BBC:n Virtuaalivallankumous-tiededokumentin ensimmäisessä jaksossa nähdään vaikuttavaa 3D-datavisualisointia. Jaksossa (ajassa 49:40") esitetään animaatio, joka kuvaa Iso-Britanniassa mitatun todellisen verkkovierailuvolyymin perusteella netin merkittävimpiä palveluja. Dokumentin juontaja selostaa, miten netin vapauden ja tasapuolisuuden ideologia on joutunut antamaan periksi suurten toimijoiden kyvylle kerätä huomiota osakseen. Datavisualisoinnin perusteella briteillä olisi netissä käytännössä yksi hakukone, yksi markkinapaikka, yksi kirjakauppa ja yksi merkittävä sosiaalimen verkostopalvelu.

Harri Juntusen vieraskynä-kirjoitus Datakansalainen.

Google sai sakot ranskalaisviranomaisilta paikkatietorekisteriin keräämästään datasta. Google silti kieltäytyy luovuttamasta keräämäänsä dataa julkiseen käyttöön, ja on julistanut sen olevan "periaatteettoman lurjusinsinöörin" valitettava, mutta yksittäinen temppu.

Kuitenkin Googlen entisen CEO:n Eric Schmidtin sanoin, "jos et voi julkistaa jotakin, niin pitäisikö sinun tehdä sitä ylipäätään". Toisaalla, aina luotettava ajankohtaisparodia The Onion ennätti julkistaa Facebookin CIA:n masinoimaksi kustannustehokkaaksi salajuoneksi. Parodiaa on enää vaikea erottaa todellisuudesta.

Olen Suomen kansalainen, mutta minulla on merkittäviä datavarantoja yhdysvaltalaisissa verkkopalaveluissa. Onkohan tällä kaikella merkitystä kannaltani? Toisaalta, miksi Suomessa ei oteta vain käyttöön Google Health -palvelua? Se on valmis, kaupallinen sovellus, jonka saa käyttöönsä ilmaiseksi. Vain minun suomalainen datani puuttuu. Sen sijaan käydään ikuisuustyyppistä debattia terveydenhuoltojärjestelmän uusimisesta, joka on maksanut melkoisesti ja vielä ei ole näköpiirissä ratkaisua.

Meistä kerätään ja meistä on valtavasti dataa jo nyt. Sen merkitys kasvaa koko ajan emmekä tule pääsemään eroon sen aiheuttamista kysymyksistä. Kuten poimitut esimerkit osoittavat, se on luonteeltaan kansainvälistä, myllertää iloisesti totuttuja yksityisyys- vs. julkisuus -käsityksiä ja kaupallinen vs. julkinen toimija -jaotteluita.

Edelleen huomasin, kuinka huonosti tunnen suomalaista keskustelua asiasta. Se on varmasti melko näkemyksellistä, mutta en ole joutanut sitä seuraamaan. Olisi erittäin tervetullutta saada koosteisempi näkemys muistakin kuin anglo-amerikkalaisesta näkökulmasta, joka tyypillisesti hallitsee asian ympärillä käytävää keskustelua. 

Miltä minä näyttäisin pelkkänä datana?

Kansalaisen näkökulmasta sekä kunta ja valtio että kaupalliset toimijat tuottavat relevanttia dataa. On tavallaan paradoksaalista, että yritykset ja viranomaiset käyvät keskenään keskustelua asiasta, jonka tarkoituksena on tuottaa palveluita kansalaisille.

Oma kantani teemaan on pragmaattinen, osallistuva ja utelias. Mitähän kaikkea saisi aikaiseksi, jos voisin nähdä itseni helposti pelkkänä datana? Mitä hyötyjä siitä olisi minulle ja millä tavoin se saattaisi olla minulle haitallista? Onko tyttärelleni tai muile läheisille merkitystä, jos minä olen täysin avoin datakansalainen? Miten avoin itse asiassa voisin olla ja miten avoin haluan olla? Mitä dataa on, kenellä sitä on, millaisia käyttökonteksteja datalla on?

Yksinkertaisilla kysymyksillä on usein monimutkaisia seurauksia. Tästä ajatuksesta syntyi ajatus datakansalaisuudesta. Entäpä jos olisi joukko vapaaehtoisia datan luovuttajia, joiden datalla voisimme tehdä kokeiluja vapaamuotoisesti. Jos jokin menee aivan päin mäntyä, niin oppisimme siitä melkolailla ja voisimme hyödyntää kokemuksia jatkossa.

Hankkeita jumissa, koska datan julkisuudesta epäselvyys

Moniin kysymyksiin ei ole tarvinnut olla vastauksia, sillä usein data on oikeasti hankalaa jo teknisesti hankalaa koostaa, että sen manipulointi reaalisesti hyödyllisiin tarkoituksiin on kiven takana. Toisaalta monet eri tahot näkevät datassa valtavasti esimerkiksi liiketoimintamahdollisuuksia.

Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon vaikka kirjastohistoriani. Mitä olen lainannut ja lukenut? Voisinko saada koostetietoja vaikkapa suomalaisten lukutottumusten muutoksista 1970-2010? Kuulin asiasta eräässä avoin data workshopissa muutamia kuukausia sitten. Myöhemmin olen kuullut, että Helsingin kaupungin kirjaston monet todella innovatiiviset hankkeet ovat ikäänkuin jumissa, koska kukaan ei oikeastaan osaa ottaa kantaa lainahistorian julkisuuteen.

Datakansalaisena voisin luovuttaa datani kokeiluun, jossa kanta selvitettäisiin ja palvelut pääsisivät nopeammin eteenpäin.

Datakansalaiset ottavat avoimesta datasta käytävässä keskustelussa aktiivisen roolin suhteessa kaupallisiin toimijoihin ja viranomaistahoihin. Datan luovutus on konkreettinen ja kokeellinen tapa vaikuttaa datan sekä kaupalliseen hyödyntämiseen että siitä tehtävän lainsäädännön laatuun.

Mitä datanluovuttajat mahdollistavat?

Dataluovuttajat olisivat rajattu, mutta kattava ja konkreettinen joukko ihmisiä, joiden datalla voidaan nopeasti tehdä kokeita, testata ideoita ja nähdä seurausvaikutuksia. Heidän datansa avulla on mahdollista konkretisoida avoimen datan hyötyjä ja seurauksia kansalaisille yleisemmin ja konkretisoida hankalia kokonaisuuksia ymmärrettävään ja käytettävään muotoon.

• Uuden kehittäminen ja idoiden testaaminen voidaan tehdä nopeasti.
  

On turha hakata päätään sellaiseen datavuoreen, jonka käyttäminen edellyttäisi vaikka perustuslain muuttamista. Toisaalta, jos havaitaan, että voidaan tuottaa arvokas ja hyödyllinen sovellutus pienellä teknis-kaupallisella vaivalla, julkisesti hallinnoitavaksi, jos vain lainsäädäntö saataisiin muutettua, niin eikö lainsäädäntöä olisi pikimmiten muutettava, vaikka se edellyttäisi useiden tahojen yhteisponnistusta?

Jos vaikka havaitaan, että jakamalla ja tarjoamalla data vanhusten sijasta heidän lähiomaisilleen voidaan saavuttaa huomattavia laadullinen parannus vanhusten huollossa? Tämä voi olla asia, jota kukaan asianosainen ei omista näkökohdistaan huomaa, mutta voidaan oivaltaa datan luovuttamisen kautta.

• Datan luovuttajien kanssa voidaan testata myös radikaaleja ideoita uskaliaamin.
  

Jos huoli lainaushistorian julkisuudesta aiheuttaa jo kohtuullista päänvaivaa ja saattaa estää osaltaan kirjastolaitoksen innovatiivisen kehittämisen, niin minkälaisiin keskusteluihin päädymmekään vaikkapa mielenterveystietojen osalta? Datan luovuttajat
voisivat näissäkin kysymyksissä toimia testipenkkinä hankalille
kysymyksille.

Ihmiset haluavat erilaisia asioista ja toiset ovat valmiimpia luovuttamaan dataansa kuin toisit. Pitääkö siis kaikkia kohdella samalla tavalla, vai olisiko mahdollista saada
datansa laajaan käyttöön ja mihin asti esim. viranomaisten pitää tulla vastaan, jos asiasta ei ole olemassa lainsäädäntöä?

Datakansalaisena voisimme konkreettisesti kokeilla asiota ja toteuttaa ideoita Hans Roslingin syvällisen kiteytyksen mukaisesti: "Let my dataset change your mindset"

Tulisiko tästä jotakin?

Esitin ajatuksen datakansalaisesta Petri Kolalle ja Timo Sillanderille, kun tapasimme sattumalta kahvillassa. Molemmat ovat mukana HRI- eli Helsinki Region Infoshare -hankkeessa. Keskustelusta kehkeytyi pitkä ja monisyinen. Lopputuloksena kirjoitin sähköpostia YLE:n Tuija Aallolle ja päädyin pikavauhtia Youtubeen kertomaan, mistä on kysymys. YLE:tä myös Leevi Kokko ja Arttu Silvast olivat myös sangen kiinnostuneita ja näkivät, että ajatuksessani voisi olla potentiaalia laajempaan käyttöön.

Olin hämmentynyt. Minusta oli yllättävää, että niin moni ihminen ja noin nopeasti innostui datakansalaisuudesta, vaikken oikein itsekään tiedä mitä se on, saati, että osaisin konkreettisesti kertoa, mistä kaikesta on kysymys.

 

Olisitko itse valmis luovuttamaan dataa "datakansalainen" -kokeilun merkeissä? Mitä jatkokehitysmahdollisuuksia näet ideassa?

 

Harri Juntunen on oululaisen Twinsparkin partneri.

 

Ennen kuin Yle yhtiönä havahtui perustamaan sivuja Facebookiin, fanit etsivät niitä jo. Aluksi läntisen maailman suosituimmaksi kasvaneessa verkkoyhteisöpalvelussa oli vain ryhmiä - niin joillakin Ylen ohjelmillakin - sitten tuli uusi ominaisuus, sivut. Silloin jyväskyläläinen Joel Lehtonen perusti Facebook-sivun Yleisradio.

Luovuttaessaan sivun ylläpito-oikeudet Ylelle Lehtonen toivoo läsnäoloa ja kokeilumieltä.

Tulevaisuuden näkymiä ovat tietojen yhdistely (musiikki, kuvat, kartat) sekä Facebook osana älypuhelimien käyttöjärjestelmää.

Lataa/kuuntele keskustelu (MP3, 4,6Mt, kesto 9'30")

 

Ylen Facebook-yhteisöjä

• YleX (Sippo & kumppanit)
• Yle uutiset (online-toimituksen toimitussihteerit)
• Beta.yle.fi (Kari Haakana, Aki Kekäläinen, Jarkko Ryynänen ym. - beta.yle.fi -sivut ovat Ylen nettiprojektien testipaikka)
• Yle esittää (Ohjelmatiedotus vinkkaa tulevista ohjelmista)
• Suomen Yleisradio (Yle.fi-toimitus keskustelee)
• Ja nyt siis myös Facebook.com/yleisradio. Millaista palvelua sinä kaipaat Yleltä Facebookissa? (Tämän blogimerkinnän linkki seinällä)

 

Viimeistä viedään Päivin Ylestä läksiäispuhe 28.1.2011
Iso Paja 7.krs klo 14-16

Hei te kaikki työtoverit, ystävät, kollegat …
Kun keskustelin erään työtoverin kanssa siitä, mitä täällä läksiäisissäni teille sanoisin, mitä puhuisin, kysyin: ”Puhunko niin kuin asiat ovat, vai alanko puleerata?” Keskustelukumppani vastasi : ”Aloita juuri tuolla lauseella, mihin seepra raidoistaan pääsee…” Siis puhun niin kuin asiat ovat omasta perspektiivistäni, enkä puleeraa.

Viimeistä viedään, kirjoitin kutsussa ihan tahallani, provokatiivisesti – olen ollut huomaavinani että yhtiö nyt suosii kaikenlaista provokatiivisuutta ohjelmissaan, myös sellaisilla kanavilla joilla sitä aiemmin ei ole juuri harjoitettu. No, joku voisi väittää, että minä itse olen harjoittanut täällä erilaisia provokaatioita vuosikymmeniä - ja varsinkin alkuvuosina, kun keskustelukulttuuri oli suorastaan raivoisaa nykymenoon verrattuna. En siis kuvittele olevani viimeinen 60-lukulainen lähtijä, mutta taidan kuitenkin olla esimerkiksi viimeisiä sellaisia, joilla on muistikuvia 60-luvun lopun aika hurjista vaiheista tässä yhteisessä Ylessä… Kun vanhan radiotalon yhdessä kerroksessa oli vahtimestarina Martti ”Huuhaa” Innanen ja toisessa Marko Putkonen – tämä siis ennen kuin Elsa, kohtalon lapsi oli astunut estradeille, puhumattakaan naivistisesta taiteesta, ja ennen kuin Hortto Kaalo aloitti musisoinnin, joka Markon kohdalla johti oopperan palkeille... Puhumattakaan siitä, että silloin sun tällöin joku toimittaja oli äärettömän tärkeätä homma tekemässä Studio Kympissä eikä häntä saanut häiritä. Kysyjälle saattoi sitten aikojen kuluessa selvitä, että Studio Kymppi itse asiassa sijaitsi Pohjoismakasiinikadun kulmassa nurkan takana salanimellä Kellarikrouvi. Oi niitä aikoja…

Moni on nyt kysynyt, millaiset ovat tunteet näinä päivinä ja nyt tässä lähdön hetkellä. Sekalaiset , olen vastannut, koska niin se on. Toisaalta olo on helpottunut – olenko tosiaan selvinnyt hengissä täältä lähtemään … Toisaalta mieli on haikea – niin paljon elämänsisältöä, tekemistä, toimintaa jää nyt taakse… kovillehan se ottaa… Minun kohdallani on varmaan paras ratkaisu se, ettei giljotiini ihan heti toimi, vaan kiitos Kulttuurin ja Sari Siekkisen saan jatkaa Viikon taitelijoitten tekemistä.
Tässä suhteessa siis kaikki on paremmin kuin hyvin.

Sen tiedän, että ikävä tulee työtovereita, useimmiten mainioita ihmisiä, avuliaita ja osaavia – monista on tullut ihan ystäviä vuosien mittaan. Lupaan yrittää pitää yhteyttä. Samoin tulee ikävä, uskokaa tai älkää, Yleisradiota – tätä joka tapauksessa ja kaikissa tapauksissa alallaan Suomen parasta instituutiota – niin kurja kaiku kuin sanalla instituutio onkin (no, laitos kuulostaisi vielä pahemmalta…) Jopa joitakin päälliköitä ajattelen ja muistan ihan lämmöllä. Tässä vaiheessa voi varmaan myöntää, etten varmaan ole ollut ihan kaikkein helpoimpia alaisia – jos toisaalta on niinkin, että aika usein täällä joutuu ruohonjuuritasolla ihmettelemään , millaisia ihmisiä täällä esimiesasemaan nimitetään… Siinä se on varsinainen dilemma.. Kadehdi ketään, en nimittäjiä enkä nimitettyjä.

Lähtöpäätöksen tehtyäni noin vuosi sitten, tiesin kuitenkin, että nyt on aika… En kestäisi yhtään organisaatiouudistusta enää, en yhtään kehityskeskustelua, en strategiapalavereita enkä hallinnointia ylipäänsä. Tiedän, että tämä muutoksen muutoksen muutoksen muutos ja vielä kerran muutos ei ole pelkästään Yleisradion ongelma, mutta olen varma, ettei tällainen turbulenssi tee kenellekään hyvää. Ruohonjuuritason työntekijä, oli hän täällä ammatissa missä tahansa, tietää ennen pitkää, miten ja millaisin vaihein mikin työ kannattaa tehdä, mitä siihen tarvitaan ja mikä menetelmä pätee. Siinä eivät strategiat ja arvojen luettelointi auta. Olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kuin jotain sellaista kuin Ylen arvot ruvetaan panemaan paperille – tai nykyisin kai pitäisi sanoa nettiin – silloin peli on jo menetetty. Ne arvot – sivistys, ihmisten kunnioitus ja arvostaminen pitää imeä sisäänsä ilman power-point-ohjelmia ja loputtomia kokouksia…

Olen edelleen sitä mieltä, että tilaaja-tuottaja-järjestelmä on kotoisin belsebuubin pesästä.

Pitkät vuodet saatiin odottaa omituisissa osaamiskeskuksissa, tilaisiko joku kanava juuri minulta ohjelmaa, ja jos ei tilaa, niin naapurilta tilaa – ja mitäs minulle sitten tapahtuu… Tämä systeemi aiheuttaa pomminvarmasti keskinäistä kilpailua ja kateutta - ja voin kyllä kertoa että minä tässä aivan kalkkiviivoilla jouduin kompastumaan kalvavaan kateuteen – en suosittele kenellekään. Opin mielestäni aika varhain iloitsemaan iloitsevien kanssa ja suremaan murheellisten keralla – minulta ei ole mitään pois, jos joku onnistuu – päin vastoin saan osani iloitsevan energiasta – jos kohta sitten surullisen murheestakin.

Minua viime aikoina lähellä olleet ovat nähneet ja kokeneet operaation, jota voisi nimittää Iisakin kirkon purkamiseksi. Siltä nimittäin on tuntunut työhuoneen tyhjennys, papereiden ja nauhojen arkistointi. Hurjaa hommaa – esiin tulee melkein mitä vain – eikä muisti pelaa, ei ulotu jonnekin 80-luvun alkuun Tänään iltapäivällä -ohjelman aikoihin. Sieltä nousi esille joku Tirlittan meni torille, Tirlittan varasti, Tirlittan joutui vankilaan, Tirlittan karkasi - huhhuh, olenko Tirlittanista tehdystä oopperastakin jutun tehnyt.

Jälkeenjääneistä papereista löytyi eilen kaavakuva, jossa selitettiin Euroopan unionin päätöksentekoa.. Ihan totta, sitä nimitettiin organisoiduksi skitsofreniaksi. Se paperi oli Olli Rehniltä kotoisin. Jos EU on näin itsekriittinen, niin ei voi mitään, että prikulleen paralleelina voisi selittää Yleisradion päätöksenteon organisoiduksi skitsofreniaksi. Koettakaa kestää, niin Ylen päättävät kuin toteuttavatkin tahot.

Mitä toivon tältä talolta lähtiäisiksi? Sain sanat aikanaan, kun kävin haastattelemassa suuresti ihailemaani toimittajaa ja ammatillista johtotähteäni Cay Idströmiä . Hän oli silloin jo eläkkeellä ja kun kysyin häneltä, mitä hän toivoi silloiselta Yleisradiolta, hän vastasi: ”Kuule, minä haluaisin vähän enemmän sivistystä”. Niin haluaisin minäkin. Ja nuoremmilta kollegoilta historiaan ja myös yleisradiohistoriaan tutustumista – pyörää kun ei aina tarvitse keksiä uudestaan .

Minun suuni ei aina täällä ole pysynyt kiinni. Siitä on ollut sekä iloa että kärsimystä, niin minulle kuin luultavasti ympäristöllenikin. Parasta siis hakea apua tässäkin, lainaa vanhemmilta vuosikerroilta. Minua on aina huvittanut muuan tunnettu vanha arkistoäänite.

Siinä Hella Wuolijoki (hänestä kertovan elokuvan ensi-ilta tänään!) pitää läksiäispuhetta Yleisradiossa, toivoo yhtiölle kaikkea hyvää ja sanoo lopuksi julki pelkonsa siitä, ettei tapahtuisi mitään fataalia tämän instituution perustehtäville… ja hän lopettaa: ”Ettei minun tarvitsisi sanoa: ’Hyvää yötä, Yleisradio’ ”.

KIITOS KAIKILLE!