämään juoma-, manteli- ja rusinavarastot. Kaupan edestä minut tunnistaa äitini enon vaimo Marketta, jonka olen tavannut viimeksi luultavasti 70-luvulla. Kohtaaminen alleviivaa sitä, että Forssan ja Tammelan seutu kuuluu erottamattomana osana maantieteellisen identiteettini mosaiikkiin.

Reitti vie Saaren kansallispuiston hienojen harjumaisemien kautta Liesjärvelle, josta löytyy metsän keskeltä yllättäen kyläkauppa. Seudun asukaspohjaan nähden piskuinen puoti on kuin muinaismuisto menneestä, sitä se on ulkonaisestikin. Ikkunassa mainostetaan Pupu Tupuna -limsaa, ja kaupan mainoskyltin design on tukevasti viime vuosituhannelta. Samanlaisen kaupan saattaa vielä löytää Viron maaseudulta. En voi olla pysähtymättä, on pakko ostaa jotain, jotta voin kantaa edes minimaalisen korren kekoon puodin tukemiseksi. Investoin suklaaseen ja kolaan.

Jatkan polkemista kumpuilevassa maisemassa mukavan kesäisessä säässä. Ylitän kakkostien Nummi-Pusulaan, jossa kiipeilyyn tulee selvästi lisää vaikeuskerrointa. Tie kiemurtelee yllättävän mäkisessä maastossa. Ja huolimattoman kartanluvun vuoksi en oivalla kääntyä vielä pienemmälle tielle, joka veisi Karkkilaan, vaan päädyn lännemmäksi lähelle Pusulaa, josta kiipeily jatkuu Vihdin puolelle. Illan suussa hämmästelen maatalousmaiseman keskeltä ilmaantuvaa golf & country clubia, jolla on täysin englanninkielinen nimi. Onko kysessä britti-investointi vihtiläiseen talouselämään, onko yrittäjä britti vai miksi paikalla on täysin vieraskielinen nimi.

Vihdin kirkonkylällä valmistaudun pimeäajoon, jota on tiedossa yli 50 kilometriä. Lämmintä päälle ja tankkaus ja kartan tutkailu katulampun alla. Silti vain neljä kilometriä myöhemmin käännyn yhtä tienhaaraa liian aikaisin, ja puolen tunnin jälkeen löydän itseni Hanko - Hyvinkää-tieltä mutta en vanhan kakkostien risteyksestä niin kuin olin kaavaillut. Ilman Pyöräilyn GT-karttaa en osaisi sanoa kumpaan suuntaan pitää kääntyä. Harhautuminen ei ole kovin suuri, oikea risteys on vain kolmisen kilometriä idempänä, mutta hämmästelen huolimatonta kartanlukuani.

Muutamaa kilometriä myöhemmin rusahtaa. Vasen poljin on päässyt tiensä päähän. Se on jo neljäs, tämä kesti Kaaresuvannosta Kilpisjärvelle ja sieltä tänne. Poljin oli äännellyt jo pitkin päivää, eli oikeastaan osasin odottaa tätä. Onneksi poljin rikkoutuu vain parinsadan metrin päässä valoisasta risteyksestä, ettei tarvitse taskulamppu suussa touhuta pimeällä tiellä varaosan vaihdossa.

Yö kylmenee. Pelto- ja niittynotkoista nousee viileä usvaa, jota puolikas kuu valaisee kauniisti. Liikennettäkin on niin vähän, että tällä kertaa pimeäajo on hieno ja herkistävä kokemus. Päätän poiketa ennen kotia vielä äidin haudalla. Tunnen tien niin hyvin, että tunnistan lähes jokaisen mutkan. Odottelen mielessäni Kaitalammelle vievää jyrkkää nousua, joka on se viimeinen isompi koitos, sitten on Kehä kolmoselle matkaa enää vajaa kymmenen kilometriä ja valaistun tieosuuden alkamiselle vain viitisen kilometriä.

Kehän jälkeen jalat alkavat painaa ylämäissä, ja joudun hiipimään pienetkin mäet ylös kevyillä vaihteilla. Rutistamisen lataus alkaa olla ohi. Hautausmalla hiljentymisen jälkeen mieli on rauhallinen. Kevyt, hillitty euforia työntää vielä viimeisetkin nyppylät ylös ennen kuin pääsen purkamaan kuormaa. Yritän keskittyä väsyneenä toimiin, jotta selviäisin suhteellisen nopeasti nukkumaan, sillä edessä on herätys töihin.

Aamulla en tiedä missä herään, mutta saan kohtuullisen hyvin itseni ja pyörän liikkeelle. Kuorma tuntuu keveältä vaikka jalat ovatkin raskaat. Innostun reuhtomaan. Kräkks! Jalka putoaa polkimelta mutta pysyn pystyssä. Säärtä särkee, olen lyönyt sen pyörään. Häh? Siis mitä? Oulunkylässä hajoaa vasemman polkimen kampi. Jään tien päälle jalkamieheksi kolme kilometriä Jäämeren matkan päättymisen jälkeen. Typertyneenä lähden taluttamaan pyörää kotiinpäin jotta voisin jatkaa matkaa kakkospyörällä. Soitan Teksti-TV-toimitukseen ilmoittaakseni, että myöhästyn ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen, taas. Saharan-reissun jälkeen vastaavalla työmatkalla puhkesi rengas. Viime joulukuussa Thaimaasta palatessani en ollut varautunut 45 asteen lämpötilavaihteluun ja lämpöpukeutumisen vaatimaan aikaan, lisäksi sillä työmatkalla hajosi muovinen lokasuoja. Intiasta palatessani olin muuten vain umpijäässä, kun taivas vihmoi syksyisen kylmää vettä laakana päin.

< Jäämeri-matkakuvia, osa 1/4

< Jäämeri-matkakuvia, osa 2/4 Venäjä

< Jäämeri-matkakuvia, osa 3/4 Norja

< Jäämeri-matkakuvia, osa 4/4

<< Islanti-matkakuvia

 

Paluu Ruotsin Lapissa on sujunut hieman nihkeästi, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, mutta karavaani kulkee, eikä tällä kertaa edes koirat pahemmin hauku perään (niin kuin aiemmilla matkoilla).

Tietenkin Kilpisjärvelle olisi pitänyt pysähtyä vähintään pariksi päiväksi ja lähteä vaeltamaan tuntureille ja kapuamaan rinteille puurajan yläpuolelle, joka on Kilpisjärvellä yllättävänkin korkella. Järvi on noin 500 metrissä ja puuraja on muutamaa kymmentä metriä korkeammalla. Mutta kun aikatauluni on ihan liian tiukka ylimääräisiin päiviin, jo koko vierailu Kilpisjärvelle oli jäädä tekemättä, kun laskin päiviä. Mutta kannatti tulla, edes 20 tunniksi. Sain pikkumökin 35 eurolla lähes rannasta, ja illalla pääsin ihailemaan tarkemmin järven kauneutta, keli oli hyvä. Aamulla oli sumuista tai sitten ne olivatkin pilvet, jotka roikkuivat alhaalla. Kaakkurit mekastivat lähistöllä kuin piirrettettyjen elokuvien ankkahahmot.

Ruokakaupassa olisi voinut maksaa useammallakin valuutalla. Kilpishallin edessä on infopylväs, joka valistaa vierailijoita, että Kilpisjärvellä on 9 kk vuodessa hyvät hiihtokelit ja 3 kk vähän huonommat hiihtokelit. Jäät lähtevät järvestä juhannuksen tietämillä. Asukkaita on 112, joista vanhojapiikoja on 9 % (tästä väestötieteellistä seikasta en muistanut kaupassa enkä myöhemmin metsähallituksen luontokeskuksessakaan udella lisätietoja.

Luontokeskuksessa sain päivitettyä blogia edellisen kerran. Paikalla ravasi raittiin ilman puremia kolmekymppisiä vaeltajia. Joku oli ollut tunturissa telttailemassa, kun oli ollut se hirmuinen yö, joka jäädytti minutkin Norjan puolella, ja heidän telttansa oli repeytynyt aamulla. Virkailija kertoi taivastelleensa, että toivottavasti kenellekään ei satu mitään, puhuri oli ollut sen verran rajua. Sain hieman balsamia haavoihini, etten ollut oikein selviytynyt niin hyvin kuin olisin halunnut omasta tunturiretkestäni. Keli oli ollut todella raaka. En ollut ymmärtänyt varautua siihen, elokuussakin pitäisi olla mukana keittovälineet tai vähintään termospullo, jotta saisi edes kupin kuumaa lämmittämään mieltä ja kehoa ankarissa olosuhteissa.

Paluu Kilpisjärveltä Karesuvantoon sujui puolitoista tuntia nopeammin kuin tulo. Olin kavunnut 8 tunnissa Vikkurin leirintäalueelta ylös ja palatessa ohitin paikan kuuden ja puolen tunnin jälkeen lievästä sivuvastaisesta tuulesta huolimatta. Itse asiassa reuhdoin vähän liiankin lujaa, ajatuksena oli ehtiä Karesuvantoon ajoissa noin klo 22 mennessä majoituksen varmistamisesksi. Ja Karesuvannossa olisin lähemnpänä seuraavan illan majapaikka, muutoin olisin pysähtynyt uudestaan yöpymään kosken kohinaan Vikkuriin.

Vaikka maisemat olivat samat kuin tullessa niin niiden näkeminen eri kulmasta oli mielenkiintoista. Itse asiassa vasta palatessa oivalsin paremmin, kuinka isojen tunturien lomasta Käsivarrentie paikoin pujotteleekin. Ja palatessakin sai muutaman isomman nyppylän kiskoa ylös. Yhden tunturin päällä oli kolme tuulivoimalaa, mutta vain yhden lavat pyörivät. Suosuorat olivat edelleen pitkiä.

Karesuvannossa pähkäilin jonkin aikaa majapaikan etsimisessä ennen kuin päädyin tietämättäni brittifirman joulupukkisafarihotelliin. En osannut odottaa, että respassa on parikymppinen nuori nainen, joka ei osaa suomea. Hotellin hinnat olivat liian korkeat, mutta he vuokrasivat myös huoneistoja 30 eurolla. Yrityksen sesonki on talvella, joten sain 4 huoneen huoneuston pilkkahinnalla. Rivitaloyhteisön pihalla oli kolmisenkymmentä moottorikelkkaa odottamassa talven tuloa.

Mutta huoneustosta ei ollut muuta erityistä hyötyä kuin se, että vessa oli lämmin ja sisällä. Keittiötä ei ollut enkä saanut vettä lämmitettyä. Kämppä oli muutettu 10 sängyn pakettimatkamajoitustilaksi, jossa on olohuone. Valitsin pienimmän huoneen, jonka sai helpoiten lämpimäksi siirrettävällä patterilla. Mutta päätin lähteä takaisin Käsivarrentien varteen ihmettelemään saisinko jostain lämmintä juotavaa.

Lähes tyhjässä pubissa investoin heräteostoksena myös pizzaan, joka tuntui super-de-luxe-juhla-aterialta. Kestin urheasti tv:n typerältä tuntuneen ohjelman metelin. Kuukauden leirielämän aikana olen vieraantunut niin "normaalista" melusaasteesta, että Kilpisjärven mökin jääkaapin hurinakin tuntui liian rajulta. Itse asiassa hölmöilin siellä sen jääkaapin kanssa. Jossain kohtaa sain tarpeeksi hurinasta ja kytkin koko jääkaapin pois päältä. No, klo 7 sitten aamutarpeilla huomasin, että minulla on lievä vesiongelma sulaneen jään kanssa, eikä jatkounista sitten enää tullut mitään, kun jouduin kuivailemaan vettä ja laittamaan jääkaapin uudestaan metelöimään.

Pubin mies tiesi kertoa, että brittifirma teettää kaikki maalaus- ja remontointityönsäkin briteillä. Rivitalopihan yhdessä talossa olikin notkunut pari-kolmekymppisiä brittejä. Eli että firman työllistävä vaikutus lappilaisesta näkökulmasta ei ole varsinaisesti paras mahdollinen. Asia vaatisi tietysti tarkempaa perehtymistä ennen kuin ryhtyy varsinaisesti arviomaan firman toimintaa, mutta jotenkin kehitysmaatutkinto-opintojeni muistista putkahti esiin samantyyppisiä yrityselämän rakenteita kolmannesta maailmasta.

Aamulla lähdin etsimään Karesuvannon keskustaa. En löytänyt sellaista, sillä rajataajaman painopiste on Ruotsin puolella Karesuvandossa. Sillan ylitys Ruotsiin sujui kuin minkä tahansa sillan ylitys. Siinä ohessa havahduin siihen, etten ole käynyt Ruotsissa yli 20 vuoteen.

Turisti-infosta sain ystävällistä palvelua ensin ruotsiksi mutta kun paikalle ilmaantui meänkielinen paikallinen, tajusin, että asiat hoituvat hyvin suomeksikin. Viisikymppinen mies totesi, että kaikki nuoret eivät enää oikein perehdy kunnolla meänkieleen tai suomeen mutta että kalastus- ja metsästyskieli ovat kyllä niin vahvasti suomea, että ken metsästää tai kalastaa, osaa kyllä suomea, vaikka olisi nuorikin.

Laestadiuksentien ruokakaupan ulkopuolella oli väkeä jutustelemassa, enemmikseen puhe oli meänkielistä. Kaupassa sai tietysti maksaa euroillakin. Läheisellä bensa-asemalla oli myynnissä kaikkea mahdollista poronsarvista alkaen. Vaihdoin Norjan kruununi Ruotsin kruunuiksi. Vaihtokurssi ja sen edullisuus jäivät hieman epäslväksi, kun en saanut tapahtumasta mitään tositetta. Mutta arvioin mahdollisen kurssitappion siedettäväksi ottaen huomioon, että seuraava pankkiautomaatti tai pankki olisi 200 kilometrin päässä, ja voi olla että eurot eivät enää kelpaa sadan kilometrin päässä ruokakaupassa.

Sää oli mainio. Aurinko paistoi eikä sivuvastatuulta ollut kuin nimeksi. Mutta 15 kilometrin päässä odotti 12 kilometrin tietyömää. Kaksi tuntia kiroilin sepelin tärinässä ja pölyssä. Sepeli oli melkein yhtä pahaa kuin Venäjällä Raja-Joosepin toisella puolella. Tosin sepelin raekoko oli pienempi eli siihen oli muodostunut helpommin uria, joita sitten yritin seurailla milloin tien vasemmalla milloin oikealla puolella, pitkät matkat ajoin keskellä tietä, vaikka muutakin liikennettä oli. Eli välillä piti väistellä, mutta kiitettävästi autoilijat ymmärsivät urakkaani eivätkä hätkähtäneet vaikka tulin vastaan väärällä puolen tietä ja 90 % heistä ymmärsi pölyhaitan vuoksi hiljentää vauhtinsa todella hitaaksi.

Illemmalla menoni alkoi vähän ryytyä ja tajusin, että olin edellispäivänä todellakin reuhtonut liikaa Kilpisjärveltä palatessa. Vittangissa hakeuduin camping-aluelle, mutta respan mies oli jo poistunut. Jäljellä oli suora puhelulinja miehelle, joka ei toiminut, mutta nauloissa oli roikkumassa myös vapaiden mökkien avaimia. Hintalista vähän hirvitti, sillä jäljellä oli enää luksusmökkejä. Polkaisin Tornionjoen yli kilometrin päähän Vittangin kylään etsimään bed & brekfast -paikkoja (Tornionjoki ei ole yläjuoksulla rajajoki). Löysin yhden, joka oli jo kiinni, sekä toimintansa lopettaneen hotellin, eli palasin leirintäalueelle.

80 euron mökissä oli wc ja suihku ja keittiö ja kaksi huonetta, mutta yllättäen aamulla respan mies totesi, että selviän keikasta 40 eurolla. Myönnän, etten osannut odottaa tällaista diplomatiaa. Joskus nuoruudessani yritin pienen ruotsalaiskaupungin kaupassa tinkiä verryttelytakista, ja sain närkästyneen opetuksen siitä, että hinta on se mikä on ilmoitettu, piste. Eli mielikuvani ruotsalaisten joustokyvyistä tällaisissa tilanteissa oli jumittunut turhaan tuohon yhteen tylyyn kaupantekoon.

Lauantaiksi oli luvattu koko päiväksi sateita, mutta pääsin puoleen väliin Jällivaaraa poutasäässä. Meno ei vain muuten ollut irtonaista. Ehkä se Kilpisjärven paluu painoi vielä, ehkä ei olisi pitänyt syödä sitä makkaraa aamiaiseksi. Ehkä ongelma on psyykkinen. Paluu on aina vaikeaa. Matkan kohokohdat ovat jo selkeästi takana, ja vielä pitäisi reuhtoa 600 kilometrin päähän Uumajaan, ja sitten vielä reilusti yli 400 kilometriä Vaasasta Helsinkiin. Pitää löytää se taistelutahto esiin.

Intoani ei mitenkään lisännyt se, kun havaitsin palanneeni havumetsä- ja samalla talousmetsävyöhykkeelle. Tuijoitin hämmentyneenä valtavia, tuoreita avohakkuuraiskiota. Tunne siitä, että olen palaamassa jostain kaukaa, voimistui. Sitten alkoi tihkusade, joka siinä vaaroja kiivetessä ehti reilussa neljässä tunnissa voimistua. Ohitin vielä kuolleen poronkin, joka makasi tienposkessa kuin naudan raadot Intian maanteiden piennarpusikoissa.

Kolme kilometriä ennen Jällivaaraa lähdin seuraamaan Skogshotell-opasteita, jotka veivätkin lähemmäksi naapuritaajama Malmbergiä kuin Jällivaaran keskustaa. Metsän keskellä on myös pientalokaupunginosa, jossa on hämmästyttävän monella pihalla vanhoja amerikanautoja. Sain parillä kympillä sängyn lämpimästä. Huomenna on uusi päivä.

Hurtiguten-lautalla Vardøsta Berlevågiin, josta alkaa paluumatka kohti etelaa, eli matka on kaannepisteessa.

Murmanskin vierailu jai lopulta yhden paivan visiitiksi, jonka aikana ehdin tiedostaa liian hyvin, etta venajan kielen taito olisi ollut valttamatonta kaupungin syvempaan kokemiseen. Hyvaa tahtoa olisi varmasti riittanyt kulttuurien kohtaamiseen minulta seka paikallisilta. Kaupunki on aikakausien kohtaamisesta ja arkkitehtuurista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoinen. Uutta ja vanhaa on sekaisin kutkuttavan kiinnostavasti, niin kuin usein Venajalla.

Vietin aikaa tuntamattoman sotilaan muistomerkilla, joka sijaitsee nayttavalla paikalla korkealla rinteessa ja itse patsas on mustu tuntuu -arviolla vahintaan 40 - 50-metrinen. Navakassa tuulessa rajusti tanssivan ikuisen tulen edessa ravasi hissuksiin nuorta ja vanhaa heittelemassa kolikkoja tuleen. Rituaalissa on jotain niin syvalta kumpuavan ikiaikaista ja vahvaa.

Nettiklubissa muutaman tunnin istuminen oli myos kokemus. 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan paikan ovella paivysti puku paalla portsari-turvamies ja nuoret naiset tyhjentelivat tuhkakuppeja. Savuverho oli melkoinen. Kolmisenkymmenta ihmista pelasi lahinna hedelmapeleja enemman vahemman nauttineena. Taisin olla ainoa joka ei pelannut.

Matka kohti Norjaa alkoi huonosti. Jo hotellin aulassa petti takarenkaan ventiilin varsi, pinna meni poikki sitten vasta illemmalla. Siina valissa ehdin ostaa huoltoasemalta vahingossa alkoholilla terastettya energiajuomaa, vasta makutesti paljasti juoman laadun. Huoltoasemalta olisi autoilija saanut evaakseen saanut tietysti paljon rajumpiakin juomia.

Maasto alkoi kumpuilla heti, ja yllattavan nopeasti Murmanskin seudun reheva kasvillisuus alkoi yksipuolistua. Illalla sitten vaivaiskoivutkin kavivat harvinaisiksi ja paljasta maastoa laikuttivat enaa suot ja varvut ja satunnaiset pensaat. Loysin leiripaikan tien lahelta parin pensaan takaa rahkasammalmatolta vanhan juoksuhaudan suulta. Yo tundralla oli kylma, mutta aamulla paistoi aurinko ja sain vaatteet kuivumaan pyoran paalle (joka on mm. hyva kuivausteline). Leiripaikkaani kavi sitten iihmettelemassa satunnainen hillastaja/sienestajanainen pikkulapsensa kanssa seka pariskunta, joka kapusi rinnetta ylemmaksi lapiot mukanaan. He selittivat etsivansa historian jaanteita eli sodanaikaisia esineita. Olinkin ihmetellyt leiripaikkani kuoppia.

Matka jatkui kohti Petsamoa. Asfaltti tai sen rippeet muuttuivut taitoajoa vaativaksi. Ajolinjoja piti hakea koko ajan eika aina ollut tarjolla edes kohtuullista vaihtoehtoa. Tarina ravistelu oli melkoinen. Ketutti jarrutella mukavissa alamaissa, jotka veivat alas tundralta.

Ennen ja jalkeen Petsamon on pari isoa varuskuntataajamaa. Ensin tuli vastaa Sputnik sitten Km 19, kummassakin tie kulki kaytannollisesti katsoen varuskunta-alueiden lapi. Panssarivaunuja ja muita sotilasajoneuvoja oli kymmenittain aivan tien vieressa samoin varusmiesten harjoitusratoja. Hammastattyttavaa etta tieta saa ylipaansa kayttaa lapikulkuun. Opasteissa kerrotaankin, etta pitaa pysya paatiella, ja matkalla Murmanskista on yksi passintarkatuspiste.

Kun poikkesin Petsamoon betonikerrostalojen keskelle etsimaan ruokakaupaa, joka myos loytyi seuraamalla muita ihmisia, niin evastaessani kaupan ulkopuolella sitten joku liittovaltion virkamies tuli vapaa-aikanaan jututtamaan, etta tiedanko varmasti reitin kohti Kirkenesia ja olenhan menossa saman tien. Han ei kysynyt passia eika pannut pahaksensa, etta saatoin evashetkeni loppuun, mutta jai paivystamaan, etta varmasti palaan paatielle.

Kauppaepisodia ennen olin ehtinyt piipahtaa Petsamon ortodoksiseen kirkkoon iltajumalanpalvelukseen vajaaksi vartiksi. Kirkko on paatien varressa ja se on lahinna pikkumokin kokoinen ja vaatimattoman nakoinen ulospain, katolla on pikku sipulitornin tapainen. Sisalta kirkko on viihtyisa ja siella on kymmenia hienoja pienia ikoneja ja taidokkasti veistetty alttariseina. Papin ja apurin lisaksi paikalla oli kolme seurakuntalaista, eika istumapaikkoja kovin montaa enempaa ollutkaan.
 

Illalla kavan ihmettelemassa Zapoljarnyin kaupunkia, jonka ylla leijui sankka valkea pilvi. Kaupungissa on kaiketi maailman syvin kaivos, joka ulottuu yli 12 kilometrin syvyyteen. Maan pinnalla sitten leijuu nikkelin louhinnasta ja sen tyostamisesta aiheutuva poly, joka tuntuu kurkussa, kun tuuli painaa saastetta alle kilometrin paasta asutuksen paalle.

Yoksi asetuin muutaman kilometrin paahan Nikelin nikkelikaivoksista. Soisen vaivaiskoivikkoleiripaikkani mustikoihin en uskaltanut sentaan koskea. Vasta aamulla oivalsin, etta kaivosalue alkoikin jo reilun kahden kilometrin paasta. Valkoista savua ilmaan puskeva piippu oli kahdeksan kilometrin paassa aivan Nikelin kaupungin kupeessa. Tuotantolaitoksen ymparisto sopisi hvyinkin jonkun scifi-elokuvan kuvauspaikaksi. Itse Nikelin kaupunki vaikutti muuten tavlliselta ja mielettyvalta pikkukaupungilta. Kavin seka Zapoljarnyissa etta Nikelissa myos hautausmaalla, jotka olivat tien vieressa, ja hautakiviin kaiverrettujen vainajien kasvojen perusteella nopea ja pinnallinen katselmus antoi vaikutelman kohtuullisen nuorista ihmista, siis suhteellisesti ottaen. Nikelin vanha hautausmaa sijaitsi pensaikon ja koivikon keskella niin kuin vanha ugrilainen uhrilehto

Rajavyohykeen viimeiset 20 kilometria sujuivat aidatun alueen sisalla, ja ihan viimeiset niista olivat vaihteeksi tietyomaajoa kuin muistutuksena siita ett Venajan osuuden noin 500 kilometrista ainakin 10 % oli tietyomaata. Lopuistakin aika iso osa oli rajussa kunnossa.

Heti Norjan puolella paalle puhkui kolea ja kostea saa. Malko pian rajan jalkeen vilahtivat esiin ensimmaiset Jaameren aallot vuonon pohjukassa. Kylmat vareet tayttivat viluisen vaeltajan. Tatatko varten olen vaeltanut kolme viikkoa? Kavaisin ihmettelemassa Kirkenesin taajamakaupunkia, joka on Etela-Varangin kunnan keskusta. Mutta nakyma ei arkkitehtoonisestikaan lammittanyt. Venalaiset kaupungit ovat kaikessa rujoudessaan ja keskenereaisyydessaan kauniimpia.

Kiiruhdin reilut 30 kilometria edemmaksi. Kiipeilin hienoissa maisemissa taistellen kylmyytta vastaa. Leirin laitoin parin ison vaivaiskoivun suojaan kosteaan rahkasammalikkoon loivaan vuononrinteeseen 20 metrin paahan tiesta. Aamu oli kammottava. Olin laittanut vaatteet ulos kuivumaan, mutta herasin uudestaan sateen ropinaan, lampotila oli tuskin kymmenta astetta Sain kiskoa kylmat ja kosteat ajovaatteet paalle sisalla teltan suhteellisessa lammossa. Brrrrrr.

Jo valmiiksi viluissani aloitin reuhtomisen lammetakseni. Naatamojoen kosken energia lammitti mielta, mutta paikallinen kahvila-majoitusyrittaja oli laittanut lapun luukulle, eli ei lamminta juotavaa. Jylhat maisemat ryydittivat muutoin melko ankeaa menoa, mutta harmaat pilvet olivat sentaan ystavallismielisia monta tuntia. Jututin matkalla hollantilaispyorailijaa, joka kertoi etta Inarissa oli ollut viela aamulla kesaista. Turhaan toivoin kylista loytyvan kahvilaa, vasta illemmalla loysin saamelaisyrittajan, joka piti kotipihallaan pienta campingaluetta ja merisaamelaismuseota. Olin liian vasynyt ja kylmissani innostuakseni merisaamelaisesineista, mies osoitti kadella pihan peralle pyoreaan puumajaan, jossa oli termospullossa melko lamminta vetta. Elama tuntui voittavan siina porontaljapenkilla istuessani suojassa ulkoilman viileydelta.

Lepo ja myotaiseksi kaantynyt tuuli siivittimat minua viela pari tuntia eteenpain. Reilun tunnin kestanyt sadekin rauhoittui. Saavuin Varangerbotnin taajamaan kaupan sulkemisajan jalkeen, mutta kylassa on myos huoltoasema. Hyppasin huoltoaseman maailmaan, joka tuntui kovin vieraalta edellisviikkojen jalkeen. Kassalla tajusin liian konkreettisesti, etta taloudellisesti ottaen Norjassa kannattaisi matkustaa vain silloin kun euro on todella vahvoilla.

Emmin, pitaisiko pysahtya muutaman kilometrin paahan yopymaan sisatiloihin. Mutta lepo ja huoltoaseman lammin tee ja seka hintashokki antoivat voimia jatkaa. Vain tuntia myohemmin havahduin siihen, etten todellakaan jaksa enaa seuraavaan taajamaan. Loysin telttapaikan vuonon rantatormalta kosteasta ja sammalisesta heinikosta. Tuuleton saa houkutteli aivan torman reunalla

Nukuin hyvin ja pitkaan, ja aamulla paistoi aurinko! Mutta tuuli oli rajua. Sain teltan lammossa hoidettua aamutoimet mukavasti ja vaatteet kuivattua pyoran paalla lahes kokonaan. Mutta lahtoa tehdessa katkesi pinna, jonka kanssa meni tunti askarrellessa reippaassa tuulessa, auringon lammossa kuitenkin. Ja maisemat olivat loistavat.

Melko pian navakkaan vastatuuleen puskettuani oivalsin, etta matka Varangin niemella pitaisi todellakin tehda koillisesta lounaaseen eika painvastoin, niin kuin kohtaamani sveitsilaispyorailija oli tiennyt paria paivaa aiemmin kertoa. Seudun vallitsevat tuuliolosuhteet ovat sellaiset. Myos kylakaupassa kohtaamani paikalliset vahvistivat asian yksimielisesti. Edellisiltana tuuli oli kuitenkin rauhoittunut, ja niinpa oletin, etta niin voisi kayda uudestaan. Ja myohaisen lahdon vuoksi paatin yrittaa myohaista rykaisya Vardohon saakka.

Ilta viileni, ja 70 kilometria ennen Vardota piti vaihtaa enimmaista kertaa avoimet ajohanskat tayskasineisiin. Kasistani paattelin, etta lampotila on pudonnut alle 10 asteen. Yo alkoi jo vahan hamartaakin. Ja sitten nousi ankaraa usvaa. Ajoin kolmen rankan ja kostean usvapatjan lapi yhteensa 20 kilometria. Lampaat ja porolaumat ihmettelivat matkaajaa usvan keskella.

Tasaisena rantatasankoa seurannut tie nousi ennen Vardota viela satakunta metria. Lasku rantaan oli hyyyyyytava. Seuraava koitos oli lahes kolme kilometria pitka tunneli meren ali. Kello oli kolme aamulla, eli luksusta oli puuttuva liikenne. Voin kuvitella paikan aika rankaksi pyorailykokemuksesksi, jos tunnelissa on yhtaan moottorimelua ja pakokaasuja. Ja lopuksi viela raju nousu 80 metrin syvyydesta saarelle.

Ihmetellen itsekin maaranpaahan saapumista hieman pokertyneena ajelin aution pikkukaupungin kaduilla. Tunnin haahuilun jalkeen paadyin telttailemaan kilometrin paahan kaupungin ulkopuolelle aamuauringossa. Ja heraaminen rannalla merilintujen mesoamista kuunnellen ja rantakasvillisuuden rujoa kauneutta ihaillen vahvisti kasitykseni: kannatti sittenkin tulla!