Haluaisitko kuulla äitisi viimeiset sanat televisiosta?

Ensi vuonna YLETV2 esittää tv-sarjan "Viimeiset sanani", jossa kuolemaa odottavat puhuvat. Mikä mahtaa olla kuolevan motiivi haluta televisioon viimeisillä metreillään? 

Eikö olisi parempi, että kuoleva jättäisi videotestamenttinsa vain perheensä katsottavaksi? Eikö se ole kiusallista, jos kuoleva puhuu kovin intiimejä salaisuuksia perheestään ja suvustaan? Onko sukulaisilla enää yksityisyyttä tv-ohjelman jälkeen?

Luotan siihen, että tuleva tv-ohjelmasarja on inhimillinen, koska taustalla on kanavan luotettava edustaja. Uskon myös, että sarja toteutetaan tyylikkäästi ja yksityisyyden suojaa sekä perhesalaisuuksia varjellen.

TV2:lla on pitkät perinteet dokumenteista, jotka käsittelevät kuolemaa. Työskentelin 8 vuotta Dokumenttiprojektissa, joka esitti lähes viikoittain kuolemaa eri näkökulmista. Mieleen painuvin dokumentti oli Lähellä kuolemaa, joka kertoi bostonilaisen sairaalan teho-osastosta. Kuolemista ei tässä 6 tunnin dokumentissa näytetty kuin sairaanhoitajan kirjaamina kuolinaikoina, mutta hoitotoimenpiteistä, elämästä, tunteista ja ihmisyydestä keskusteltiin paljon.

Menneen viikonvaihteen mediamylläkässä YLE on jo tyrmännyt kritiikin siitä, että tuleva tv-sarja edustaisi tirkistelevää ja viihteellistä tosi-tv:tä, joka mässäilisi kuolevien paljastavilla vaiheilla.

Toivon, että Viimeiset sanani -sarja ei lisää omaisten surua, vaan se antaa heille toivoa ja lohtua. Hyvin tehtynä tuleva tv-sarja on tarpeellinen, sillä nykyisin kuolema on kovin laitostettu - se on poissa silmistämme. Kuolema pelottaa. 

Ehkä sarja voisi opastaa meitä suhtautumaan läheistemme lähtöön eri tavalla. Toki rakkaan ihmisen menettäminen on aina raskas kokemus. Tv-ohjelma voi olla kovaa katsottavaa omaisille, joten oletan, että kuoleva ja lähimmäiset ovat sopineet tv-nauhoituksesta keskenään.

Toisaalta, eikö olisi hienoa, jos Viimeiset sanani -sarja opettaisi meitä eläviä kohtelemaan toisiamme paremmin jo eläessämme? Monihan ei saa kerrottua elinaikanaan tärkeitä asioita lähimmäisilleen, vaikka pitäisi. Oletko kuullut katuvan harmittelevan sitä, ettei sanonut kuolleelle läheiselleen ajoissa "rakastan sinua"? Entä tiedätkö perheen, joka hautaa lähimmäisensä, jolle ei ole antanut anteeksi tai joka ei itse voinut antaa anteeksi raskaita tapahtumia?
Mitä jos kuoleva pohtiikin tv-ohjelmassa elämänsä onnistuneita ja hyviä asioita, joista katsojien kannattaisi ottaa mallia! Suru, sairaus ja lähestyvä kuolema eivät tuo lisäarvoa kenellekään, mutta jos kuolemansairas kertoo kiitollisuudestaan elämälle ja suhtautuu tulevaan levollisesti, voi katsomiskokemus avata uusia ulottuvuuksia rakastavalle ja välittävälle ihmisyydelle.
Minä katson ja itken - se on varma.