Betty Davis (os. Mabry, s. 1945) muutti 16-vuotiaana New Yorkiin, teki pari soul-singleä pienille levymerkeille ja sävelsi kappaleita myös muille artisteille, kunnes siirtyi tekemään mallin töitä 1960-luvun puolivälin jälkeen. Mallin ura sai kuitenkin väistyä Bettyn tavattua vuonna 1967 Miles Davisin, joka oli häntä lähes 20 vuotta vanhempi. He menivät naimisiin vuonna 1968 ja erosivat vuotta myöhemmin. Lyhytaikaisuudestaan huolimatta suhde jätti jälkensä molempiin osapuoliin. Miles Davisin levyllä Filles de Kilimanjaro (1968) on Bettylle omistettu kappale Mademoiselle Mabry. Omaelämäkerrassaan Miles kertoo, kuinka Betty tutustutti hänet Jimi Hendrixin ja Sly Stonen musiikkiin ja oli näin vahvasti vaikuttamassa trumpetistin musiikillisessa siirtymässä kohti jazz-rock-fuusiota levyllä Bitches Brew (1969).
Avioeron jälkeen Betty Davis muutti Lontooseen ja jatkoi siellä mallin töitä. Vuonna 1972 hän palasi Yhdysvaltoihin, solmi levytyssopimuksen ja aloitti ensimmäisen albuminsa äänitykset. Mukaansa studioon hän onnistui saamaan funkin todellisen allstars-kokoonpanon, johon kuuluivat mm. Sly and The Family Stonen entiset jäsenet Greg Errico rummuissa ja Larry Graham bassossa, Santanan kitaristi Neal Schon, Tower Of Power -yhtyeen torvisektio, sekä taustalaulajina The Pointer Sisters. Tuloksena syntynyt debyyttialbumi Betty Davis (MPC Ltd, 1973) on svengaava, suorasukainen ja aggressiivinenkin funk-levy. Bettyn laulutapa edustaa 1970-luvun mustien naisvokalistien karheampaa laitaa: hän kirkuu, kähisee ja mouruaa lauluosuuksissaan kuin raivotautinen villikissa. Kaikki kappaleet ovat Bettyn säveltämiä, sanoittamia ja sovittamia, ja niiden tehoa lisää tiukkaakin tiukemmin soittava yhtye. Sanoitukset eivät ole hienovaraisen monitulkintaisia, vaan käyvät suoraan asiaan esimerkiksi kappaleissa: If I’m In Luck I Might Get Picked Up, Anti Love Song tai Game Is My Middle Name. Ne olivat osaltaan sementoimassa Bettyn ”pahan tytön”-imagoa, joka oli liian raju 1970-luvun Yhdysvalloissa. Radioasemat kieltäytyivät soittamasta albumia, ja sen myynti jäi vähäiseksi.
Betty Davis teki 1970-luvulla vielä kaksi muuta hyvää albumia, jotka jäivät yhtälailla vaille ansaitsemaansa huomiota. Hänen debyyttinsä on kuitenkin oma suosikkini: hehkuvankuumaa funkkia, joka kuulostaa edelleen omaperäiseltä ja modernilta.