Narrien illat (Rytmi, 1970) on ohjaaja Tapio Suomisen samannimisen esikoiselokuvan soundtrack-levy. Levyn esittelytekstissä Tapio Suominen toteaa: ”Narrien illat on elokuva popmusiikin pinnalla vaikuttavista voimista ja pelinsäännöistä: maailmasta, joka aukeaa Listan takapuolelta ja se maailma näyttää pikkuisen erilaiselta kuin radiosta kuultuna.”
Elokuvassa poplaulaja Markku Suominen (ohjaajan veli) ja hänen Finlandia-yhtyeensä kiertävät maaseudun tanssipaikkoja. Keikkaelämää kuvataan vailla romantiikkaa: tähti riitelee managerinsa kanssa, juopottelee, bändi sekoilee ja käyttää hyväkseen kohdalleen osuneita liftarityttöjä. Markku suunnittelee yhteistyötä Kari Kuuvan, säveltäjäksi siirtyneen suosikkilaulajan kanssa, ja lopulta tuon yhteistyön hedelmänä syntynyt levy päätyy hittilistoille ja siitä tulee menestys. Elokuvan lopuksi Markku nähdään sammumispisteessä vessassa, missä toinen muusikko kiskoo häntä ylös lattialta hokien: ”Älä nyt jätkä hei, älä viitti kuule pudota listalta, hei.”
Narrien illat herätti ilmestyttyään julkisuudessa runsaasti keskustelua, toisaalta sisältönsä ja tyylinsä vuoksi, toisaalta siitä syystä, että elokuvatarkastamo määräsi elokuvan sen ”huonon sisällön” vuoksi kovempaan, 30 prosentin rangaistusveroluokkaan, ensimmäisenä kotimaisena elokuvana 13 vuoteen. Yleisömenestys jäi vaatimattomaksi, ja Tapio Suomisen uralle näytelmäelokuva-ohjaajana tuli lähes kymmenen vuoden tauko.
Entäpä levyn musiikillinen anti? No, sitä voinee parhaiten kuvata määreellä vaihteleva. Mukana ovat Kari Kuuvan laulamat, kertakäyttövitseiksi jäävät huumoripläjäykset Henrin hipat ja tangoparodia Vanha iskelmätähti sammuu. Albumilla on myös lyhyitä instrumentaali-tunnelmapaloja ja bossa novan -tahtiin pehmeästi etenevä Juon. Edellisten vastapainoksi levy sisältää napakoita popralleja, kuten nimibiisi Narrien illat, jossa fuzz-kitarat surisevat sähäkästi, tai go-go-rytmin eteenpäin piiskaama kappale Peluri. Sokerina pohjalla on Kari Kuuvan säveltämä Mabuse, joka on todellinen unohdettu pophelmi. Hieno biisi, kohtalokkaat sanat, tyylikäs sovitus ja Markku Suomisen sopivan mahtipontinen laulusuoritus höystettynä mainioilla laulustemmoilla. Dynyä! Tässäpä onkin oiva tärppi toivottavaksi seuraavassa Kadonneen levyn metsästäjät -ohjelmassa.