Hyvä maine on arvokas ja hyvämaineinen henkilö on yleensä vaikuttavampi toimissaan kuin huonomaineinen. Tähän asti moni on valmis olemaan samaa mieltä. Mutta jotkut menevät pidemmälle ja uskovat, että maine voi huomiotalouden aikana kääntyä suorastaan valuutan kaltaiseksi resurssiksi. "Whuffie" on tieteiskirjasta napattu termi, jolla tarkoitetaan taloudelliseksi hyödyksi kääntyvää sosiaalista pääomaa.
Taloustieteen professori Alf Rehn ei usko mainevaluuttaan. Hän näkee nyt teini-ikäänsä elävän, todellisen diginatiivisukupolven identiteettien kirjon niin pirstaloituneena, että siitä ei millään muodostu yhtä yhtenäistä mainetta, joka voisi toimia tällaisena valuuttana.
Kysyin Rehniltä eilen sosiaalisen median seminaaripäivän päätteeksi, voisiko tulevaisuudessa toteutua vaikkapa sellainen liikeidea kuin että vakuutusyhtiö perustaisi vakuutuksen hinnoittelun asiakkaan maineelle - verkostot pantaisi äänestämään, kuinka riskialtis asiakkaaksi pyrkivä henkilö on, ja hinta määräytyisi tämän laskennan perusteella.
Aluksi kuitenkin pari sanaa tämän päivän sosiaalisen median tilanteesta ja siitä, pitäisikö esimerkiksi yritysjohtajan mennä nettiin.
University of Southern Californian tutkija, digimedia-alan yrittäjä ja teknologiakolumnisti Pekka Pekkala etsii kannattavia liiketoimintamalleja journalismille. Hän on toiminut Helsingin Sanomien kehityspäällikkönä ja käynnistänyt mm. HS.fi- ja m.hs.fi -palvelut. Hän kertoo seuraavassa keskustelussa tutkimusaiheestaan.
Kuva: Pekka Pekkala paikallisen kahvipaikkansa edessä haastatteluhetkellä.
Kuusiosaisen machinimasarjan ensimmäinen osa keskittyy esittelemään Sotungin etälukion virtuaaliympäristöä, opetusta ja oppilaanohjausta siellä. Saari on varsin monipuolinen, siellä riittää paljon tutkittavaa ja katseltavaa. Ykkösosassa saaresta esittäytyy viipaleita sieltä ja täältä, mutta ”ilmakuvista” näkee mitä kaikkea saarelle on saatu upotettua. Helposti tunnistettavia ja ykkösosassakin näkyviä tunnistettavia maamerkkejä saarella ovat mm. majakka, komea amfiteatteri, keskiaikainen taverna ja valkoinen biologiahuvila rannalla.
Sotungin etälukion Second Life –hankkeen nimi on kokemuksellisen oppimisen mahdollisuuudet virtuaalisissa maailmoissa. Saarelle on suunniteltu mm. vaikuttava kirjallisuuden oppimispolku, jossa voi käydä läpi kirjallisuuden tyylisuuntauksia aina antiikista realismiin ja modernismiin. Monet saarella olevista tavaroista ovat toiminnallisia, niitä klikkaamalla avautuu infokortti (notecard, nc) tai linkki johonkin netin resurssiin. Jälkimmäinen ominaisuus (shared media, ks. edellinen merkintä) on kehittynyt Second Lifessa huomasti: enää ei tarvitse avata SL-selaimen lisäksi nettiselainta, vaan aineistoa voi selata suoraan paikan päällä SL-selaimen sisällä.
Second Lifessa on runsaasti reaalimaailman replikoita, kirjallisuuteen liittyen vaikkapa Shakespearen Globe-teatteri. Myös Second Lifen kirjastot ovat tutustumisen arvoisia paikkoja: niissä voi ladata omaan tavaravalikoimaansa (inventory) kokonaisia kirjoja, pääasiassa klassikoita Second Lifen valtakielillä. Kirjoja voi lukea ja selata Second Lifen sisällä, joko infokortteina tai oikean näköisinä, selattavina kirjoina, tai kuunnella äänitiedostoina.
Ykkösosassa molemmat haastateltavat sivuavat aihetta joka on noussut esiin aiheesta tehdyssä kehittämishankekyselyssä, ts. sitä kuinka vaikeaa tai helppoa Second Lifen virikkeellisessä ympäristössä on keskittyä opiskeluun. Joitain virikkeellisyys saattaa häiritä, joitain se innostaa tutkimaan ja selvittämään asioita myös omatoimisesti. Valmiiksi rakennetut oppimispolut ja tietynlainen pelillisyys – tee ja suorita asioita järjestyksessä –helpottavat oppilaan pysymistä asiassa ja aisoissa.
Tampereen ammatillisessa opettajakorkeakoulussa tehty kehittämishanke käsittelee oppimista virtuaalisissa ympäristöissä nimenomaan oppijan näkökulmasta, ”Second Life opetus- ja oppimisympäristönä opiskelijoiden kokemana”. Dialogisuus on virtuaalimaailmassa opiskelun avainsana. Opiskelija on vuorovaikutuksessa opettajan ja muiden opiskelijoiden kanssa, fyysisestä sijainnistaan riippumatta. Opettajilta virtuaalimaailmassa toimiminen vaatii pedagogisen vuorovaikutuksellisuuden omaksumista.
Oppilashaastateltava Jesse mainitsi haastattelun aikana (ei kuulu jaksossa) että häntä ei haittaisi vaikka ympäristö oli täysin valkoinen ja tyhjä. Kommentti viittaa mielestäni siihen, että jo pelkän avatar-hahmon käyttäminen voi olla riittävän virikkeellistä ja saada aikaan vahvan kokemuksen läsnäolosta. Läsnäolon vaikutelma ilmenee myös kyselyssä: noin 35 prosenttia kyselyyn vastanneista 69 haastatellusta oli jokseenkin samaa mieltä siitä, että Second Lifessa opiskeltaessa opiskelijalla on läsnäolon tunne ja kokemusta voi parhaimmillaan verrata lähiopetustilanteeseen. Täysin samaa mieltä oli noin 15 prosenttia. Myös elämyksellisyys, vuorovaikutuksellisuus (voice chat, chat), visualisointi, draama, hauskuus ja Second Lifen globaalius nousivat esiin opiskelijoiden kokemuksissa.
Second Lifen tekniset ongelmat tuottivat kyselyn pisimmän miinuksen. Kommenteista tosin voi päätellä, että ongelmat ovat satunnaisia ja johtuvat usein myös käyttäjien kokemattomuudesta tai oppilaitoksen koneiden (tai verkon) ongelmista. Sen sijaan vapaissa kommenteissa oli myös täysin tyrmääviä kommentteja: virtuaaliopetusta moitittiin elämästä vieraannuttavaksi, yksinkertaiseksi liian bugiseksi ja suorastaan häiritseväksi oppimisympäristöksi. Parhaimmillaan virtuaalinen opetus on opetuksen lisä, ei ainoa mahdollisuus.
Ykkösjaksossa haastateltu Esko Lius, Sotungin lukion opintosihteeri, on kutsuttu Euroopan ITK-päiville, Online Educa Berlin, kertomaan kirjallisuuden oppimispolusta - Yearning for Distance Learning: Experiental Learning of Literature in Second Life.
Sotungissakaan kaikkea opetusta ei ole edes tarkoitus siirtää virtuaaliseen ympäristöön, mutta saari on mainio mauste ja virtuaalisena opetusympäristönä erittäin hyvin suunniteltu ja toteutettu. Ja kuka voisi vastustaa oppilaanohjausta satumetsässä, hurmaavan pöllön valvovan silmän alla!
***
Teleportti toiseen maailmaan jatkuu. Kakkososassa lisää oppimista ja opiskelua. Luvassa tiukan asian lisäksi törmäilyä, kommelluksia ja naisenergiaa!
SL-reportteri, alter egoni Minhilda Nordenskiold – kuulun suomalaisen tutkimusmatkailijan ja alkemistin kaima muuten – on päässyt valkoisesta taivaslaatikostaan liikkeelle ja tavannut sarjassa esiintyviä suomalaisia Second Life –toimijoita pitkin kevättä ja alkukesää. Ensimmäisessä jaksossa tavataan mm. Sotungin etälukion väkeä, henkilökuntaan kuuluva Esko Levee (Lius) ja opiskelua ja opinto-ohjausta Second Lifessa kokeillut Jesse. Jaksossa kuullaan ja koetaan ihan käytännössä, millaista opiskelu voi virtuaalimaailmassa olla.
Sotungin etälukion tontti Second Lifessa on upea, samaisen Yolanda Hirven (Annika Keskisen) suunnittelema ja rakentama kuin on Ylen kummitustalo-holodeck. Ympäristö houkuttelee tutkimaan, kokeilemaan, liikkumaan, viettämään aikaa… tätä samaa löytöretkeilyn iloa on myös Helsingin suomenkielisen työväenopiston SL-miljöössä, joka sekin on Yolandan käsialaa. Näihin ja muihin virtuaalisiin opetuspaikkoihin pääsee kurkistamaan kahdessa ensimmäisessä jaksossa, jotka putkahtavat tänne Aikaleimaan kesän aikana.
Kolmas osa miksailee oppimista ja yrittämistä. Tapasin Blankuska Tebaldin (Tuija Marstio/Laurea) johdolla kolme innovatiivista yrittäjänaista, jotka parhaillaan tutkailevat Second Lifen mahdollisuuksia. Kolmannessa osassa kuullaan myös tutkija Kim Zweirsin (Holmberg/ Åbo Akademi) ajatuksia siitä, millaisille yrityksille Second Life sopii. Kaikkien, jotka ovat hiemankaan pohtineet bisnestä virtuaalissa tai jotka miettivät onko ylipäätään mitään järkeä viedä yritystoimintaa virtuaalimaailmaan, kannattaa tämä jakso katsoa!
***
Tapaamiset ja niihin liittyvät kuvaukset ovat olleet hauskoja, mutta haastavia, kuten aina Second Lifessa. Kuvauksissa sattuu ja tapahtuu… ääni katoaa juuri kriittisellä hetkellä, haastateltavan (tai haastattelijan) SL-selain kaatuu eikä hän pääse kirjautumaan uudelleen sisään, haastateltava näkyy hassulla tavalla, esimerkiksi osin harmaana tai puolipukeissa, paikalle pamahtaa pikseliverenhimoinen vampyyri etc. etc. Kaikkeen löytyy yleensä apu kunhan jaksaa olla kärsivällinen.
Jotkut eivät jaksa. En tavallaan ihmettele niitä kriittisiä ääniä, jotka sanovat että Second Life ei sovellu suurin piirtein mihinkään eikä ainakaan opetuskäyttöön epävakautensa ja sekavuutensa vuoksi. SL voi olla molempia, epävakaa ja sekava, mutta jos vaikeudet saa ylitettyä, se on loistava paikka oppia ja toimia.
Mistä vaikeudet sitten yleensä johtuvat? Koneen kapasiteetti vaikuttaa käyttömukavuuteen, samoin nettiyhteys… mutta ei kannata ajatella että vain hillittömillä tehomyllyillä ja 24 megan yhteyksillä pääsee kokemaan virtuaalimaailmaa. Kun aloitin oman SL-elämäni, minulla oli käytössä alle 1 megan nettiyhteys ja konekin täytti vain nippa nappa minimivaatimukset. Linden Labin suositukset ovat, että muistia tulee olla minimissään 512 MB. Opiskelukäytössä puheyhteys (voice chat) on yleensä aika ehdoton juttu, joten mikrofoni ja kuulokkeet kannattaa hankkia. On aika hankala naputella koko ajan ja samalla seurata toimintaa ja liikkua. On olemassa myös oikotie, jos mikrofonia ei ole tullut hankkineeksi: jos haluaa olla yhteydessä vain yhden ihmisen kanssa, puhelimen handsfree pelastaa tilanteen. Soitto SL-kaverille ja linja auki sen aikaa kun tutkii yhdessä paikkoja. Tämä on usein jopa näppärämpää kun voice chatin käyttäminen, koska kädet jäävät täysin vapaiksi, ei tarvitse klikkailla edes voice chat –nappulaa.
SL-käyttäjien kuumin puheenaihe on viime aikoina ollut uusi Second Life –selain, SL-viewer 2. Se poikkeaa huomattavasti vanhasta selaimesta, ero on jotakuinkin samanlainen kuin hyppäisi vanhasta Windows-käyttiksestä uusimpaan tai Microsoftista Appleen… Uusille käyttäjille, jotka eivät vanhaa selainta tunne, uudistus lienee vain hyvä. Uusi selain on melko käyttäjäystävällinen pienistä kauneusvirheistään huolimatta ja jos tutustuu päätoimintoihin ohjesivuja lukemalla tai tutorialeja katsomalla, selaimen ottaa haltuun suht nopeasti.
Uuden selaimen kohuttu ominaisuus, shared media, on iso juttu juuri opiskelun ja työnteon kannalta. Mihin tahansa objektiin on mahdollista kohtalaisen helposti upottaa esimerkiksi nettilinkkejä tai videokuvaa joita voi käyttää ja selata Second Lifen sisällä.
Second Lifen omistajayhtiössä Linden Labissa on jälleen tehty muutoksia, aiempi CEO Philip Linden (Philip Rosedale) on tullut takaisin. Rosedale kertoo, että ykköstavoitteena on saada Second Lifesta entistä käyttäjäystävällisempi.
We need to simplify and focus our product priorities -- concentrating all our capabilities on making Second Life easier to use and better for the core experiences that it is delivering today.
(Lähde: Second Life Blogs: Returning to the Lab)
Jos Second Lifessa aikoo tehdä jotain ihan oikeasti eikä vain piipahdella, selaimeen tutustumisen lisäksi kannattaa opetella liikkumaan ja käyttämään kameraa. Etenkin jälkimmäinen helpottaa kakkoselämää kummasti. Avatarta ei ole pakko kävelyttää joka paikkaan; hänet voi viedä vaikkapa kauppaan ja zoomailla esillä olevia tavaroita kameralla, ei siis ole pakko liikuttaa avatarta erikseen jokaisen kyltin ja kohteen luokse. 3D-hiiren flycam-toiminnalla zoomailusta tulee vieläkin nautittavampaa.
Esineiden liikutteleminen, hankittujen tuotteiden purkaminen, pukeminen ja käyttäminen ovat opittavien asioiden listalla heti kolmantena. Rakentamisen alkeet ja scriptien muokkaaminen ovat nekin kullanarvoisia taitoja. Kaiken tämän opetteleminen vie kuitenkin tunteja, päiviä, viikkoja. Valitettavasti. Linden Lab tekee varmaan parhaansa, mutta sitä odotelessa Second Life –käyttäjien on löydettävä oikoteitä nopeuttaakseen sopeutumista virtuaalielämään. Tutorialit ja keskustelupalstat ovat tässä hyvä apu, mutta kaikkein parhaiten asiat oppii vain tekemällä ja kokeilemalla.
Lisäksi - koska omaa erikoisalaani Second Lifessa on avatarten muokkaaminen ja stailaaminen - olen vakuuttunut, että oman avattaren ulkomuoto ja olemus vaikuttavat suuresti siihen, millaiseksi kakkoselämä muodostuu. Ei niin, että isorintaisena barbiena tai hau’ista pullistavana adoniksena saisi enemmän huomiota, vaan niin, että omaa persoonaasi mallintavalla avattarella koet itse viihtyväsi paremmin. Ihan sama juttu kuin reaalimaailmassakin: kun tunnet olosi varmaksi, on helpompi ottaa tilanteet haltuun. Opiskellen, töitä tehden, avattariin (ihmisiin) tutustuen.
Ulkona on helle, mutta tämä cyborgi katoaa nyt virtuaalimaailmaansa. Asetun valkoisen taivaslaatikkoni työpöydän taakse ja suunnittelen tulevia kuvauksia.
teleportti (teleport) Second Lifen sisäinen kuljetusjärjestelmä, joka perustuu siihen, että kaikilla paikoilla on oma SLurl, määritelty osoite jonne avattarensa voi siirtää (teleportata) - viuh vaan
taivaslaatikko (skybox) yleinen asumistapa ja keino lisätä pinta-alaa Second Lifessa on ripustaa ilmatilaan laatikoita, jotka ulkoa näyttävät yleensä umpinaisilta kuutioilta, mutta voivat sisäpuolelta näyttää lähes miltä vain
Kuusiosaisen machinimasarjan on tarkoitus esitellä mahdollisimman monipuolisesti suomalaisia toimijoita Second Lifessa. Sarjan työnimi on Pellavapäitä ja vihtahousuja… eiku… turri kouluttajana ja teleportti taivaslaatikkoon. Sarja toivottavasti sekä viihdyttää että osoittaa Second Lifen monipuolisuuden ja mahdollisuudet. Second Life kun on paljon muutakin kuin aikuisten virtuaalileikkiä – se tarjoaa virikkeellisen alustan kokemiseen, oppimiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Koska kaikki sisältö on käyttäjien itsensä luomaa, Second Lifessa ei ole mitään valmista, monimuotoisuus on sen leimallisin piirre. Second Life on kuin jättimäinen, kansainvälinen hiekkalaatikko; noin 12 miljoonaa käyttäjää ovat kotoisin yli 50 maasta. Lisäksi se on mm. erinomainen väline fyysisesti tai sosiaalisesti rajoittuneille ihmisille kokea asioita jotka heille muutoin olisivat mahdottomia.
osat 1-2: opetus ja koulutus – opettajat ja oppilaat virtuaalissa
Suomalaisia löytyy eniten EduFinland-saaristolta, jossa on monien oppilaitosten edustustoja ja säännöllistä toimintaa, luentoja, kursseja, koulutustilaisuuksia, konsertteja. Teleportti taivaslaatikkoon esittelee suomalaisten oppilaitosten toimintaa sekä opettajien ja oppilaiden kokemuksia virtuaaliopiskelusta kahdessa ensimmäisessä osassaan. Esimerkiksi Sotungin etälukio on juuri rakennuttanut Second Lifeen huikean oppimisympäristön, jossa lukiokurssien lisäksi voi hoitaa myös oppilaanohjauskäyntejä. Helsingin suomenkielinen työväenopisto on pioneeri Second Lifen hyödyntämisessä ja järjestää yleisötilaisuuksia ja myös vapaamuotoisempia kekkereitä suomalaisille avattarille.
osat 3-4: SL:ssä toimivat ”edustustot” ja yritykset – what’s the point?
Second Life sopii myös yrityksille. Tunnetuin suomalainen yritys Second Lifessa on Nokia, jonka saarella on mahdollisuus vertailla rauhassa eri puhelinten ominaisuuksia. Osa yritystoiminnasta on vain Second Lifessa tapahtuvaa, esimerkiksi reaalimaailmassa toimivien yritysten kampanjoita, joita voi toteuttaa kuten MadPea Productions tekee, hauskasti, tutkimisen ja pelaamisen kautta. Sarjan 3. ja 4. osa kertovat siis yritystoiminnasta Second Lifessa. Mukaan on lupautunut myös yritttäjä, joka vasta harkitsee Second Life –kytköstä.
osa 5: personal business – priminrääkkääjät
Sarjan 5. osa kertoo suomalaisista priminrääkkääjistä, ts. virtuaalituotedesignereina Second Lifessa toimivista sisällönluojista. Tavaranpaljous Second Lifessa on loppumaton, siihen voi käydä tutustumassa vaikkapa Xstreetilla, joka on Second Life –kytköksinen markkinapaikka. Myös maailman sisällä kauppaa tehdään pikku puodeissa ja isoissa osotoskeskuksissa ja kilpailua tasataan erilaisilla ilmaislahjoilla ja tarjouksilla. Myös SL-blogeista on tullut tärkeä tiedotus- ja mainoskanava monille yrittäjille joista menestyneimmät tienaavat reaalimaailman elantonsakin (tai ainakin osan siitä) virtuaalituotteilla.
osa 6: Suomi-ilmiöt: paikat, ihmiset, alakulttuurit
Viimeisen, kuudennen osan idea on esitellä suomalaisten ikiomia paikkoja Second Lifessa ja kurkistaa myös hieman niihin moniin alakulttuureihin, joita virtuaalimaailman sisältä löytyy. Työnimessä vilahtava turri on yksi monista avatartyypeistä; englanniksi furry, ts. avatar on karvainen, yleensä kettua muistuttava hahmo. Jonkinlainen suomalaisten SL-vaikuttajien pikakavalkadi lienee lopetusjaksoon myös tulossa, vaikkapa sarjan päätösbileiden muodossa.
***
Oma alter ego –avattareni Minhilda Nordenskiold toimii sarjan kokoajana ja haastattelijana, mutta hänelle olen antamassa hiljaista roolia. Näkyä saa muttei niinkään kuulua, haluan että haastateltavilla on tilaa puhua. Minhilda ei ole lainkaan niin kulutuskriittinen kuin ohjaajansa reaalimaailmassa, joten hän vaihtanee virtuaalivaatteita lähes jokaiseen kohtaukseen… sponsorisopimus?
Ensimmäisten osien työstäminen on käynnistynyt ja osia tippuu Aikaleimaan sitä mukaa kun ne valmistuvat.
Vuoden 2007 aikana suomalainen Jaiku-yhteisö oli voimissaan ja osallistuin itsekin aktiivisesti sen toimintaan. Tuon vuoden aikana Jaikuun syntyi muun muassa aktiivinen liverapo-kulttuuri ja innostuneet ihmiset osallistuivat mitä ihmeellisimpiin toimintakokeiluihin. Tästä kaikesta intoutuneena vuoden 2008 alussa aloitin oman ponnisteluni saada työpaikkani Metropolia Ammattikorkeakoulu käyttämään sosiaalista mediaa. Halusin kokea omassa työympäristössäni saman kostailemattomuuden ja positiivisen kehittelyhalun kuin Jaikussa.
Suhteellisen nopeasti kävi selväksi, ettei näin tulisi tapahtumaan ainakaan nopeasti. Ihmiset, joille kauppasin sosiaalista mediaa, jakautuivat positiivisesti suhtautuviin ja vastarannan kiiskeihin. Erilaisia syitä vastustukseen tuntui löytyvän jo ennen yhtäkään käytännön kokeilua. Ensinnäkin epäilyksiin liittyi oletuksa ihmisten organisoitumisesta, kommunikaatiosta ja yhteistyöhöstä. Koska sosiaalisen median palvelut eivät olleet työnantajan virallisesti käyttämiä tai hankkimia palveluita, niitä ei voitu käyttää työssä. Suunnitteluprosessien näyttäminen niihin kuulumattomille oli kategorisesti väärin, koska esimerkiksi opiskelijat eivät ymmärtäisi suunnitteilla olevan asian ja virallisesti päätetyn asian eroa ja tämä johtaisi loputtomaan huhumyllyyn. Sosiaalinen media aiheuttaisi myös yleistä kaaosta ja yksilöiden anarkistista puuhastelua, koska kaikki saisivat tehdä mitä haluavat.
Toiseksi sosiaalinen media tuntui aiheuttavan harmia vastustaville yksilöille henkilökohtaisella tasolla. Omien ideoiden näkyminen kaikille ja se, että kaikki oli periaatteessa googlattavissa jälkikäteen, tuntui epämiellyttävältä. Työnantaja voisi käyttää sosiaalista mediaa pahimillaan jonkinlaisena monitorointivälineenä. Oman työn ja siihen väistämättä kuuluvan virheiden kautta oppimisen näyttäminen muille ei tuntunut hyvältä. Saattoihan olla, että siinä sivussa muille paljastuisi oma ammattitaito tai sen puute. Omista totutuista tavoista oli vaikea päästää irti. Sähköposti ja Word olivat oikeita työvälineitä – wikit, facebookit ja jaikut joko nörttimäisiä tai lapsellisia leluja. Asioiden selvittelyyn ja käytön opetteluun ei ollut mahdollisuuksia, koska "oikeat" työt veivät kaiken ajan.
Jaikun yhteisö koostui ihmisistä, jotka suhtautuivat avoimeen toimintaan positiivisesti. Osa Jaiku-ihmisistä varmaankin pakeni sinne omaa byrokraattista työarkeaan. Jaiku oli myös syntynyt tyhjästä ilman minkäänlaista historiallista painolastia, kaikki saivat aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä sitä mikä kiinnosti.
Metropolia on taas erilaisten yksilöiden muodostama hierarkkinen organisaatio, jonka toimintamallien kirjo ja byrokratia on juurtunut sen yksilöihin. Osalle yksilöistä muutos avoimuuteen ja sosiaalisen median käyttöön on liian suuri tehtäväksi kertaloikalla. Sosiaalisen median käytön kannalta ongelmallista on se, että pienessä työyhteisössä vastustavat yksilöt voivat suhteellisen helposti torpedoida myös positiivisesti suhtautuvien kokeilut vain olemalla passiivisia. Tämä passiivisuus johtaa toteamukseen, että koska kaikki eivät ole olleet mukana, täytyy asiat tehdä myös perinteisellä tavalla (esim. kokouksilla, komiteoilla, sähköposteilla, liitetiedostoilla). Positiivisesti suhtautuville tämä tarkoittaa käytännössä kaksinkertaista työtä, joten omatkin kokeiluhalut voivat hiipua.
Itse päädyin tekemään sosiaalisen median käyttöä tunnetuksi sellaisen yhteistyön kautta, jossa kehitellään täysin uusia toiminnan kohteita ammattikorkakouluun. Käytännössä tämä tarkoitti uusien "toimijaparvien" synnyttämistä, joihin kaikki olivat tervetulleita sopivaksi katsomallaan panoksella. Oli sitten kyseessä oppiminen scifi-fantasioinnin avulla tai työmatkapyöräilyn edistäminen, keskeistä on ollut se, että itse aihe kiinnostaa yhteiskehittelyyn osallistuvia. Koska prosessit ovat pitkiä, eivätkä kaikki ehdi kaikkiin fyysisiin tapaamisiin, on jo prosessin etenemisen kannalta ollut perustelua käyttää avointa sosiaalista mediaa. Ehkä juuri kehittelyprosessien avoimuus keskeneräisyyden merkityksessä (engl. open-endedness) onkin avain sosiaalisen median ja avoimien toimintamallien tuomiseksi perinteiseen, hierarkkiseen organisaatioon.
Olen kutsunut tällaisten parvien synnyttäjää ja mahdolistajaa parvikatalyytiksi. Parvikatalyytti toimii perinteisessä organisaatiossa suhteellisen autonomisesti. Hän voi itse valita, mitä avoimia prosesseja hän fasilitoi. Parvikatalyytin tehtävänä on johtaa yhteiskehittelyä ja varmistaa, että kaikki prosessiin liittyvä tieto kaikkien saatavissa. Parvikatalyytti toimii myös neuvottelijana parven ja organisaation välillä. Usein erilaiset resurssitarpeet ja poikkeukselliset toimintatavat tarvitsevat muutoksia tai poikkeuspäätöksiä hallinnossa, joten tämä työ on äärimmäisen tärkeä osa parvikatalyytin työtä. Parvikatalyytti on siis linkki vapaiden ja avointen kehittelyparvien ja perinteisen organisaation välillä.
Kirjoittaja on Metropolia-ammattikorkeakoulun lehtori ja tutkija.
Lue lisää: juhana.org
Kun tämän päivän tietotyöläinen jää eläkkeelle, hän menettää asemansa organisaatiossa ja työyhteisössä. Omaa ääntään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja ajattelijana ei tarvitse menettäää, sen osoittavat YLEstä vuoden sisään eläkkeelle jääneet, joskin freelancer-työssä jatkavat radiomiehet Matti Laitinen ja Pekka Kyrö.
"Nyt kun Jungner on lähtenyt Yleisradiosta ja kertonut mitä sai viidessä vuodessa aikaan, minäkin ajattelin kertoa Ylestä lähdöstäni, mutta en siitä mitä mahdollisesti sain aikaan 23 vuodessa, vaan siitä miltä tuntui eläkkeellejäämisen jälkeen", Kyrö kirjoittaa kuulokulmia-blogissaan.
"Tämä on kai se eläkkeelle jäämisen suurin oppi. On osattava suojata itsensä siltä yksinäisyydeltä, joka syntyy kun se mikä on antanut elämälle, tarkemmin sanottuna toiminnalle, kaiken sisällön eräänä päivänä loppuu. Työtoverit kiittävät, halaavat ja hyvästelevät, kukittavat kuin vainajan. Ja juotuaan lasillinen palaavat jokapäiväiseen työhönsä. Vain minä en enää sinne palaa. Tämä on kosminen hetki. Työelämä oli siinä. Siinä seison kadulla keskellä yötä odottamassa taksia kotiin."
Pekka Kyrö oli Radioteatterin päällikkö.
"Radioteatteri oli minulle kaikki kaikessa. Erittäin uhanalaisena ja perifeerisinä ohjelmalajina se tuntui sitäkin tärkeämmältä. Minulla on pahvilaatikossa nelisenkymmentä muistikirjaani ylevuosiltani, niissä on kehityssuunnitelmia, organisaatiokaavailuja, ohjelmasuunnitelmia, budjettikehittelyjä, mutta myös purkauksia asioista jotka eivät onnistu, jotka eivät mene niin kuin toivoisi. Luonnoksia puheiksi eläkkeellelähtijöille. Ja muuta sellaista. Kaikki muut paperit heitin roskikseen.ja johtamistaidon oppaat annoin muille."
Matti Laitinen toimitti pitkään YLE Radio 1:n yhteiskuntakriittistä Vallan vaiheilla - ohjelmaa ja on jatkanut bloggaamista YLEn netissä eläkkeelle jäätyään.
Kuukauden eläkkeellä olemisen kokemuksella hän kirjoitti maaliskuussa 2009 seuraavasti:
"Näin toimittajana on myös hyvä muistaa, että palkkatyössä ollessa tapasi kiinnostavia ihmisiä ja sai houkuttelevia kutsuja, sillä toimittaja edusti organisaatiota. Kun tämä status loppuu, niin kutsutkin loppuvat. Ei siis kannata luulla liikaa itsestään."
Nyt hän opettaa samaa pestinsä päättäneelle Mikael Jungnerille:
"Taitaa olla niin, että mitä isommalla ja näkyvämmällä pallilla henkilö istuu, niin sitä vaikeampaa on käsittää oma asemansa. Sitä luulee helposti, että MINÄ olen se jota arvostetaan, kutsutaan sinne tänne ja pidetään hyvänä. Eihän se näin ole. Se on kova paikka hyväksyä oman persoonansa painoarvo, kun ´kaluunat´on otettu pois kuin komentavalta kenraalilta. Olet vain sitä mitä olet, hyvä jätkä tai paskiainen. Todellinen ihminen."
Jungner on kertonut kirjoittavansa muistelmat johtajakaudestaan. Kirjaa odotellessa olisi kiinnostavaa lukea tältä ahkeralta Twitterin ja Facebookin käyttäjältä myös pohditumpaa tekstiä blogimuodossa.
Löysin machinimat loka-marraskuussa 2009. Perehdyttäjänäni kone-elokuvaan toimi loistava Second Life –blogi New World Notes, jonka seuraamista suosittelen kaikille SL-kiinnostuneille. Blogi esittelee säännönmukaisesti myös machinimafilmejä ja sen vinkkaamana löysin ensimmäiset machinimasuosikkini.
Machinimaa voi ajatella köyhän miehen elokuvamuotona – onhan mahdollista vääntää machinimapätkä kokoon ihan ittekseen – mutta näen sen ennen kaikkea uutena ilmaisuvälineenä ja taidemuotona, jossa riittää genrejä jokaiseen makuun. Koska pidän itseäni ns. sisällöntuottajana – anteeksi ruma sana – minua ovat aluksi innostaneet eritoten tarinalliset, käsikirjoitetut machinimat (Princess and the Pea, A Woman's Trial). Nyttemmin olen katsonut paljon myös kokeellisempia machinimoja (Boundless, No Color), ne uppoavat ajatusten virittäjänä ja silmäkarkkina. Machinima voi ottaa myös kantaa (The French Democracy) tai opastaa, raportoida, promota. Machinima taipuu moneksi ja sitä näkyy yhä enemmän, sitä mukaa kuin uusia käyttötarkoituksia keksitään. Machinima on jo selkeästi irtaantunut lähtökuopistaan, pelien taltioimisesta. Mm. Shanghain 2010 World Expossa on esillä myös machinimafilmejä.
Olen vielä kaukana parhaiden machinimaattoreiden tasosta, mutta lyhyessä ajassa on silti tapahtunut paljon. Tein lähes kylmiltään Yle Tulevaisuus Labille Kummitustalo-machiniman, jonka päätarkoitus oli esitellä Ylen omaa Second Life –edustustoa. Kyseinen paikka on ns. vaihtolavaste, holodeck, jossa yleläiset voivat vapaasti harjoitella SL-elämistä ja myös kuvaamista. Kummitustalo on harjoitustyö, ei täysin onnistunut, mutta lähtötasoon (lähes nolla) nähden varsin kelpo tuotos.
Heti kohta Kummitustalon valmistumisen jälkeen osallistuin helmikuun alussa työryhmän toisena jäsenenä - sain innostettua vanhan ystävän machinimointiin mukaan - Opetusministeriön ja AVEKin Digidemo-pitchauskilpailuun , jossa esittelimme konsepti-idean opetuksen lisämateriaaliksi tarkoitetusta machinimasta. Työnimellä ”Machinimaa muksuille ja murkuille” kulkenut ideamme valittiin 70 pitchatusta ideasta 20 palkitun joukkoon. Tässä vaiheessa teimme jo ystävän kanssa täyttä häkää ensimmäistä yhteistä machinimaamme, Tuskaa. Se perustuu Edith Södergranin samannimiseen runoon ja on perinteinen kolmiodraama. Päätimme jo suunnitteluvaiheessa että emme kikkaile, keskitymme tarinaan. Tuska on kaikessa yksinkertaisuudessaan (tekeminen ei sitä kyllä ollut…) kerännyt kehuja, myös ammattimaisilta tai lähes ammattimaisilta machinimaattoreilta. Se on helppoutensa ansiosta kiinnostanut myös machinimaa tuntemattomia katsojia.
Tuskan valmistuttua kehitimme toisen machinima-konseptin, joka sai huhtikuussa AVEKin Digidemo-valtionavustuksen. Tähän konsepti-ideaamme liittyen valmistelemme parhaillaan kahta musiikkimachinimaa kalifornialaiselle laulaja-lauluntekijä Beth Thorneylle. Teemme biisit Still can’t hide (2010) ja Done (2006). Käsikirjoitukset molempiin valmiina, alustava kuvaussuunnitelma toiseen, tällä hetkellä on käynnissä avatarten stailaus kuvauksia varten. Näissä pätkissä aiomme kokeilla myös uusia kuvausjippoja, mm. käsivaralla kuvaamista suoraan ruudulta, joka on juuri nyt machinimarintamalla Se Juttu. Tuloksen on oltava musiikkivideomainen ja biisejä tukeva, mutta ei niitä suoraan kuvittava.
Kun kerron machinimasta ja ympäristöstä (Second Life) jossa sitä kuvaan, joudun lähes aina selittämään jokaisen käyttämäni termin; machinima, virtuaalimaailma, avatar. Avattarilla toimiminen ja virtuaalimaailmassa kuvaaminen ovat asioita, joita ei voi kovin nopeasti selittää auki ja moni käsittääkin machiniman jonkinlaisena animaation muotona. Kone-elokuva on kätevä sana, mutta sekään ei kuvaa machinimaa riittävästi. Kuvaisiko sanapari kolmiulotteinen kone-elokuva sitä hieman paremmin?
Toinen asia mihin törmään jatkuvasti on se, että virtuaalimaailmassa toimiminen käsitetään todellisuuspaoksi. Olen kenties jo liian sisällä virtuaalissa voidakseni ymmärtää ajatusta; minulle virtuaalimaailma alkaa olla todellisuutta siinä missä tämä ns. reaalitodellisuuskin. New Worl Notes puhuu paljon mixed realitysta, siitä miten reaalimaailma ja virtuaalinen maailma limittyvät. Ihmiset virtuaalissa ovat todellisia ihmisiä, eivät pikselimössöä. Jokaisen avatarilmentymän takana on aina lihaa ja verta. Vainoharhaisuudella ei etene: kannattaa olla avoin ja vastaanottavainen, siten virtuaalielämästä (ja kaikesta sosiaalisesta mediasta) saa enemmän irti. Olen tutustunut huikeisiin persooniin, ensin avattarina, myöhemmin myös todellisina niminä ja kasvoina joiden kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä Second Lifen ulkopuolella. Itse asiassa tutustumisen jossain vaiheessa virtuaalimaailman virikkeisyys alkaa häiritä ja yhteydenpitoa on helpompi jatkaa muulla tavoin, chateissa, puhelimitse, sähköpostitse.
Ystäväni nimitti minua avantgardistiseksi löytöretkeilijäksi (hih!), jonka seikkailut Second Lifessa ja sen seurauksena syntyvät machinima-kartoitukset tekevät virtuaalisia maisemia tutummiksi muillekin. Toivon näin. Olen vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa avattaret yleistyvät ja naamakirjat yms. ovat enemmän tai vähemmän kolmiulotteisia. Lisätyt todellisuudet lisääntyvät ja yhdistävät ihmisiä uusilla tavoilla. Kommunikointi lisää ymmärrystä ja maailma pelastuu! No, oikeasti kaiken ei tarvitse olla ihan näin vakavaa ja ylevää korkealentoa… minulle machinima on mediamuoto, jonka katsominen on antoisaa ja sen parissa puuhasteleminen on sekä hauskaa että haastavaa. Ja eritoten kaikenlaisen mikroviestinnän yleistyessä se on mitä mainioin liikkuvan kuvan mikroilmaisuväline. Kohtalaisen kevyt tuottaa, helposti jaeltava, nopea katsoa.
Tälle ai-laav-machinima-vuodatukselle on erittäin pätevä syy: teen Ylelle aikavälillä toukokuu-syyskuu kuusiosaisen machinimasarjan joka esittelee suomalaisia Second Life –toimijoita. Postailen Aikaleima-blogiin juttuja sarjan edistymisestä, seuraava merkintäni (jo toukokuun aikana) kertoo yksityiskohtaisemmin tulevan sarjan yksittäisistä osista. Ennen sitä… katsokaa ihmiset machinimaa, voitte yllättyä siitä miten taipuisa mediamuoto se on.
Sosiaalinen media yleensä ja erityisesti sosiaalisen median mobiilikäyttö on ollut isossa roolissa tuhkapilven sekoittamassa eurooppalaisessa matkustamisessa. Valtamediassa on viime viikkojen aikana nähty monia juttuja sosiaalisen median sovelluksista ja niiden käytöstä.
Katso myös:
Millaista on nyt? Mitä nyt ajatellaan siitä, millaista tulevaisuudessa tulee olemaan? Miltä menneisyys näyttää tämän hetken valossa? Ylen tietotyöläiset ja vaihtuvat vieraskynäilijät havainnoivat nykyaikaa ja kirjoittavat näkemästään.
